Jokusten Sanomat 3/2017

Junnun kevättalven kootut sanailut.


Junnu ja äiti pukivat ulkovaatteita päälleen.

"Kohta mä oon sun pukuoppimisrajalla", sanoi Junnu.
"Mitäs se tarkoittaa?", tiedusteli äiti.
"No sitä, että osaan pukea sillai ku sä."


Junnu ryömi olkkarin lattialla: ”Tämä on kuollut perhonen, joka matelee luurankona.”

Mummu otti Junnulta nuhaköntsän paperiin ja pyysi, ettei Junnu enää kaivaisi nenäänsä.
"No tuli vielä yksi ihan suolistosta asti", tuumasi Junnu.

"Äiti, olisko hassua, jos planeetat voisi pompata toisten planeettojen kiertoradoille." 

Äiti levitti kosteusvoidetta kasvoilleen ja kumartui sitten Junnun puoleen:

"Olet ihana, saanko antaa pusun?"
"Et saa", vastasi Junnu napakasti.

"Miksen saa antaa pusua", kysyi äiti hämmästyneenä.
"Siks ku sulla on niin rasvainen naama, yök".

Junnu kyseli äidiltään lallatellen:
"Mennäänkö huomenna Huimalaan?

Mennäänkö ylihuomenna Huimalaan?

Mennäänkö superylihuomenna Huimalaan?

Mennäänkö tosisuperylihuomenna Huimalaan?"


Junnu kaipasi seuraa pikkulegoprojektiinsa. Äiti yritti osallistua, mutta tarjolla oli kuitenkin ainoastaan statistin rooli. "Opit paremmin, kun katsot ensin mallia", perusteli Junnu äidilleen.


"Onko hyvää leipää", kysyi isä Junnulta iltapalalla.
Ei vastausta.
"Onko hyvää leipää", kysyy isä uudelleen.
Ei vastausta.
"Olisi kohteliasta vastata", sanoi isä.
"Mä en ehdi vastata, kun haluan syödä tämän nopeasti pois", vastasi Junnu viimein ja jatkoi kauraleivän järsimistä.


"Mannapuuro, mannapuu, Anna Puu", riimitteli Junnu aamiaisella.


"Painitaanko?", kysyi Junnu äidiltä. "Paini sillai kun isikin. Isi ärisee ja murisee."


Äiti ja Junnu ostivat kaupasta jätskit.

Junnu: "Otitko sä toffeen?"

Äiti: "En, vaan minttusuklaan."

Junnu: "Mäkin otan isinä minttusuklaan." 

Junnu katseli vanhempiensa kanssa The Voice of Finlandia. "Voisiko tulla vielä semmonenkin vaihe, missä tuolit on ensin kääntyneenä laulajiin päin ja sit pois laulajista", pohti Junnu.


"Äiti, miksi sä olet niin legomainen? Sulla on samanlaiset hiukset kuin mun legonaispoliisilla."

Siskot

Asuin koko lapsuuteni kaksin äitini kanssa, mutta haaveilin aina sisaruksista. Mielikuvitussiskoja todellisempaa ei ollut hartaasta toiveesta huolimatta tarjolla.

Joskus teinivuosina sain kuulla, että minulla on siskopuoli, kymmenkunta vuotta minua nuorempi. Suhtauduin uutiseen ristiriitaisin tuntein. Minun teki kovasti mieli ottaa häneen yhteyttä, mutta pelkäsin kuollakseni, ettei yhteydenottoni tuottaisi toivomaani tulosta. Mietin siskoani usein. Puntaroin mahdollista tapaamista yhä uudelleen ja uudelleen. Pelko torjutuksi tulemisesta vei kuitenkin aina voiton.

Joitain vuosia myöhemmin olin viettämässä juhannusta tuttavan vanhempien luona. Paikalla oli paljon tuttuja, mutta vähintään yhtä paljon minulle entuudestaan tuntemattomia ihmisiä. Olimme saunoneet ja valmistauduimme lähtemään juhannusjuhliin, kun äitini soitti minulle. "Täällä on joku, joka haluaa puhua kanssasi", sanoi äiti. "Moi, täällä on Jenna, olen pikkusiskosi", kuulin sitten nuoren äänen sanovan.

Lopetettuani puhelun juoksin kertomaan muille mitä oli tapahtunut. Ne, jotka tunsivat minut, hämmästyivät uutistani. Muut ihmettelivät, miksi siskon kanssa käydystä puhelusta piti tehdä niin suuri numero.

Tuo puhelinkeskustelu on yksi elämäni merkittävimmistä. Lupasin lähteä tapaamaan siskoani vielä samana kesänä. Matkaa oli reilut 1000 kilometriä, mutta tuntui että voisin pyöräillä, juosta tai vaikka hyppelehtiä siskoni luo. Niin uskomattoman ihanalta tuntui ajatus siitä, että näkisin hänet ensikertaa.

Tapaaminen oli jännittävä, mutta samalla tosi luonteva. Tuntui hassulta katsoa toista silmiin. Tyttöä, joka tuntui käsittämättömän tutulta, vaikka olikin ventovieras. Vaikka meillä oli vain yksi yhteinen vanhempi, oli meissä paljon samoja piirteitä. Siinä me pisamanaamaiset, hymykuoppaiset, ruskeasilmäiset, tummahiuksiset nuoret naiset katselimme hymyillen toisiamme. Olin tuolloin 25-vuotias, siskoni oli neljäntoista. Siitä alkoi uusi elämänvaihe, jota on nyt jatkunut pian 14 vuotta.

Olen todella iloinen, että äitini sattui törmäämään isääni ja siskooni. Ja erityisen kiitollinen olen siskolleni, että hän rohkeni soittamaan minulle. En tiedä, olisinko itse koskaan uskaltautunut tekemään aloitetta.

Tapaamisen jälkeen aloimme pitää säännöllisesti yhteyttä. Sisko vieraili joka kesä luonani Helsingissä. Pari vuotta ensikohtaamisen jälkeen sisko kertoi, että meitä olisi vielä kolmaskin sisarpuoli, minua kolme vuotta nuorempi, siskoani kahdeksan vuotta vanhempi. Pienen pohdiskelun jälkeen päätimme yhdessä tuumin ottaa häneen yhteyttä. Saimme muutaman mutkan kautta selvitettyä sisaremme yhteystiedot. Hän asui minun tavoin pääkaupunkiseudulla. Kirjoitimme hänelle tekstiviestin: "Hei Jaana, nyt olisi oiva tilaisuus tutustua sisariisi, kun pikkusisko Jenna on kyläilemässä isosisko Jonnan luona Helsingissä." Viesti vaikutti hullunkuriselta, mutta niin oli koko tilannekin. Emme ehtineet onneksi kauan jännittää vastausta. Treffit oli sovittu seuraavalle päivälle alta aikayksikön.

Seisoimme Manskulla Lasipalatsin edessä ja odotimme keskimmäistä siskoamme saapuvaksi. Tilanne tuntui epätodelliselta. Pian meitä lähestyi hymyilevä ponihäntäpäinen nuori nainen, jolla oli korkeat poskipäät, hymykuopat ja pisamia. Oli helppo tunnistaa hänet yhdeksi meistä.

Yhteydenpito keskimmäisen siskon kanssa hiipui muutama vuosi sitten hänen lähdettyä reilun vuoden mittaiselle maailmanympärimatkalle. Viime syksynä löysimme toisemme uudestaan. Siskolle oli syntynyt kesällä esikoislapsi, joten vauvoillamme on vain kolme kuukautta ikäeroa. Nuorempi sisareni sai esikoisensa runsas vuosi sitten. Näin ollen Junnun ja vauvan elämässä on kaksi ihanaa serkkupoikaa.

Olen ikionnellinen, että sain tutustua sisariini. Heistä on tullut minulle läheisiä. Vaikka toinen sisar asuu fyysisesti aika kaukana, on hän silti merkittävä osa elämääni. Keskimmäisen siskon kanssa viestittelemme vauvakuulumisia nykyään lähes päivittäin. Viimeksi tavatessamme halasin häntä ja kerroin kuinka ihanaa on, että hän on elämässäni. Pienempää sisartani pääsen halaamaan myöhemmin keväällä, kun lennämme hänen häihinsä.

Lapsuuden haave kävi kuin kävikin toteen.

Rakkaille siskoilleni. Olette tärkeitä. <3

Leppoisasti lomalle

Meille on rantautunut taas uusi vaihe. Äiti on tyhmä ja isi on kakkapää. Siinä taitaakin samalla kiteytyä seuraavien Jokusten Sanomien ydinviesti. Näissä leppoisissa tunnelmissa teimme lähtöä pienimuotoiselle lomamatkalle.

"Hei meillähän alkaa olla valmista, tiskaan vain tämän kattilan vielä", totesin lopulta helpottuneena. Siinä samassa Junnu oli hakenut hyllystään rasiallisen Hama-helmiä ja toimittanut ne epäonnistuneesti pöydälle. Satakunta eriväristä helmeä pyöri pitkin keittiön lattiaa. Isä kumartui keräilemään niitä vauva sylissään. Plurp. Kuinka ollakaan, vauva sylkäisi lattialle aimo annoksen puklua. Isän noukkiessa helmiä puklulammikosta ehti Junnu jo toisaalle. "Hei äiti, isi, katsokaa, olen täällä Hilman pesässä", kuului pian olohuoneen perältä. Junnu möyri kissan majapaikassa ainoastaan varpaat oviaukosta pilkistäen.

Onneksi meillä ei ollut lentoa odottamassa tai muuten tiukkaa aikataulua. Olisi jäänyt tahmaiset helmet keräämättä ja kissankarvaiset vaatteet vaihtamatta. Nyt pääsimme säällisesti ulos kotiovesta, eikä pieni viivästys laskenut lomamielialaa.

Auto teki seuraavaksi oman tepposensa. Sen takaovet olivat jäätyneet kiinni. Saimme kuitenkin ujutettua sekä Junnun että pienen venkslauksen jälkeen myös vauvan turvakaukaloineen etuistuinten välistä takapenkille. Matka saattoi vihdoin alkaa.

Bensavalo ilmoitti, että meidän olisi syytä pysähtyä hyvissä ajoin ennen määränpäätä. Takapenkki oli nukahtanut alkumatkasta. Päätimme juhlistaa kahdenkeskistä juttutuokiota matkaeväsherkuilla, sillä olimme mielestämme ansainneet vähän ekstraa. Loman kunniaksi ja aamushow'n vuoksi. Ainahan sitä syitä keksii, tänäänkin.

Minä jäin tankkaamaan, mies lähti hakemaan kahvia, teetä ja palanpainikkeita. Tankatessani seurasin väsyneesti bensamittarin lukemia. Yö oli ollut katkonainen, joten ylimääräinen kahviannos tekisi terää. Euro- ja litramäärät vaihtuivat mittarissa. Mietin, voisinkohan mennä niistä hypnoosiin. Klonks. Tankki oli tullut täyteen ja havahduin takaisin tähän hetkeen.

Auton oven avatessani sain vastaani huutokonsertin. Kumpikin takapenkin myssypäistä oli herännyt ja itki sydäntäsärkevästi. Ryömin takapenkille asettelemaan tuttia vauvan suuhun samalla Junnua lohduttaen. Kumpikin rauhoittui, joten palasin istumaan etupenkille. Plop. Vauva sylki tutin suustaan ja aloitti taas itkun. Menin jälleen laittamaan tuttia paikoilleen. Jatkoimme tätä kissa-hiiri-leikkiä hyvän tovin. Junnu hekotti ääneen tuttitaistoani. Lopulta vauva nukahti, mutta Junnu sinnitteli väsymyksestään huolimatta hereillä. Kahdenkeskeinen juttutuokio jäi pitämättä ja eväsherkut sellaisinaan nautiskelematta. Loppumatkan vastailimme Dallas-pulliamme mutustelevan Junnun kysymyksiin. "Kuinka pitkä matka vielä on?" kuului noin kilometrin välein vajaan sadan kilometrin ajan.

Majapaikan respassa selvitimme pysäköintipaikkaa ja muita käytännön asioita. Vauva heräsi huutamaan nälkäänsä ja liian pitkään paikoillaan istunut Junnu säntäsi juoksuun kuin villivarsa. Mies lähti Junnun perään, minä selvitin välttämättömimmän. Miehen palatessa Junnu kainalossaan sanoin virkailijalle, että veisimme lapsemme ensin huoneeseen ja siirtäisimme sitten auton oikealle paikalle. "Mutta ettehän te noita keskenään voi jättää", totesi kauhistunut virkailija, joka oli tulkinnut sanomaani turhan kirjaimellisesti. "Meillä on onneksi sellainen auto, johon tarvitaan vain yksi kuljettaja", vastasi mies siihen. Virkailija naurahti väkinäisesti. Minua hihitytti.


Lomaterveisin,
Jokusten äiti

Katkoksia

Havahduin eräänä aamuna suihkussa poikkeukselliseen tilanteeseen. Olin yksin. Omissa ajatuksissani. Kukaan ei keskeyttänyt niitä. Se on kotioloissa nykyään erittäin harvinaista herkkua.

Joskus mietin iltasella, sainko päivän aikana yhtään ajatusta kasaan. Kokonaiset virkkeet ovat pelkkä vitsi ja kaukaiselta tuntuva haave. Arkitodellisuutta on keskustelu puolikkailla lauseilla. Pikkulapsiaika pitäisikin ehkä nähdä mahdollisuutena. Ajanjaksona, joka tuuppii opettelemaan asioiden kiteyttämistä ja sähäkämpää ilmaisua.

Tuumin hetken arkeamme. Tulin siihen tulokseen, että erilaisia keskeyttäjiä on ainakin kahta perustyyppiä. Lisäksi tunnistin näiden jonkinsorttisen yhdistelmän.

Äiti kato

Junnu touhuaa vielä harvoin itsekseen. Hänellä pitää olla puuhasteluissaan vähintäänkin yleisöä. "Äiti kato, miten mä seison mopon päällä. Äiti kato mitä nämä legoukot tekevät. Äiti kato, tämä punainen nappula söi sinisen. Äiti kato, pikkuauto heitti voltin ja meni katolleen. Äiti tuu katsomaan, miten liimasin tämän kirjan suihkun seinään. Äiti kato millaisia kuvioita vesipisarat muodostaa kun heittelen kylppärin seiniin vettä." Ja minähän katson. Joskus ylpeänä, usein kauhistuneena.

Mitä, miten, miksi?

Junnun tiedonjano on valtava. Hän kyselee kaiken aikaa ja aivan kaikesta. Viimeisin kiinnostuksenkohde on ollut ihmisen anatomia. Junnua kiinnostaa kovasti, miten ruoka kulkee suun kautta ihmiskehon läpi ja päätyy lopulta pönttöön asti. Luonnollisesti juuri ruokailuhetki laukaisee tämän pohdinnan. Näin ollen ohutsuoli, paksusuoli ja peräsuoli - kakkapökäleistä puhumattakaan - vierailevat ruokapöytäkeskusteluissamme paljon enemmän kuin toivoisin.

Mietinnän aiheena on ollut myös ihmisen luusto. "Mua kiinnostaa mitä isin sisällä on. Onko siellä luuranko? Onko minun sisällä pieni luuranko? Kasvaako luuranko ihmisen sisällä?"

Tiedonjano on ihailtavaa, mutta myös uuvuttavaa. Omien ajatusten kasailun aika tulee vasta Junnun nukkumaanmenon jälkeen. Tai tulisi, jos jaksaisi muutakin kuin tuijottaa Netflixiä lasittunein katsein.

Katso ja vastaa

Junnu osallistuu mielellään arkiaskareisiin. Puuron ja kahvin keittämisestä on tullut hänen lempipuuhiaan. Aiemmin kaurapuuron hämmentely oli minulle eräänlainen meditatiivinen hetki. Äidin omaa aikaa. Nyt vastailen kysymyksiin. "Miksi puurosta nousee höyryä? Mihin höyry katoaa?" Napsautettuaan kahvinkeittimen päälle, Junnu jää seuraamaan keittimen toimintaa. "Katso, tuolta se kahvi valuu pannuun. Miksi? Katso, höyry tanssahtelee kahvinkeittimestä. Miksi?" Ja taas minä katson ja vastaan.


Tänään suihkuvisiitti muistutti jo enemmän tavanomaista. Ensin kylppäriin ilmestyi kolmipäinen otus sanomaan ihan vaan moi. Sitten Junnu tuli kertomaan, että vauva oli puklannut isin päälle. Pian ovi avautui jälleen ja Junnu ilmoitti, että oli toivonut Sataa salamaa ja tiedusteli, tykkäsinkö hänen musiikkivalinnastaan.

Tykkäsinhän minä - kaikesta tästä. Jatkan katselua ja vastailua. Herkuttelen kokonaisilla lauseilla sitten myöhemmin.


Terveisin,
Jokusten äiti

Jokusten Sanomat 2/2017

Vuoden toinen Jokusten Sanomat niputtaa Junnun (3v 9kk) tuoreet turinat tammikuulta.


Junnu kuivasi käsiään. Äiti tiedusteli onko jo valmista. "Äiti, mun käsien kuivaus kestää vähän pidempään kuin sun. Mun pitää kuivata joka sormen välistäkin."


Junnu jutteli leikkimatolla köllöttelevälle pikkuveljelleen:
"Sä oot vielä vauva. Kun sä synnyit, sä tulit synnytyskanavaa pitkin."

Junnu aamulla äidille ja isälle:

"Mulla on teille kummallekin nuhaköntsät. Äiti sai isomman. Voitit nuhaköntsäkisan. Onnittelut voittajalle!"

Junnu kärtti peliseuraa, mutta koska äidin piti laittaa ruokaa äiti ehdotti Junnulle, että tämä pelaisi Kimbleä itsekseen kaikilla neljillä nappuloilla. "Mutta äiti, mulla on vain kaksi kättä", tuumasi Junnu.

Junnu: "Äiti, sanoin vastaantulevalle ihmiselle moi."

Äiti: "Vastasiko se sulle moi takaisin?"

Junnu: "Ei. Sen suusta kuului vaan yim."

Junnu ekan (ja vikan) tanssitunnin jälkeen: "Tiedätkö mitä, sen opettajan nimi oli ope."

Junnu: "Mitä meillä on aamupalaksi?"
Äiti: "Puuroa."
Junnu: "En halua taas puuroa."
Äiti: "Olen jo keittelemässä sitä, joten tänään on tarjolla puuroa."
Junnu: "Mutta äiti, pitää syödä monipuolisesti."
Äiti: "Totta."
Junnu: "Ei siksi aina voi syödä puuroa."


Aamiaisen jälkeen Junnu ja isä aikoivat pelata eläinpyramidipeliä.
"Käydään ensin vessassa", ehdotti isä.
"Säännöissä ei sanota niin”, tuumasi Junnu pelin ohjevihkoa selaillen.


Arki-illan rikkinäinen puhelin:

Äiti istui Junnun huoneessa vauva sylissään aikeissa lukea Junnulle iltasatu. 

Äiti: "Voitko pyytää isiä etsimään vielä mun silmälasit?"
Junnu juoksee olkkariin isän luo: "Isi, äiti pyysi etsimään veikan tutin."


Äiti ja Junnu lounastelivat kahdestaan isän ollessa töissä. Äiti ehdotti Junnulle, että söisivät jälkkäriksi edellispäivältä jääneet kaksi korvapuustia. Junnulta pääsi itku: "Miksei meillä ole kolmea korvapuustia. Isikin varmasti haluaisi." <3

Keräilijät ja kasailijat

Kaksi tyhjää vesi-ilmapalloa makoili somasti vierekkäin kylppärimme lavuaarin reunalla. Olivat koristaneet kylpyhuonettamme jo kaksi päivää. Sen enempää en malttanut odottaa, vaan kysyin mieheltäni, mikä niiden tarina oli. "Ne ovat rikki. Palloissa on pieni reikä, joten ne vuotaa. Mutta pohdin, keksisikö niistä jotain." Taas näitä pikku projekteja, mietin huokaisten.

Meillä on aika monta erikokoista pahvirasiaa ja paperirullaa, joista voi kuulemma askarrella jotakin. Useammat niistä ovat täyttäneet jo muutaman vuoden ja odottelevat edelleen jatkokäsittelyä. Yksi isohko pahvilaatikko on täynnä styroksipaloja. Nekin ovat käteviä joskus johonkin tarkoitukseen. Ovat olleet noin kolme vuotta.

Miehellä on pari muutakin ihanan ärsyttävää tapaa sisustaa kotiamme. Enkä valitettavasti voi väittää olevani itsekään täysin syytön.

Elinkaarensa päässä olevat vaatteet

Helmasta riispaantunut takki. Kainaloiden tuuletusaukoilla varustettu t-paita. Haaroista puhkikuluneet farkut. Mitään näistä ei saa heittää pois. Takin mies aikoo korjata. Paidan nyrkinkokoiset reiät eivät haittaa, onhan kyseessä suosikkipaita. Farkutkin menee vielä, sillä kankaan pinta-ala on reikiä suurempi.

Tyhjät putelit

Erilaiset purkit ja purnukat päätyvät harvoin roskiin miehen toimesta. Useimmiten kyllästyn tyhjiin puteleihin kahden kohdalla ja heitän ne itse roskiin. Henkilökohtainen ennätykseni on kuitenkin kuuden tyhjän nenäsuihkeen sietäminen. Siinä vaiheessa dokumentoin tilanteen ja tuuletin uutta ennätystäni. Sitten heitin purnukat vähin äänin roskiin.

Tärkeiden paperien pino

Oma paheeni liittyy asiakirjoihin. Ja sotii melko järjestelmällistä luonnettani vastaan.

Minulla tuppaa kertymään erilaisia säilytettäviä papereita keittiön pöydälle. Välietappina toimii mikroaaltouunin päällinen, josta ne aikanaan päätyvät loppusijoituspaikkaansa. Vastoin kaikkea logiikkaa, tämä ei suinkaan ole mappi, vaan kannellinen pahvilaatikko. Siellä ovat sulassa sovussa - hemmetillisen kaaoksen keskellä - kaikki kylppäriremontin kuiteista lapsen lääkeresepteihin ja kissan rokotustodistuksiin.

Onneksi papereita tarvitsee etsiä vain harvoin. Mutta silloin kun on sen aika, kiroan tätä saamattomuuttani. Pari vuotta sitten tein asialle vihdoin jotain. Ostin mapin. Joskus viime syksynä toin mapin autosta kotiin. En suinkaan siksi, että alkaisin vihdoin mapittaa papereita, vaan siksi että sain vauvan kärryt mahtumaan auton peräkonttiin liiskaamatta pian kaksivuotiasta mappiani.

Puolikäytetyt vaatteet -kasa

Toinen paheeni liittyy vaatteisiin. Pyykinpesukoneen päälle kasaantuu verkkaria, villapaitaa, farkkua ja muuta kolttua, joita ei heti ensimmäisen käyttökerran jälkeen tarvitse heittää pesukoneeseen. Tämä epämääräinen röykkiö kasvaa kasvamistaan, kunnes pino on saavuttanut lakipisteensä. Vieressä oleva potta on monesti nielaissut osan. Kun pari kertaa käytössä ollut neulepusero sukelsi hiha edellä Junnun tuotoksiin, päätin ryhdistäytyä. Ryhtiliike jäi valitettavan lyhyeksi.

Iltasatukasa

Junnu puolestaan pinoaa makuuhuoneeseensa kirjoja. Ilta toisensa jälkeen uusi opus ilmestyy yöpöydälle. Jossain vaiheessa niille käy kuten puolikäytetyille vaatteilleni ja pino rämähtää kolisten lattialle. Vasta silloin kiikutamme kirjat takaisin niiden varsinaiselle paikalle, olkkarin hyllyyn.

Vessalukemiskasa 

Junnu on kasvanut potastaan ohi jo hyvä tovi sitten, mutta ei millään malttaisi luopua siitä. Suurin syy tähän on hänen tapansa selailla Aku Ankkoja vessassa käydessään. Potalla on tukevampi istua lukemassa Akkaria kuin keikkua pöntöllä. Olemme halunneet kaikin tavoin tukea Junnun lukemisharrastusta, joten emme ole toistaiseksi rajoittaneet lehtien viemistä vessaan. Nyt niille on jopa hankittu ihan säilytyspaikkakin. Tai alunperin metallinen kori oli varattu vessapaperirullille, mutta Junnun Aku Ankat valtaavat jatkuvasti enemmän ja enemmän alaa.


Junnu tuntuu siis omaksuneen minun kasailupaheeni. Saapa nähdä liittyykö nuorempi jannu aikanaan keräilijöiden vai kasailijoiden tiimiin.


Paheellisin terveisin,
Jokusten äiti

Reippailuhallit - huoltajan opas

Reippailin kolmevuotiaan Junnun kanssa Ristikon Huimalaan. Perillä riisuimme lumikuorrutetut ulkovaatteet ja pakkaskerrastot narikkaan. Reiman talvisaapas kourassa katselin kuinka ryntäilyenergiaa pursuileva hyrränpyörä vilahti kulman taakse. Ravasin perässä parhaani mukaan. Seuraavassa on pari kokemuksen pohjalta syntynyttä muikkaria.

Temppurata
Sukkuloimme peräkkäin pitkin putkiloita, roikkusiltoja ja kierrerappusia. Hiki pinkoi selänharjaa kolmantena. Reitistö oli suunniteltu lapsenmittaisille, joten ajoittain etenin nelivedolla.

Vinkki: Seikkailuradan muoviset rakenteet ja hihnaviritelmät rouskuttavat rouheasti ihon pintaa. Suosittelenkin vanhemmille intomielille polvi- ja rannesuojuksia. Aikuiskokoisella otsaluu kopsuilee helposti esteisiin ahtaissa tunneleissa puikkiessa. Kypärä tai muhkeataitteinen villapipo ehkäisee mukavasti turhat päänsäryt.

50 metrin töyssyliukumäki
Leväytin laskumaton liukumäen lähtöpaikalle viitisentoista kertaa. Suhautimme luikurin alas kuin vikurilla villiorilla. Röykkyinen reissu päättyi aina rahisevan karhealle jarrualustalle. Sen jälkeen viiletimme matto kainalossa kahisten takaisin ylös.

Vinkki: Muista pukea paksukankaiset pöksyt ja rasvata kankut. Kepeämmät retkeilyhousut saattavat kulahtaa jo ensimmäisten laskujen aikana läpikuultaviksi ja pakaralihoista nousta kypsä käry. Ärtyneemmät peräpukamatkin kannattaa ennakkokäsitellä jotenkin.

Vaahtomuovikuutiomeri
Loikkasin pojanpätkän perässä näyttävästi altaaseen. Jalkapohjani lätsähtivät tärähtäen pohjaan, koska pehmukkeet oli möyritty epätasaisiksi riutoiksi. Pintaan räpiköidessäni huomasin toisen sukkani hukkuneen.

Vinkki: Ota mukaan varasukat tai kiinnitä ainokaiset hakaneuloilla puntteihin. Jos mahdollista, ompele sukkien pohjiin pehmentäviä kangaskerroksia. Pinseteillä saa puolestaan mukavasti nypittyä loputtomat vaahtomuovimurut korvakanavista ja sierainonteloista. Hiusharja ja tarrarulla ovat myös käyttökelpoisia apuvälineitä.

Minigolf
Päätimme urakan vihreän verkakankaan äärelle. Osan radoista kolotimme useampaan kertaan, jonkun pelasimme väärään suuntaan ja yhden radan piiloputkiloa testailimme muuten vain.

Vinkki: Tiiauslevyllä on hyvä varmistaa mailanmittaisten golfareiden svingin suunta. Pienpelaajan pallo tai lyöntiväline saattaa singahtaa mihin tahansa ilmansuuntaan vailla varsinaista tarkoitusta. Tarkastus kannattaa suorittaa vähintään putterin mitan päästä.


Tätä vinkkilistaa voisi jatkaa pitkään. Kinkkisen hulvattomia tilanteita riittää aina trampoliineilta ravintolan ruokalistaan. Tärkeintä taitaa kuitenkin olla huoltajan homman ottaminen rennosti, ja uskallus heittäytyä tarvittaessa vaikka hupsuttelun vietäväksi.

Paluumatkalla kuuntelin “Oli kiva reissu” -toteamusta punaposkisuuteen saakka. Olihan se riemukas. Kohta menemme taas uudestaan.


Hikisin terveisin,
Jokusten isä