Nousukausi

Elämme parhaillaan kiivainta nousukautta. Havaintojeni mukaan kaikki alkoi muutamasta satunnaisesta ja horjuvasta startupista. Hyviäkin yrityksiä kupsahteli matkan varrella ajoittain nokilleen. Nyt suurin osa niistä päätyy jo itsevarmasti omille, hieman honteloille jaloilleen. Nopea kehitys on vaatinut luonnollisesti uutteria taustavoimia. Lisäksi erilaisia seuranta- ja tukijärjestelmiä tarvitaan varmasti vielä jonkin aikaa. Tuista toimivimmaksi on osoittautunut ns. kahden käden seisontavakuutus pienellä omavastuulla ja suurella reaktionopeudella.

Jos vanhat askelmerkit pitävät paikkansa, niin hetken kuluttua pikku maitonautti irroittaa kouransa emoaluksesta ja hoipertelee omatoimisesti jokusen askeleen sohvankulman tukiasemalle. Sieltä hän arvioi jo olohuoneen avaruutta. Nousukausi vaihtuu lentovuoroihin.


-Jokusten isä

Kurttukulmasta vauhtihirmuksi

Puolitoista kuukautta tätä on nyt jatkunut. Hoippumista. Pystyyn pitää päästä kaikkialla ja koko ajan, mutta alastulossa keinovalikoima on ollut rajallinen. Kädet irti ja suorilta jaloilta kumoon. Heittäytyjä on pitänyt perheen muut jäsenet kiireisinä. Isovelikin on parhaansa mukaan yrittänyt opettaa vauvalle, kuinka polvet tulisi laskeuduttaessa koukistaa, mutta on saanut vastaukseksi vain iloisen naurunremakan.

Rauhallinen, tyytyväinen, erittäin iloinen vauva. Näin kuvailin kuopusta sen jälkeen kun hän oli parikuisena luopunut kurttukulmistaan. Vauva oli niin hyväntuulinen, että kysyin puolitosissaan neuvolassakin, että onkohan tämä jo liian onnellinen tapaus. Nauraa, vähintäänkin hymyilee koko ajan. Itkun tirautukset olivat todella harvassa.

Sitten tapahtui jotain. Vauva lähti ryömimään. Samalla hänestä kuoriutui hurja vauhtihirmu. Vauva otti kiintopisteen huoneen toiselta laidalta ja lähti matkaan. Esteitä kaihtamatta. Jalkojen yli. Lelujen yli. Kissan rapinatunnelin läpi. Tuolien ali. Ihan sama mitä eteen osui, tämä tyyppi ei siitä piitannut, jatkoi vaan määrätietoisesti matkaansa. "Pois alta risut ja männyn kävyt, täältä tulee pikkubaby", nauroimme Junnun kanssa aina kun vauva lähti ryömimään.

Nyt tämä samainen vauhtihirmu on siis alkanut katsella maailmaa uudesta näkövinkkelistä. Hänellä on ollut niin kiire päästä pystyyn ja liikkeelle, ettei ole malttanut opetella istumaan. Laskeutuminen on siten ollut pitkään kaikkea muuta kuin kauniin hallittua pepulle pudottautumista. Nyt uhkarohkeiden heittäytymisten sekaan mahtuu satunnaisia napakymppejä. Itsenäiset yritykset päättyvät usein edelleen jonkunsortin muksahdukseen, joten vanhemmat eivät voi vielä kokonaan huokaista helpotuksesta.

On ollut hauska seurata matkaa kurttukulmasta ilopilleriksi ja siitä taas määrätietoiseksi etenijäksi. Nyttemmin on alkanut näkyä myös oma tahto. Sitä tältä päättäväiseltä pikkuihmiseltä löytyy. Hänellä on myös hyvin epämiellyttävältä, jopa kivuliaalta näyttävä tapa ilmaista asia. Kun ruokapöydässä asiat eivät etene toivotulla tavalla, alkaa takaraivo paukkua syöttötuoliin. Kun leikki ei etene halutusti, leukaa loksutetaan laminaattiin.

Junnun vauvavuoden aikana eri vaiheet eivät näyttäytyneet näin voimakkaina. Junnulla asiat tuntuivat olevan pääosin enemmän tai vähemmän huonosti, ellei häntä heijannut, keikuttanut, kiikuttanut tai muuten viihdyttänyt jatkuvasti. Toisaalta Junnun nousuharjoittelun aikana en osannut arvata, että kyseinen vaihe voisi olla näin paljon haastavampi.

Huh kaivattua hellettä, ennustan meille joka tapauksessa hikistä kesän jatkoa.

Terveisin,
Jokusen perheen mutsi

Aviomiehen approbatur

Olen opiskellut seitsemisen vuotta. Verkkaan edennyt kouluttautumisprosessi on palkinnut ruhtinaallisesti ja kehittänyt minuutta monimuotoisesti. Kevään aikana sain lopulta perusopinnot paketoitua, vaikka joitain kursseja tankkasinkin hartaasti kerraten. Nyt olen yhtä kaikki suorittanut hyväksytysti aviomiehen approbaturin.

Osaan siis vihdoin asentaa vessapaperirullan oikein päin telineeseen. Revin arkkeja vain tarpeeni mukaan. Aluspöksyt ja sukat donkkaan refleksinomaisesti pyykkikoriin. Tuupin kaapinovet kiinni käytön jälkeen ja tyhjästä maitopurkista kääräisen ketterästi kierrätyskelpoisen origamin. Imuroin myös sohvan alta. Roskat raahaan kohtalaisen omatoimisesti taloyhtiön materiaalinkeräyslaatikoihin. Pudottelen ostoskoriin selkärankatuntumalla olennaiset elintarvikkeet kauppalistan ulkopuoleltakin ja ripottelen päälle vielä pieniä, oivaltavia arjen makupaloja. Tuuditan ryömintäikäisen uneen sylissäni luontevasti, samalla kun luen eläytyen iltasatua nelisen vuotta vanhemmalle hyrränpyörälle. Muistan syntymäpäivät, lempijätskit ja herkullisimmat hierontatekniikat. Seison kumisaappaat jalassa, rauhallisen vakaana hirmumyrskyn keskellä. Sateella ojennan nenäliinan. Tummat pyörteet aistin pienestäkin turbulenssista ja hallitsen perusloitsut niiden taltuttamiseen. Kääntelen taiten mittakaavoja ja tulokulmia. Ajatus “olet kyllä kärttyisin tuntemani ihminen” tulkkaantuu suustani ulos aitona ja uskottavana “silmäsi iskevät rakastettavaa tulta, se saa kehoni molskahtamaan ihastuksen lammikkoon, jossa sukeltelen mielelläni”.

Koulutuskokonaisuuteen kuuluu tietysti paljon muutakin. Tärkeintä on kuitenkin muistaa henkinen ja fyysinen joustavuus, ja oivaltavan reaktiivinen suhtautuminen yhteiselon arvaamattomiin juonenkäänteisiin. Tämä vinkkinä tuleville opiskelijoille.

Huumorin tyylilajeissa, rytmittämisessä, ajoituksessa ja keskustelun hienovireisyydessä tarvitsen vielä jatkokurssin tai parikin. Sama pätee aitoon nauttimiseen kaikkein sokerisimmista romanttisista komedioista. Tohtorin hattuun on siis vielä matkaa ja uskoakseni hyvä niin. Olkoon kiire karussa. Nyt nautiskellaan.

Lomakuume

Istuin meren äärellä ja katselin kuinka Junnu polski innoissaan. Työnsin varpaani kuohuihin ja annoin ajatuksen lennähdellä vapaasti. Tuijotin maisemaa haltioituneena. Ostimme läheisestä kioskista tötteröt ja istahdimme penkille herkuttelemaan. Aurinko porotti jossain kaukana. Illalla maistelimme tapaksia, joista kukin meistä löysi heti oman suosikkinsa. Lasten mentyä nukkumaan nautimme kaksin Palmasta ja toisistamme.

Lauantai-iltana olin saanut "Tervetuloa Mallorcalle" -tekstarin. Sunnuntaiaamuna puhelin piippasi jälleen: "Toivottavasti lomanne on alkanut mukavasti! Tule kuulemaan parhaat vinkit lomallesi."

"Hiukan sutinut tämä lomabussi ensikaasutuksella", tuumasi mies kun yritimme jekuttaa vauvaa ottamaan lääkkeensä. Olimme laittaneet uikkarit ja lipilapit takaisin komeronperille kun kuopukseen tuupatun kuumemittarin lukema kohosi turhan korkeaksi. Lastenlääkärin diagnoosi oli akuutti korvatulehdus. Riemuloma Baleaareilla vaihtui huoli&hoiva-viikkoon kotinurkilla.

HopLopin pallomeri, Valion mansikkatuutti, kotitekoiset tapakset ja Hartwallin Palma-limsa eivät ihan ole auttaneet tavoittamaan matkaesitteessä kuvailtua tunnelmaa. Maisema toki näyttää upealta, kännykästä käsin.

Kyllä, kaipaamme vinkkejä lomallemme.

Terveisin lääkkeitä vastusteleva puolivuotias, yltiöaktiivinen 4-vuotias ja kaksi väsynyttä vanhempaa noin 2749 kilometrin päässä lomakohteestaan.

Jokusten Sanomat 4/2017

Mummu ja Junnu olivat ulkoilleet 1,5 tuntia pihahommia tehden.

"Pelataanko Kimbleä?", kysyi Junnu heti heidän tultua sisälle.

"Mun pitää kyllä pieni hetki istahtaa", puhisi mummu väsyneesti.

"Mutta Kimblessä voi istua", vastasi Junnu voitonriemuisena.

Mummu yritti saada Junnua päiväunille. Hetken kuluttua Junnu riensi makuuhuoneesta äidin luo:

"Mua ei väsyttänyt yhtään. Halusin vaan jumpata sängyllä sillä välin kun mummu nukkuu."

"Kympin arvoinen suoritus mummulta, jäätelön osto", totesi Junnu mummun kauppakassin sisällöstä.

"Äiti, tule nyt katsomaan, vauva on ihan Tertun tulilinjalla", huusi Junnu vauvan makoillessa mummulan lattialla ja kissan loikoillessa viereisellä nojatuolilla.

Junnu ja muu perhe olivat matkalla uimaan, kun huomasivat ambulanssin kaartavan talon pihaan lähellä heidän kotiaan:

Junnu: "Miksi toi ambulanssi on menossa tonne?"

Isä: "Siellä on voinut sattua esimerkiksi jokin tapaturma."

Junnu: "Tai joku mörkö on voinut haukata jotain ihmistä."

"Otatko vielä jotain?", tiedusteli isä Junnulta perheen lopetellessa lounastelua.

"En ota, kyllä mä tarkenen jo tällä ruualla", vastasi Junnu.

Junnu kertaili Voice of Finlandin eri vaiheita (ääni ratkaisee, kaksintaistelu, knockout ja live-lähetykset) ja kysyi sitten:

"Milloin alkoi ne suorat lähetykset?"

"Tällä viikolla", vastasi äiti.

"Milloin ne oli vielä sellaisia mutkikkaita?"

Junnu hyräili jotain palatessaan äidin kanssa kotiin leikkipuistosta.

"Mä hyräilin kesäistä muistolaulua", tokaisi Junnu sitten.

"Mikäs se sellainen on?", kysyi äiti.

"Mä oon itse keksinyt sen."

"Mikäs possun nenävärkin nimi on", kysyi äiti Junnulta heidän lukiessa kirjaa. "Se on röhkintälaite", pikkubiologi vastasi tietävästi.

Junnu muisteli erään laulun sanoja: "Mitenköhän se meni? Mä kaivan sen täältä mun elimistöstä."

Junnu huutaa pöntöltä: ”Äiti, tuu kattomaan, mä oon lootus-asennossa.”

Junnu jätti potkulautansa kotona keskelle kulkuväylää. Äiti huomautti, ettei potkulaudan paikka ollut siinä ja pyysi Junnua siirtämään sen syrjään.

"Äiti, ei sun tarvi muistuttaa. Olen kyllä painanut sen mieleeni, mutta unohdin vaan."


Junnu ihasteli eteisessä kauppareissulta saamaansa vappupalloa.
"Ota kengät pois jalasta", äiti kehotti.
Ei reaktiota, vappupallon ihastelu jatkui.
"Hei, kengät pitää ottaa sisällä pois jalasta", jatkoi äiti.
"Tiedän, tiedän", tokaisi Junnu vappupalloaan narusta nykien.

"Tietämisen lisäksi pitäisi myös oikeasti ottaa ne kengät pois", jatkoi äiti. 

"Ai, en mä sitä tiennyt", vastasi Junnu.  

Äiti oli suihkussa. Junnu tuli kylpyhuoneeseen talouspaperipalan kanssa: "Äiti, sun ei tarvitse kuivata itseäsi, kun mä kuivaan sut tällä."

Jokusten Sanomat 3/2017

Junnun kevättalven kootut sanailut.


Junnu ja äiti pukivat ulkovaatteita päälleen.

"Kohta mä oon sun pukuoppimisrajalla", sanoi Junnu.
"Mitäs se tarkoittaa?", tiedusteli äiti.
"No sitä, että osaan pukea sillai ku sä."


Junnu ryömi olkkarin lattialla: ”Tämä on kuollut perhonen, joka matelee luurankona.”

Mummu otti Junnulta nuhaköntsän paperiin ja pyysi, ettei Junnu enää kaivaisi nenäänsä.
"No tuli vielä yksi ihan suolistosta asti", tuumasi Junnu.

"Äiti, olisko hassua, jos planeetat voisi pompata toisten planeettojen kiertoradoille." 

Äiti levitti kosteusvoidetta kasvoilleen ja kumartui sitten Junnun puoleen:

"Olet ihana, saanko antaa pusun?"
"Et saa", vastasi Junnu napakasti.

"Miksen saa antaa pusua", kysyi äiti hämmästyneenä.
"Siks ku sulla on niin rasvainen naama, yök".

Junnu kyseli äidiltään lallatellen:
"Mennäänkö huomenna Huimalaan?

Mennäänkö ylihuomenna Huimalaan?

Mennäänkö superylihuomenna Huimalaan?

Mennäänkö tosisuperylihuomenna Huimalaan?"


Junnu kaipasi seuraa pikkulegoprojektiinsa. Äiti yritti osallistua, mutta tarjolla oli kuitenkin ainoastaan statistin rooli. "Opit paremmin, kun katsot ensin mallia", perusteli Junnu äidilleen.


"Onko hyvää leipää", kysyi isä Junnulta iltapalalla.
Ei vastausta.
"Onko hyvää leipää", kysyy isä uudelleen.
Ei vastausta.
"Olisi kohteliasta vastata", sanoi isä.
"Mä en ehdi vastata, kun haluan syödä tämän nopeasti pois", vastasi Junnu viimein ja jatkoi kauraleivän järsimistä.


"Mannapuuro, mannapuu, Anna Puu", riimitteli Junnu aamiaisella.


"Painitaanko?", kysyi Junnu äidiltä. "Paini sillai kun isikin. Isi ärisee ja murisee."


Äiti ja Junnu ostivat kaupasta jätskit.

Junnu: "Otitko sä toffeen?"

Äiti: "En, vaan minttusuklaan."

Junnu: "Mäkin otan isinä minttusuklaan." 

Junnu katseli vanhempiensa kanssa The Voice of Finlandia. "Voisiko tulla vielä semmonenkin vaihe, missä tuolit on ensin kääntyneenä laulajiin päin ja sit pois laulajista", pohti Junnu.


"Äiti, miksi sä olet niin legomainen? Sulla on samanlaiset hiukset kuin mun legonaispoliisilla."

Siskot

Asuin koko lapsuuteni kaksin äitini kanssa, mutta haaveilin aina sisaruksista. Mielikuvitussiskoja todellisempaa ei ollut hartaasta toiveesta huolimatta tarjolla.

Joskus teinivuosina sain kuulla, että minulla on siskopuoli, kymmenkunta vuotta minua nuorempi. Suhtauduin uutiseen ristiriitaisin tuntein. Minun teki kovasti mieli ottaa häneen yhteyttä, mutta pelkäsin kuollakseni, ettei yhteydenottoni tuottaisi toivomaani tulosta. Mietin siskoani usein. Puntaroin mahdollista tapaamista yhä uudelleen ja uudelleen. Pelko torjutuksi tulemisesta vei kuitenkin aina voiton.

Joitain vuosia myöhemmin olin viettämässä juhannusta tuttavan vanhempien luona. Paikalla oli paljon tuttuja, mutta vähintään yhtä paljon minulle entuudestaan tuntemattomia ihmisiä. Olimme saunoneet ja valmistauduimme lähtemään juhannusjuhliin, kun äitini soitti minulle. "Täällä on joku, joka haluaa puhua kanssasi", sanoi äiti. "Moi, täällä on Jenna, olen pikkusiskosi", kuulin sitten nuoren äänen sanovan.

Lopetettuani puhelun juoksin kertomaan muille mitä oli tapahtunut. Ne, jotka tunsivat minut, hämmästyivät uutistani. Muut ihmettelivät, miksi siskon kanssa käydystä puhelusta piti tehdä niin suuri numero.

Tuo puhelinkeskustelu on yksi elämäni merkittävimmistä. Lupasin lähteä tapaamaan siskoani vielä samana kesänä. Matkaa oli reilut 1000 kilometriä, mutta tuntui että voisin pyöräillä, juosta tai vaikka hyppelehtiä siskoni luo. Niin uskomattoman ihanalta tuntui ajatus siitä, että näkisin hänet ensikertaa.

Tapaaminen oli jännittävä, mutta samalla tosi luonteva. Tuntui hassulta katsoa toista silmiin. Tyttöä, joka tuntui käsittämättömän tutulta, vaikka olikin ventovieras. Vaikka meillä oli vain yksi yhteinen vanhempi, oli meissä paljon samoja piirteitä. Siinä me pisamanaamaiset, hymykuoppaiset, ruskeasilmäiset, tummahiuksiset nuoret naiset katselimme hymyillen toisiamme. Olin tuolloin 25-vuotias, siskoni oli neljäntoista. Siitä alkoi uusi elämänvaihe, jota on nyt jatkunut pian 14 vuotta.

Olen todella iloinen, että äitini sattui törmäämään isääni ja siskooni. Ja erityisen kiitollinen olen siskolleni, että hän rohkeni soittamaan minulle. En tiedä, olisinko itse koskaan uskaltautunut tekemään aloitetta.

Tapaamisen jälkeen aloimme pitää säännöllisesti yhteyttä. Sisko vieraili joka kesä luonani Helsingissä. Pari vuotta ensikohtaamisen jälkeen sisko kertoi, että meitä olisi vielä kolmaskin sisarpuoli, minua kolme vuotta nuorempi, siskoani kahdeksan vuotta vanhempi. Pienen pohdiskelun jälkeen päätimme yhdessä tuumin ottaa häneen yhteyttä. Saimme muutaman mutkan kautta selvitettyä sisaremme yhteystiedot. Hän asui minun tavoin pääkaupunkiseudulla. Kirjoitimme hänelle tekstiviestin: "Hei Jaana, nyt olisi oiva tilaisuus tutustua sisariisi, kun pikkusisko Jenna on kyläilemässä isosisko Jonnan luona Helsingissä." Viesti vaikutti hullunkuriselta, mutta niin oli koko tilannekin. Emme ehtineet onneksi kauan jännittää vastausta. Treffit oli sovittu seuraavalle päivälle alta aikayksikön.

Seisoimme Manskulla Lasipalatsin edessä ja odotimme keskimmäistä siskoamme saapuvaksi. Tilanne tuntui epätodelliselta. Pian meitä lähestyi hymyilevä ponihäntäpäinen nuori nainen, jolla oli korkeat poskipäät, hymykuopat ja pisamia. Oli helppo tunnistaa hänet yhdeksi meistä.

Yhteydenpito keskimmäisen siskon kanssa hiipui muutama vuosi sitten hänen lähdettyä reilun vuoden mittaiselle maailmanympärimatkalle. Viime syksynä löysimme toisemme uudestaan. Siskolle oli syntynyt kesällä esikoislapsi, joten vauvoillamme on vain kolme kuukautta ikäeroa. Nuorempi sisareni sai esikoisensa runsas vuosi sitten. Näin ollen Junnun ja vauvan elämässä on kaksi ihanaa serkkupoikaa.

Olen ikionnellinen, että sain tutustua sisariini. Heistä on tullut minulle läheisiä. Vaikka toinen sisar asuu fyysisesti aika kaukana, on hän silti merkittävä osa elämääni. Keskimmäisen siskon kanssa viestittelemme vauvakuulumisia nykyään lähes päivittäin. Viimeksi tavatessamme halasin häntä ja kerroin kuinka ihanaa on, että hän on elämässäni. Pienempää sisartani pääsen halaamaan myöhemmin keväällä, kun lennämme hänen häihinsä.

Lapsuuden haave kävi kuin kävikin toteen.

Rakkaille siskoilleni. Olette tärkeitä. <3