Eräs arkipäivä

Kävin aamuvarhaisella hörppäämässä lasillisen vettä ja täytin samalla tiskikoneen. Koska muu sakki vielä nukkui, painelin minäkin takaisin petiin. Keittiöstä alkoi hetken kuluttua kuulua astioiden kilinää, mutta olin liian väsynyt jaksaakseni ajatella asiaa sen enempää.

Junnun herättyä menin hänen kanssaan keittiöön. Hämmästelin tyhjänä ammottavaa astianpesukonetta. Mies kertoi tyhjentäneensä sen. Niinpä niin. Likaiset tiskit astiakaapin puhtaiden kippojen ja kuppien joukossa toivatkin omanlaisensa säväyksen tavalliseen arkiaamuun. 

Illalla miehen kotiuduttua töistä Junnu kiikutti innoissaan saksensa isälleen askartelua varten. Ystäväni lapsineen oli meillä kyläilemässä, joten isä tuumasi, että askartelut jätettäisiin tuonnemmaksi. Junnu suivaantui ehdotuksen torppaamisesta niin, että nakkasi askarteluvälineensä kädestään. Jotenkin sakset onnistuivat haukkaamaan kunnon loven isän etusormeen. Vieraat lähtivät kiikuttamaan isää päivystykseen paikattavaksi, minä jäin rauhoittelemaan säikähtänyttä lasta ja siivoamaan veriläiskiä lattialta.

Siinä tohinassa panostus iltapalaan jäi vaatimattomaksi. Nostin Junnulle pöytään kulhollisen muroja. Junnu totesi iltapalapöydän vaikuttavan kovin tyhjältä ja pyysi saada lisäksi satsuman. Tänään onkin tarjolla klementiinejä, vastasin. Miten ajattelematonta. Väärän nimistä sapuskaa. Yritin selittää, että hedelmät näyttävät ja maistuvat eri nimestä huolimatta ihan samalta. Ei auttanut.

Tuohtumuksen laannuttua Junnu pyysi minua tekemään hedelmään aloitusreiän kuorimista varten. Pieleen meni sekin. Korviaraastavan huudon keskeltä Junnu sai sanottua, että tekemäni reikä oli liian suuri ja minun pitäisi pienentää se. No niin, helppo homma.

Lopulta isä kotiutui tikkeineen ja tuppoineen, ja samassa pojan murheet kaikkosivat. Askartelut jätettiin kuitenkin siltä illalta väliin.

Lapsiperheen arki on pullollaan näitä erikokoisten sattumien täyttämiä päiviä. Facebook tosin juuri muistutteli, että on sitä meillä ollut kaikenmoista ennen lapsiakin. Viitisen vuotta sitten heräsin aamuyöllä rapinaan. Löysin keittiöstä kissakaksikon, joka hääri pöydällä sinne yön aikana ilmestyneen jäisen lampaanviulun kimpussa. Näky hämmästytti, sillä meillä ei käsittääkseni pitänyt olla lampaanviulua. Ja jos olisi, ei sitä säilytettäisi keittiön pöydällä. 

Ei ollut vaikea arvata, että lihamötikkä liittyi jollain tapaa aviomiehen pikkujoulureissuun. Tarina ei vain kertonut miten.


Kohti seuraavia sattumuksia,
Jokusten äiti

Kurttukulma tuli taloon

Kolmisen vuotta sitten keväällä, viimeisten lumien sulaessa saimme syliimme ihanan poikavauvan. Nyt syksyn kääntyessä talveksi, ensihiutaleiden sadellessa maahan, elämäämme on tullut ilahduttamaan uusi pieni ihmeellisyys. Tällä porukalla olemme nyt kuukaudenpäivät opetelleet nelihenkisen perheen arkea.

Vauva

Tämän lyhyen tuttavuuden perusteella vauva vaikuttaa hyväntuuliselta tapaukselta. Hän itkee pääasiassa vain palvelun takkuillessa. Pikkutyyppi on kova tarinaniskijä, vaikka juonenkäänteet jäävätkin vielä arvoitukseksi. Hän on myös hyvin tarkkaavainen. Katseessa on jotain vanhaa viisautta. Vauva kurtistelee paljon kulmiaan ikään kuin puntaroisi hartaasti ympäristön tapahtumia. Kurttukulma. Se on yksi hänen monista lempinimistään.

Äiti

Kaikki tuntuu nyt yllättävän helpolta. Tällä kertaa en ole synnytyksen jäljiltä romuna. Toisin kuin ensimmäisellä synnytyssairaalavisiitilläni, nyt häntäluu säilyi ehjänä ja vältyin leikkaushaavoilta. Arkisten askareiden hoitaminen - ja ihan vain kävelykin - tuntui ensisynnytyksen jäljiltä hankalalta ja vaati erityisjärjestelyjä. Nyt käsien loppuessa kesken heitän jalan kevyesti ylös ja napsautan valonkatkaisijan päälle tuosta noin vaan isovarpaalla. Istuminen ja juokseminen sujuvat. Imetyskin luonnistuu vaivattomammin ja kivuitta. Erityisen mielissäni olen siitä, että saan nukkua melko pitkiä yhtenäisiä jaksoja. Junnun pisin unipätkä ensimmäisen 15 kuukauden aikana oli kolme tuntia. Tämä vauva vetelee öisin jopa yhden 4-5-tuntisen jakson. Todellista arjen luksusta!

Esikoisen läsnäolo tuo moneen tuttuun asiaan uudenlaisen, mielenkiintoisen vivahteen. Ihan naurattaa, kuinka me vauvavuonna vaalimme Junnun unihetkiä. Kuiskimme, hiivimme, hyssyttelimme, varoimme pitämästä mitään ylimääräisiä ääniä. Nyt meillä nukkuu tyytyväinen vauva, vaikka korvanjuuressa paukkuu rummut tai ujeltaa nokkahuilu.

Ihastellessani hoitopöydällä köllöttelevää pientä ihmistä ajatukseni katkaisee huoneeseen kirmaava isoveli. Hän alkaa pomppia viereisellä sängyllä: "Katso pikkubaby miten isoveikka hyppii. Sinä et vielä osaa hyppiä näin. Katso. Yksi, kaksi, kolme... "

Imetykset ovat nekin kaukana rauhallisista, harmonisista äidin ja vauvan kahdenkeskisistä hetkistä. Sohvalle käärö sylissäni istahdettuani viereeni hyppää energiaa pursuava hyrränpyörä. "Äiti, pelataan jotain, katso tätä, lue tota, haluan että leikit mun kanssa parkkitalolla". Pohdimme yhdessä, että Lotto- ja Choco-pelien pelaaminen tai palapelien kokoaminen ovat sopivaa puuhaa silloin, kun imetän pikku-ukkoa. Muistipeleihin eivät imetysaivoni kykene.

Kuten Junnu aikanaan, myös tämä nyytti nukkuu öisin vieressäni. Ennen nukahtamistani nuuhkaisen vauvan hiuksia ja silitän hänen pehmeää poskeaan. Miten ihmeellinen elämänalku. Miten valtava on rakkaus tätäkin pientä ihmistä kohtaan. <3

Isä

Muistot Junnun vauvavuoden ajoilta ryöpsähtelevät mieleeni, kun seuraan uutta tulokasta isänsä sylissä. Isä kanniskelee pojanpötkylää ja riimittelee lennosta hauskoja loruja. Hän pyörähtelee vauva sylissään pitkin olohuoneen lattiaa. "Nyt tiedän, mistä juontaa juurensa Junnun kova kiinnostus piruettien tekemiseen", naurahdan katsellessani isän vauhdikasta mutta hallittua kieppumista.

Iltaisin istuskelen olohuoneen sohvalla vauvaa imettäen ja seuraan kekkapojiksi itseään kutsuvan kaksikon touhua. Pomppimista, sirkustemppuilua, vitsailua ja muuta vallatonta menoa. Yhtenä hetkenä ohitseni viilettää Kiinaan hälytyksen saaneet palomiehet. Seuraavassa hetkessä pääsen todistamaan rosvon ja poliisin hurjaa takaa-ajoa. Leikkeihin on päässyt mukaan myös Milla Magian posauspommit (meillä ilmapallot), joita isä ja poika viskelevät toisiaan kohti. Pyydän ohikiitävää pikku roistoa nostamaan maahan pudonneen sukan. "Ei kiittämistä puluseni", vastaa roisto kiitokseeni. Hymyilyttää, mutta mietin että onkohan Aku Ankkoja luettu jo liikaa, kun äitiä on alettu kutsua Iinekseksi ja isää Aku-sedäksi.

Junnu

Isoveli on uudesta roolistaan haltioissaan. Hän on innolla mukana vaipanvaihdossa. Siinä hänellä on kaksi tärkeää tehtävää: vanhan vaipan kiikuttaminen - vaippatyypistä riippuen - joko roskiin tai pesuun ja uuden vaipan ojentaminen. Olen jaellut hänelle muitakin satunnaisia pikkutehtäviä, kuten vauvan likavaatteiden vieminen pyykkikoriin tai puklurätin etsiminen. "Kiva kun annat mulle tehtäviä", toteaa Junnu tohkeissaan. On ollut tosi mukava huomata, että isoveli on vauvanhoidosta noin innostunut. Tosin innostus roskien viemiseen kesti suunnilleen kolme viikkoa. Sen jälkeen ehdottaessani Junnulle roskiskeikkaa, huutaa hän isälleen: "Isi, mulla ois sulle yks homma." Delegoinnin jalot taidot alkavat olla hyvin hallussa nuoresta iästä huolimatta.

Olemme selittäneet Junnulle, ettei vauva aluksi osaa juuri muuta kuin syödä, nukkua, jokeltaa ja itkeä. Kerroimme myös, että Junnu voisi opettaa asioita vauvalle. Tämän tehtävän Junnu on ottanut tosissaan hoitaakseen. Hän on esimerkiksi opastanut yksityiskohtaisesti kuinka vaatteet puetaan päälle ja miten hampaat pestään.

Odottaessamme vauvaa syntyväksi pohdimme porukalla tulokkaalle nimivaihtoehtoja. Junnu ehdotti välillä omaa nimeään, välillä sukulaislasten tai päiväkotikaverien nimiä. Sanoin, ettei vauvalle voisi antaa samaa nimeä kuin hänellä itsellään on. Eikä mielellään myöskään kenenkään tuttavan nimeä. Junnu tuntuu ottaneen tämän turhan kirjaimellisesti. Ehdottaessamme mitä tahansa nimeä, hän varmasti keksii jonkun, jolla kyseinen nimi jo on: "Mutta äiti, lastenohjelmassa X tai kirjassa Y on sen niminen hahmo - eihän nyt samaa nimeä voi antaa."

Junnu tykkää pikkuveljestään kovasti. Hänestä on kiva pitää veljeä sylissä. Hän katselee vauvaa, silittää hellästi sen poskea ja sanoo lähes kuiskaten: "Minä olen sinun isoveljesi. Sinä olet ihana. Kiva että synnyit tähän maailmaan." Ja äidiltä pääsee liikuttunut huokaus.

Vauvantuoksuisin terveisin,

Jokusten äiti

Jokusten Sanomat 4/2016

Päätoimittaja Junnu Jokusen (3 v 6 kk) havaintoja ja ajatuksia elämänmenosta.

"Pitäiskö meidän lähteä ulos", aprikoi äiti ääneen. 

"Itse asiassa en mä kyl tahdo, mutta kiitos vaan kysymästä", vastasi Junnu.

Junnu pohti äidilleen nukkumaan mennessään: "Tiedätkö mitä, Hevisaurukset on kuollut sukupuuttoon."


Äiti komensi Junnua hieman tiukempaan sävyyn. Junnu tähän: "Äiti, asiat voi hoitaa keskustelemalla, sanot vaan ihan rauhassa, ei tarvitse korottaa ääntä."

Junnu keikkui keittiön pöydän reunalla käsiensä ja vatsansa varassa.

Äiti: "Älä temppuile siinä pöydällä, se voi keikata."
Junnu: "Ei tämä ole mitään temppuilua, tämä on painopunnerrusta."

Junnu: "Mikä Herra Hakkarainen on?"

Äiti: "Se on semmonen satuhahmo."
Junnu (hieman hölmistyneenä): "Ei se ole satuhahmo, se on vuohi."


Junnu kävi potalla, mummu pyyhki. Junnulle tuli pian tarve mennä uudestaan veskiin, jolloin tokaisi mummulle: "Mun äiti pyyhkii sillai kunnolla, sunkin pitää."

Mummu: "Minä pyyhin kunnolla." 

Junnu: "Etpä pyyhkinyt, kun mun tuli uudestaan kakkahätä."

Junnu on ollut tavattoman kiinnostunut kaikenmoisista luonnonilmiöistä, joten vanhemmat ajattelivat, että 3-4-vuotiaille suunnattu tiedekerho olisi omiaan Junnulle. 

Äiti ja Junnu olivat matkalla ensimmäiselle tunnille: 

Äiti: "Mennään tänään katsomaan millaista kivaa touhua on tarjolla lasten tiedekerhossa."

Junnu: "Mitä siellä tiedekerhossa tehdään?"

Äiti: "Tutkitaan erilaisia ilmiöitä."

Junnu: "Ai sellaisia kun magneetti törmää maahan ja sitten taivaalle tulee revontuli?"

Junnu on kiinnostunut taivaankappaleista ja halusi opetella planeettojen nimiä. Junnu ja äiti kävivät aurinkokunnan planeetat läpi muutamaan kertaan, jonka jälkeen Junnu luetteli tietäväisenä: "...Jupiter, Saturnus, Uranus, Kaktus."

Tuumailuja vauvasta


"Äiti, onpa kiva että vauva syntyi, niin nyt voit taas juosta mun kanssa."


Junnu tarkkaili juuri kotiutunutta vauvaa: "Katso, sillä on päässä Linnunrata." (osoittaa pyörrettä hiuksissa)

Junnun ja isän tullessa ulkoa Junnu tiedusteli: "Äiti, onko teillä sujunut pikkubabyn kanssa ihan hyvin?"

Vauvataekwondo - tuumasta toimeen

Neljä vuotta sitten odotin Junnua. Silloin pohdin muiden seikkojen muassa sitä, mitä liikunnallisia harrastusmahdollisuuksia minulla tulisi olemaan vauvani kanssa. Pääkaupunkiseudulla oli tarjolla monennäköistä vatkausta ja veivausta joogasta aina tanssiin. Minua oli kuitenkin alkanut kutkutella oman harrastukseni - taekwondon - yhdistäminen vauva-arkeen. Mitä enemmän mietin asiaa, sitä herkullisemmalta se alkoi tuntua.

Kerroin ajatuksistani viereisellä taekwondosalilla. Tuumailuihini suhtauduttiin heti myönteisesti ja minulle näytettiin vihreää valoa asian edistämiseksi. Koska minulla ei ollut aiempaa kokemusta vauvoista saati vauvojen kanssa liikkumisesta, tuntui konseptin suunnittelu vauvatta hankalalta. Niinpä päätin odottaa lapsen syntymää, ennen kuin alkaisin hioa tuntien sisältöä. Siihen asti menin eteenpäin suurpiirteisen vision ja vahvan onnistumisen uskon saattelemana.

Junnu syntyi keväällä, joten syksy oli oiva ajankohta vauvataekwondon käynnistämiselle. Vauvataekwondokurssi oli ensimmäinen laatuaan, joten tuntisisältöjen kehittelemisen lisäksi piti tehdä kovasti töitä sen eteen, että potentiaaliset äiti-vauvaparit löytäisivät uuden harrastuksen pariin. Puhuin vauvataekwondosta kaikkialla ja kaikille - varmasti muiden kyllästymiseen asti. Itse olin asiasta tavattoman innoissani.

Harjoituksien muoto hahmottui pikkuhiljaa ja tarkentui kauden edetessä. Alkuun olin melko varovainen harjoitusten rasittavuuden ja sisältöjen suhteen. Nostin kuitenkin hiljalleen jumpan tehoa siten, että halukkaat saivat tunnilla hyvän hien pintaan. Minulle oli tärkeää, että tunnit olivat luonteeltaan sellaisia, että kaikki saattoivat nauttia niistä oman taitotasonsa ja kuntonsa mukaan. Toinen kantava teema oli turvallisuus. Harjoiteltaessa kamppailulajia vauvojen läsnäollessa tuli harjoitteita luonnollisesti muokata melkoisesti tavanomaisista taekwondotunneista poikkeaviksi.

Vuosi vauvataekwondon parissa oli ikimuistoinen. Oli ihana seurata pienten nyyttien kasvamista ensin ryömiviksi, sitten konttaaviksi ja lopulta käveleviksi pikkuihmisiksi. Vauvatouhut saivat taekwondotunnin tyypillisesti melko hektiseksi: jumpan ohella vaihdettiin vaippaa, pyyhittiin lattialta pukluläikkiä, syötettiin pilttejä. Oma apuvalkkuni alkoi yleensä vaatia treenijuomaansa viimeistään lihaskunto-osuuden aikana. Silloin minä istahdin lattialle ja huutelin jumppaohjeita vauvaani imettäen.

Vauvataekwondovuoden jälkeen valmennustiimimme oli aika siirtyä eteenpäin. Pienen apuopettajani kasvun myötä syntyi ensin taapero- (n. 1-2 v.), sitten naperotaekwondo (n. 2-3 v.). Kummankin kantava ajatus on lapsen ja vanhemman hauska yhteinen liikuntahetki. Lapsi opettelee liikunnallisia perustaitoja mm. erilaisten temppuratojen muodossa. Vanhempi hikoilee menossa mukana. Taekwondon yksinkertaiset perustekniikat kulkevat osana harjoituspalettia.

Junnusta on tulossa pian isoveli. Tuleva perhetilanteemme on poikinut jälleen uuden idea-aihion. Haluaisin kehitellä perheryhmän, jossa mukana voisi olla äiti ja vauva sekä pikkulapsi. Aion kuitenkin ensin rauhassa tutustua uuteen perheenjäseneemme ja vasta sen jälkeen alan rakentaa uutta konseptia. 

Entä mitä vauvataekwondolle kuuluu tätä nykyä? Erinomaisen hyvää. Syksyllä käynnistyi jo sen neljäs toimintavuosi. Ensimmäisen vuoden jälkeen luovutin viestikapulan eteenpäin ja nyt vetovuorossa on jo kolmas ohjaaja oman apuopettajansa kanssa. Toivottavasti muutkin taekwondoseurat vielä innostuvat hyväksi havaitusta toimintamallista. Vauvataekwondo on parhaimmillaan äidin ja vauvan ihanaa yhteistä aikaa, jossa äiti pääsee lisäksi kuntoilemaan mahtavan lajin parissa.


Taekwondoterveisin,
Junnun äiti




PS. Lisätietoa vauvataekwondosta löydät Taekwondourheilijoiden sivuilta: http://www.taekwondourheilijat.fi/taekwondo/harjoitusryhmat/vauvataekwondo/

Vauvavuosi pätkän päästä

Perustuu Junnun äidin kolmen vuoden takaisiin muistiinpanoihin.

Ekat hetket

Huh. Syntymä oli rankka ja muhkurainen kokemus. Olin hieman väärässä asennossa, joten emme selvinneet koitoksesta äidin kanssa yksissä tuumin. Niinpä lääkärisetä kiskoi minut kylmään ja kirkkaaseen maailmaan päähäni asetetun vempaimen avulla, pitkän porun saattelemana.

Jouduimme viettämään sairaalassa yhden ylimääräisen vuorokauden, sillä painoni laski alle sallitun rajan. Olin kyllä tehnyt kaikkeni, ettei näin olisi päässyt käymään, sillä vietin etenkin öiseen aikaan baarissa pitkät tovit. Pääsimme lopulta sairaalasta kotiin ollessani 3,5 vuorokauden ikäinen.

Ekat päivät kotona

Alkuun en tehnyt juuri muuta kuin nukuin tai söin. Se riitti hyvin minulle. Äiti ja isä olivat tuoneet olohuoneen lattialle patjan, jonka päällä makoilin vuoroin äidin kanssa, vuoroin itsekseni. Kissat kävivät tutustumassa minuun, mutta kovin lähelle ne eivät vielä uskaltautuneet. Pysyttelivät nuuhkaisuetäisyyden päässä.

Ekat vieraat

Neuvolatäti kävi kotikäynnillä vaakansa kanssa ja totesi, että paino oli lähtenyt mukavasti nousuun. Äiti naureskeli, että tämä taitaa olla niitä harvoja hetkiä elämässä, kun painonnoususta ollaan näin riemuissaan. Samana päivänä myös ensimmäinen oikea vieras saapui ihmettelemään pieniä sormia ja varpaitani.

Ekat harrastukset

Pidempään ne eivät malttaneet odottaa, vaan ottivat minut mukaansa harrastuksensa pariin. Olin tuolloin 10 päivän ikäinen. Se tuntui olevan vanhempieni mielestä jotenkin erityisen hieno hetki. En jaksanut innostua asiasta yhtä paljon kuin vanhempani. Minusta paikka, etenkin kaikki äänet, tuntuivat niin tutuilta, sillä olinhan käynyt siellä äidin vatsassa ollessani lukuisia kertoja.

Eka Vappu

Vappuna sain ekan raivarini. Sekös sai isään ja äitiin liikettä. Ne tuudittelivat, hyssyttelivät, vaihtoivat vaippaa, lauloivat, loruttelivat, itkivät, stressasivat (äiti lähinnä). Mikään ei kelvannut minulle. Lopulta isä lähti metsästämään äidinmaidonkorviketta, kun viimeisenä oljenkortena pähkäilivät, etten saanut tarpeeksi äidinmaitoa. Vappuna lähikauppa oli kiinni, joten isä kävi läheisillä kioskeilla ja huoltamoilla, mutta mistään ei löytynyt minulle sopivaa suuhunpantavaa. Niinpä isän piti matkata keskustaan asti. Sieltä hän viimein löysi vastasyntyneelle vauvalle kelpaavan purnukan. Äiti luuli, että isä selviää urakastaan nopeammin, kun lähettelee tälle jatkuvasti hoputusviestejä. Hassu äiti. Isän tullessa kotiin, rauhoituin. Ja kai ne lopulta tajusivat, että kyseessä oli vain ensimmäinen mielenosoitukseni.

Samoihin aikoihin päättyi isän ensimmäinen isyyslomapätkä. Äitiä taisi vähän jännittää jäädä kanssani kaksin kotiin. Hyvin se pärjäsi.

1 kk

Näihin aikoihin nukuin yöni melko huonosti. Äiti kanniskeli minua öisin muutaman tunnin ajan. Päiväsaikaan otettiin yhdessä pitkiä nokosia. Nukuin päiväunet paljon mieluummin äidin vieressä kuin yksikseni. Äitikin piti järjestelystä, sillä sai näin kuitattua yölliset univelat.

Jälkitarkastuksessa sydämestäni löytyi sivuääni. Kylläpäs se säikäytti vanhempani. Kävimme Lastenklinikalla tutkimuksissa. Minua nauratti, kun täti laittoi minut täyteen tarroja, joista lähti hassuja piuhoja. Äiti ja isä yrittivät olla reippaita, vaikka huomasin että niitä jännitti kauheasti. Seuraavaksi rintakehäni päälle levitettiin kylmää ainetta. Äiti kertoi, että sydämeni ultrattaisiin. Se ei ollut enää hauskaa. Tutkimuksen jälkeen lääkärin sanat saivat äidin ja isän hymyilemään helpottuneina. Minulla oli kuin olikin terve sydän.

2 kk

Keksin, että voin pyöritellä päätäni puolelta toiselle ja että nyrkit saa mahtumaan suuhun. Jokelteluni sai tarinankerronnan rytmiä ja pärinä-ääniä. Sellaista oli pitkälti elämäni parikuisena.

3 kk

Kolmikuisena maailmaani tuli taas uusia ulottuvuuksia: hekottelunaurua ja käännös ensin kyljelle, sitten masulle asti. Toinen käsi jäi vielä harmillisesti alle. Onneksi äiti auttoi sen kanssa. Muuten olin suoritukseeni oikein tyytyväinen.

4 kk

Lueskellessamme äidin kanssa kuvakirjaa, näytin hänelle kuinka sivuja voidaan kääntää hieman nopeampaan tahtiin. Äiti jää milloin ihmettelemään pupun suuria korvia, milloin kissan pehmeää turkkia. Kyllä ne on jo nähty.

5 kk

Aloin nostella takapuoltani vatsalla maatessani, mutta raivostuin, kun en sinnikkäästä yrityksestä huolimatta päässyt vielä etenemään.

Ja taas niitä piikkejä. Olin rokotuksen jäljiltä hieman kuumeinen ja erittäin kiukkuinen. Protestoin asiaa jatkamalla kärttyilyä 1,5 vuorokautta.

6 kk

Bataatti- & maito-yhdistelmä alkoi maistua. Muuten en oikein välittänyt tyrkytettävistä maistiaisista. Uudet sapuskat saivat myös omat tuotokseni uuteen kiinteämpään formaattiin.

Heureka! Keksin vihdoin miten pääsen etenemään. Otin mallia mittarimadolta. Pylly ylös ja menoksi. Ja ahkeran harjoittelun myötä vauhti kiihtyi päivä päivältä.

Pöydän taputtelu oli kivaa. Tykkäsin myös matkia erilaisia rytmejä. Ääää muuttui rytmikkääksi ä-ä-ääksi, kuvaili äiti.

7 kk

Äiti innostui silmin nähden, kun lisäsin ääntelyyn syvyyttä: än-nän-nän-nää ja däd-däd-dää olivat kuumimmat puheenaiheet.

Kokeilin karhukävelyasentoa. Siinä oli niin hauskaa huojua ja hytkyä, että jatkoin sen treenaamista usean päivän ajan.

Sitten lähdin kunnolla konttailemaan. Äiti sanoi, että reipastuin konttaamisen myötä. Konttailin innoissani toisten lasten luo ja tervehdin heitä pukkaamalla kevyesti päälläni. Kaikki eivät tuntuneet pitävän siitä.

Opin taas uusia hokemia: mam-mam-maa ja pap-pap-paa. Aloin harjoitella myös kuiskaamista.

8 kk

Opin istumaan tuetta. Nousin sohvaa vasten seisomaan ja otin ensimmäiset askeleeni tukea vasten. Pian laskeuduin myös alas tuolin/sohvan/kissojen kiipeilytelineen nojalta. Sittemmin olen harjoitellut näitä todella ahkerasti. Olen kuulemma uuttera kaveri. Äiti esitti ihastelevansa holtitonta ja uhkarohkeaa huojuntaani, vaikka huomasin sen oikeasti olevan kauhusta suunniltaan.

Keksin terävät tä-huudahdukset ja huulipapatuksen. Sanavarastooni tuli myös kissa (tai iss, mutta onneksi äiti tajuaa minun tarkoittavan kissaa).

9 kk

”Kyllä susta varmaan fyysikko tai kemisti tulee, kun tota vauhtia pilkot parsan lähes atomitasolle”, tuumasi isä minulle. Mitä lie sillä tarkoitti. Suuhun en viitsinyt laittaa murun murua. Haisikin niin järkyttävän pahalle. Kaiken huippu oli mielestäni se, etteivät ne itse syöneet sitä laisinkaan, mutta silti yrittivät tarjota minulle. En mennyt siihen ansaan.

9 kuukauden ja 11 päivän ikäisenä otin kolme horjuvaa askelta sohvalta äidin luo. Siitäkös äiti ja isä sekosivat - hurrasivat ja kehuivat.

Hampaiden narskuttelu on uusin keksintöni, samoin eri asioiden osoittelu. Osoittelen kissoja, lamppuja, pyykinpesukonetta ja jääkaappia.

Äiti on melko varma, että on muutaman kerran kuullut minun sanovan ”äiti”. Uskokoon niin. Äiti luulee kuulleensa myös jotain lamppu-sanaan viittaavaa.

Sain muuten ensimmäisen soittimeni, xylofonin. Ajattelin ensin testata kapuloiden kestävyyden. Heittelin niitä raivokkaasti pitkin olohuonetta. Kapuloiden läpäistyä rasitustestin siirryin soittelemaan. Hienosti sujuu, vaikka itse sanonkin.

Suutun todella nopeasti, jos asiat eivät mene siten kuin haluan. Olen huomannut, että sillä saan äitiin vauhtia. Hauska katsella, kun se alkaa pörrätä hermostuneesti ympärilläni.

Äiti on muuten tosikko. Ei anna painella tiskikoneen painikkeita, eikä käännellä hellan nappuloita, vaikka se olisi hirvittävän hauskaa puuhaa. Olen yrittänyt väsytystaktiikkaakin, muttei sekään tunnu tepsivän. Kyllä kismittää.

10-11 kk

Sitten sain jalat toden teolla alleni. Samalla päättyivät äidin muistiinpanot. Äiti ei sen jälkeen ehtinyt muuta kuin toimia innokkaiden kävelyharjoitusteni huoltojoukkoina. Omasta mielestäni olisin pärjännyt hyvin jo itseksenikin, mutta onhan se toisaalta kiva, kun on yleisöä.

--

Näin se homma etenee. Kohta pitäisi neuvoa samat metkut pikkubabylle. Olen päättänyt ensitöikseni opettaa, kuinka junaradalla ajetaan ja ettei leluja saa heitellä. Niillä tiedoilla ja taidoilla pääsee mielestäni hyvin elämän alkuun.


Syysterkuin,
Junnu


PS. Äiti kirjoitteli tammi-helmikuun vaihteessa ekaa blogipostaustaan, jolloin kirjaili ylös omia vauvavuoteni aikaisia fiiliksiään (postaus nro 1. Siitä se lähti).

Jokusten Sanomat 3/2016

Päätoimittaja Junnu Jokusen (3 v 4 kk) havaintoja ja ajatuksia elämänmenosta.


Junnu pyöritteli äitinsä kanssa lihapullia:
"Äiti, mä vähän juksaan sua. Teen tästä ensin semmosen arpakuution ja vasta sitten pyöreän lihapullan. Taas vähän juksaan. Teen ensin Egyptin pyramidin ja vasta sitten pyöreän lihapullan."


Junnu pohti isälleen aamupuuroa syödessään:
"Tiedätkö mitä, ruoka ei maistu masun sisällä millekään."


Äiti yritti saada Junnua illalla rauhoittumaan ja nukkumaan, jolloin Junnu totesi vakavalla äänellä:
”Äiti, kyllä sinunkin pitää mennä jo nukkumaan. Kaikkien ihmisten pitää levätä. Ihmiset tarvitsevat lepoa. Et muuten jaksa huomenna touhuta. Äiti, ihan totta.”


Junnu kuunteli autossa Eppujen Repullinen hittejä -levyä. Tämä poiki muutamia kysymyksiä:
”Miksei saa itkeä kun kitara soi? Mitä se suru soittaa? Miksi se uraani halkeaa? Miksi lamput tarvitsevat sähköä? Mitkä muut tarvitsevat sähköä? Mitkä eivät tarvitse sähköä?”


Seurattuaan hetken olympialaisten rintauinteja Junnu teki havainnon:
"Katso, nuo uimarit sanoo aina 'kyllä', kun ne uivat. Ne nyökkii uidessaan tuollalailla. Kyllä. Kyllä. Kyllä."

Junnu pohti ruokapöydässä:

"Miksi minä kasvan koko ajan? Miksen minä pysty mitenkään estämään kasvamista?"


Aamupalapöydässä Junnu totesi kaihoisasti:
"Voi kun laittaisin viinirypäleen suuhun ja joku osanen menisi sellaiseksi ruusunkukaksi."

Vauhdikkaat ostosrallit

Perheemme väkiluku kasvaa näillä näkymin syksyllä ja Junnusta on siten tulossa isoveli. Tämä tuo arkeemme lukuisia muutoksia, joita kaikkia en tässä vaiheessa osaa edes arvata. Yksi mieltäni askarruttanut seikka on tulevat kauppareissumme. Pelkoni on, että kadotettujen ostoskärryjen, käsilaukkujen ja pikkulasten määrä tulee lisääntymään huimasti. Tästä kielii tämänhetkinen kaupassa asioinnin malli.

Tyypillistä on, että viimeistään maito- ja leipäosaston jälkeen Junnun mielenkiinto ostosapulaisen hommaan lopahtaa. Kerrankin, banaaneja punnitessani huomasin sivusilmällä tutun pipontupsun häviävän kulman taakse. Sekunnin sadasosan ehdin miettiä juoksisinko siltä seisovilta pojan perään vai keräisinkö mukaani kärryissä ammottavan käsilaukun lompakkoineen ja kännyköineen. Käsilaukku sisältöineen jäi orpona kärryihin aloittaessani hurjan takaa-ajon. Asetelma oli silti armotta pojan puolella. Junnun mielestä tämä jahtaava äiti -leikki oli mitä hupaisin. Kikattaen hän puikkelehti ostoskärryjen ja -hyllyjen välissä - äiti kintereillään.

Suomen suurimman Prisman käytäviä peräkanaa kirmatessamme ehdin pohtia, mitä olisi tapahtunut, jos ostoskärryissä olisi ollut käsilaukun lisäksi vauva. Vaihtoehdot hirvittivät. Antaisinko isoveljen kadota tavara- ja ihmispaljouteen toivoen, että löytäisimme toisemme myöhemmin. Vai jättäisinkö vastasyntyneen yksin kärryihin juostessani esikoisen perään. Kumpikaan tarjolla olevista vaihtoehdoista ei erityisesti houkutellut.

Laskettuun aikaan on vajaa kolme kuukautta. Ehdin siis vielä pohtia taktisia kuvioita tulevia Prisma-keikkoja silmällä pitäen. Tämän lisäksi voin vain toivoa, että keväästä lähtien suuressa suosiossa olleet karkailupyrähdykset poistuvat muodista syksyn myötä.

Tällä hetkellä se ei näytä todennäköiseltä. Kävimme eilen kolmistaan läheisessä kauppakeskuksessa syömässä ja jatkoimme samalla kokoonpanolla ruokaostoksille. Työnjaoksi muodostui se, että minä keräsin ostoksia ja mies paimensi lasta. Junnun perään sännätessään isä huikkasi, että löytävät kyllä minut myöhemmin. Olin saanut tehdä ostoksia kaikessa rauhassa, kun kännykkäni piippasi viestin merkiksi: "Ollaan karusellissa". Nostaessani katseeni puhelimesta ohi viuhahti tuttu pipopää ja tovin kuluttua perässä juoksi lapsen isä. Näky nauratti, mutta tulevat kauppareissut vauvan ja tekstaria nopeamman lapsen kanssa kauhistuttivat.


Elokuisin terveisin,
Junnun äiti