Parvekeremontti

Kesäkuukausien ajan meillä on ollut elämässämme pieni lisäjännitysmomentti. Kahdeksan noin kahden metrin korkuista ja puoli metriä leveää lasilevyä ovat seisseet makkarissamme. Alkuperäisen viiden viikon sijaan parvekeremontti kesti yli viisi kuukautta. Kahden pienen ja erittäin meneväisen lapsen taloudessa viisi kuukautta on hemmetin pitkä aika jännittää, pysyvätkö parvekelasit ehjinä vai törmääkö joku niihin kammottavin seurauksin.

Ainoa vaaranpaikka taisi lopulta olla se, kun kissa hyppäsi lasien vieressä olleelta keittiöjakkaralta niin ponnekkaasti, että jakkara keinahti päin lasipinoa. Onneksi tässäkään tilanteessa ei käynyt kuinkaan. Syyllinen jakkaran sijoitteluun katuu syvästi tekoaan tätä kirjoittaessaan. Naputtelua tahdittaa parvekkeelta kantautuva porakoneen ääni. Parvekelasitusfirman heppu laittelee levyjä paikoilleen. Möykkä ei haittaa yhtään, vaikka sattuukin lapsen päikkäriaikaan. Kunhan vain saadaan lasit sinne minne kuuluvat, pois jaloista kuljeksimasta. Samalla pääsemme palauttamaan parvekekalusteet paikoilleen. Vaikka esim. ylimääräinen sohva eteiskäytävässä onkin ollut läjittelijän unelma, oiva ulkovaatteiden lasku- ja säilytyspaikka.

Matkan varrella oli myös muutamia muita mielenkiintoisia tilanteita. Taloyhtiön luhtikäytävien lattioita pinnoitettaessa kulku oli välillä hankalaa. Eräs päivä lasten kanssa kotiin palatessani, pääsimme yllätykseksemme keskelle temppurataa. Junnu nautti tilanteesta, minua se hikoilutti. Olosuhteet eli kantamukset (vauva + hoitolaukku + neljä kauppakassia) huomioon ottaen selvisimme koitoksesta kunnialla.

Toisella kerralla puistoon lähtö viivästyi, kun oven takana ei ollutkaan tuttua porrasaskelmaa, vaan silmien alla komeili vasta tasoitettu sementti. Remppatyyppi sattui onneksi pian paikalle ja lupasi auttaa meidät ulos. Lapset hän kantoi yksitellen, minulle asetteli lankun, jota pitkin pääsin astelemaan porraskäytävään. "Äiti, miksei se setä kantanut sua?", uteli Junnu.

Jänniä nämä remontit.


Syysterveisin,
Jokusten äiti


Ps. Lapsi nukkui tänään pisimmät päikkärinsä sitten pikkuvauva-ajan. "Pitänee ostaa pora", järkeili lasten isä.

Kotikäytävän temppurata 

Villahäät

Seitsemän vuotta sitten juoksimme maistraattiin.

Alun perin meidän oli tarkoitus avioitua kahdeksan päivää aiemmin, mutta suunnitelmiin tuli muutos pienen sähellykseni vuoksi. Olin osallistunut työkavereitteni kanssa jalkapalloturnaukseen, jossa mursin sormeni tuuratessani loukkaantunutta maalivahtia. Sormi lastoitettiin viideksi viikoksi, enkä halunnut astella avioon paketoidun keskisormen kanssa. Niinpä siirsimme naimisiinmenoa.

Lääkäriaika lastan poistamiseksi oli aamulla, joten ajattelin, että ehtisimme hyvin puoliltapäivin maistraattiin. Harmiksemme lääkäri oli lähes tunnin aikataulustaan myöhässä. Kun hän vielä passitti minut kontrolliröntgeniin ja kehotti tulemaan sen jälkeen takaisin vastaanotolle, alkoivat hikipisarat nousta otsalle. "Mihin sinulla niin kiire on?", kysyi lääkäri ärtyneesti, kun kerroin hänelle aikataulustani. "Naimisiin", vastasin varovaisesti hymyillen. "Sen takia minulla on tämä juhlamekkokin", jatkoin punastellen. Lääkärin ärtymys suli hetkessä. Hän kehotti minua etuilemaan hienovaraisesti röntgeniin ja tapaamisen sijaan soittamaan hänelle toimenpiteen jälkeen.

Niinpä eräs lokakuinen tiistai juoksin helma hulmuten luuri korvalla kohti maistraattia tuleva sulhoni vierelläni. Ehdimme ajoissa. Hieman hikisinä, mutta ajoissa.

Jälkeenpäin asiaa ajatellessani moisen aikataulun laatiminen tuntuu pähkähullulta, mutta toisaalta ainutkertaiseen ja jännittävään päivään saatiin ripaus lisää jännitystä ja muisteltavaa.

Hyvää villahääpäivää meille! <3

Pulputuspannut

Kohtapuoliin neljän ja puolen vuoden ikään ehtineen Junnun puhe pulppuaa ja ajatus lentää. Matka tähän hetkeen on ollut vekkulia seurattavaa.

Äänteistä omiin sanoihin

Aluksi Junnun jutustelu oli pelkkiä epämääräisiä äännähdyksiä. Sitten löytyivät pärinä-äänet. Tämän jälkeen kehityskaari kulki jotakuinkin seuraavanlaisen reitin: ääää, ä-ä-äää, än-nän-nää, däd-däd-dää, mam-mam-maa, pap-pap-paa. Ensimmäisten oikeasti tunnistettavien sanojen joukkoon lukeutui äidin, auton, mamman, papan, tissin, anna-verbin ja piimän lisäksi tähti. Viimeksi mainittua Junnu bongaili innoissaan ympäristöstä.

Pidemmistä ja hankalammista sanoista Junnu kehitteli omat helpommat versionsa. Tomppa, manni ja mumu kuuluivat ruokapöydän ehdottomiin suosikkeihin (tomaatti, mandariini ja smoothie). Soittamiseen Junnu käytti puhoa. Samaa ilmaisua käytettiin tosin myös joukkoliikennevälineestä. Dublo-legojen joukosta löytyivät bäbä ja jojo (Batman ja Jokeri). Vihi ja oha olivat jossain vaiheessa yhdet suosikkiväreistä (vihreä ja oranssi). Kaikkea suurta Junnu hämmästeli toteamalla ohhoh.

Persoonamuotojen makustelua

2-vuotiaana Junnulla oli vaihe, jolloin hän tapasi vastata yksikön toisessa persoonassa. Kysyttäessä "otatko maitoa" tai "haluatko leipää", vastaus oli "otat" ja "haluat".

Lähestyttäessä 2,5 vuoden ikää yleisin ilmaisu asiaan kuin asiaan oli ”Junnu haluaa”. Oikein kovasti jotain halutessaan Junnu vahvisti sanomaansa tasajalkahypyillä ja huutoitkun tapaisella möykällä.

Tämän jälkeen yksikön kolmas persoonamuoto vaihtui ensimmäiseen persoonaan. Surkuhupaisaa oli huomata, että tässä vaiheessa äiti jäi eittämättä kehityksessä jälkeen. Äiti nimittäin käy nyt viidettäkymppiä ja puhuu itsestään edelleen kolmannessa persoonassa.

3,5 vuoden paikkeilla "minä" muuttui muotoon "mä". Samoihin aikoihin meillä liiraili tyyppi pikkuautoillaan ja hoki "meikä luisuu".

Kyselyiän uudet muodot

3,5 vuoden iässä oli vaihe, jolloin Junnu kertoi toiselle vanhemmalle mitä toinen oli juuri sanonut. Siitäkin huolimatta, että istuimme kaikki saman pöydän ääressä. "Isi, äiti sanoi että..." Minua huvitti tämä vaihe kovasti. Välillä tuntuu, ettei mies rekisteröi sanomaani, mutta tämän kertakaikkisen loistavan vaiheen ansiosta viestini välittymisen mahdollisuudet kasvoivat huimasti.

Alkuvuotta leimasi se, että Junnu uteli miksi mitäkin sanottiin. Pääsi vanhemman suusta sitten hämmästelevä "oho" tai pidempikin pohdinta, halusi Junnu tietää miksi näin tuli sanottua. Aluksi hän kyseli mielenkiinnosta. Sittemmin kysely jäi tavaksi, sillä harvoin hän lopulta jaksoi jäädä kuuntelemaan vastausta. Siinä sitä sitten huomasi selittelevänsä itselleen, miksi mitäkin oli pohtinut.

Runsaan vuoden kuumana käynyt kyselyvaihe sai keväällä uudenlaisen muodon. Suorat miksi-kysymykset vähenivät ja Junnu keskittyi poimimaan outoja sanoja. Syyniin joutuivat niin ihmisten väliset keskustelut kuin TV:stä tai radiosta kuultu puhe. Yhden lyhyen automatkan aikana minulta kysyttiin psykoterapian, hiivatulehduksen ja tyrehtymisen merkitystä. Junnu myös pohti löytyykö 0 100 100 numerosta todella ihan kaikki, mitä ihminen tarvitsee.

Takaisin kaaren alkuun

Mielenkiinnolla seuraamme, millaisen kehityskaaren vauva käy. Ensimmäisten ääntelyjen jälkeen hän löysi heti oman polkunsa. Vauva puristi huulet tiukasti yhteen ja piti mmmm-äänteen tapaista muminaa. Kolmi-nelikuisena siirryttiin pari askelta eteenpäin. Huulien välistä pääsi vuoroin ilmaa, vuoroin kuolaa, joten äänteet vaihtelivat pärinöistä surinoihin. Kuvasin pätkän tätä kuolaavaa päristelijää. Liekö sattumaa vai tapauksesta johtuvaa, mutta kännykkäni lakkasi toimimasta hetki tämän jälkeen.

Vauvavuoden ollessa nyt loppusuoralla, juttelee vauva omaa kieltään. Ajoittain se muistuttaa Intian murteella puhuttua englantia. Toisinaan taas mieleen hiipii vanhan modeemin ruksutus. Tämän lisäksi vauvalla on muutamia tilannekohtaisia tapoja ilmaista itseään. "Möykkä-Make" osallistuu mielellään etenkin kaikkiin kiivaisiin keskusteluihin. Läpitunkeva "äää" voimistuu muun keskustelun tahtiin. Sama "äää" muutamaa astetta vaimeampana toimii myös myötätunnon osoituksena isoveikan harmin hetkellä. Soma "ai ai" kuuluu vauvan silittäessä perheemme kissaa. Napakka "ö" kertoo vauvan tahtovan jotakin. Tätä tehostaa kohteeseen osoittava etusormi ja vaativa katse.

Äiti (ehkä lähempänä äitä) -huudahduksia olemme saaneet kuulla muutamia. Seuraavaa tunnistettavaa sanaa jännäämme koko porukalla.

Höpöttelemisiin,

Jokusten äiti

Jokusten Sanomat 6/2017

Junnu katsoi vanhempiensa kanssa MM-maratonia. Hän kyseli vähän väliä, että joko juoksijat kohta tulevat maaliin. "Ne varmaan juoksee niin kauan kunnes me kuollaan", tuhahti vastauksiin turhautunut penkkiurheilija lopulta.

"Mä vähän paukuttelin", tokaisi Junnu junaa odotellessaan.

"Onko sulla kakkahätä?" kysyi äiti heti.

"Ei, multa tulee peräsuolesta pelkkiä lauluja", vastasi Junnu.

Äidin kaveri tuli kylään. Hänen autostaan oli mennyt tuulilasi rikki. "Onko siihen iskenyt meteoriitti?", kysyi Junnu.

"Nukuitko hyvin?" kysyi äiti aamulla Junnulta.

"Joo, kun heräsin, musta tuntui että olen nukkunut koko elämäni", vastasi Junnu.

Äiti hävisi Junnulle Hippo-pelissä. Äiti mietti, että mahtoikohan hänellä olla väärä tekniikka. "Ei sulla ole väärä tekniikka, pelaat vain huonosti", totesi Junnu äidille.

Junnu ja äiti istuskelivat mummulassa pianon ääressä.

Äiti: "Soitetaanko Ukko-Nooa vai Jänis istui maassa?" (Siinä oli jotakuinkin kaikki, mihin äiti pystyi.)

Junnu: "Eiku Mozartia."

"Ei se anteeksipyyntö vielä ole myöhäistä", sanoi äiti Junnulle, kun he selvittelivät riitatilannetta.

"Joo, mut äiti, silloin se on jo myöhäistä kun mä kuolen", vastasi Junnu.


Äiti ja Junnu palailivat kotiin hieman epätavallisesta suunnasta. Junnu kyseli kärsimättömästi, että koska käännytään tutulle reitille.
"Tuolla kaukana häämöttää Teboilin risteys, siitä käännytään", sanoi äiti.
"Ai toi, joka on kuin karhun hyppyasento, kun se on juuri ponnahtamassa ilmaan?", tiedusteli Junnu.

"Äiti, ota äkkiä kuva tosta maisemasta, se on niin kaunis."

Jokusten Sanomat 5/2017

"Aina kun on samaan aikaan pissahätä ja kakkahätä, pissa tulee ensin. Maailma on varmaan kehittynyt sellaiseksi", pohti Junnu vessasta tultuaan.


"Äiti, vauva taitaa luulla sua leluksi. Aina kun se vetää sua hiuksista, susta lähtee ääniä."


"No worries ja vettä päälle", tuumasi Junnu, kun tiputti porkkanan lattialle.


”Kaikilla ihmisillä tulee joskus väärinkäsityksiä. Mutta kuolleilla ei tule väärinkäsityksiä, koska ne on jo kuolleita”, pohti Junnu.

Junnu hyppi selkänojalta sohvalle. Äiti katseli touhua huolestuneena. "Mä oon kyllä tosi varovainen, koska mä oon supersankari."


Äiti halasi Junnua roikottaen häntä samalla ilmassa. "Vähän niin kuin hotdog, vain nakki puuttuu", tuumasi Junnu.


Junnu: "Mulla on kovasti mielessä se Jean Sibelius. Voitko karkottaa sen mun mielestä?"
Äiti: "Mites se onnistuisi?"
Junnu: "En tiedä, ehkä taikomalla."


Junnu kysyi kauppaan tultaessa, että saako jätskiä. "Katsotaan", vastasi äiti. "Äiti, toi oli vähän epäkuuloinen vastaus. Pitää vastata, että ostaako vai ei."


Junnu lapioi hiekkaa kotipihassa.
"Mitä teet", kysyi isä.
"Kaivan sulle kuoppaa", vastasi Junnu.


"Appelsiini on suurin koska se on syntynyt ensin, se on saanut eniten vettä ja aurinkoa. Sitten on syntynyt klementiini, sitten mandariini", järkeili Junnu.


Junnu huusi vessasta: "Äiti, soiko pissan koski aika pitkään?"


Junnu pelasi vanhempiensa kanssa kotipihalla mölkkyä. Isä pyysi Junnua nostamaan kaatamansa palikat pystyyn. "En minä mikään kamaripalvelija ole", vastasi Junnu.


"Vuosituhatta sitten ei ollut vielä mitään. Silloin elettiin tyhjää aikaa", pohti Junnu ruokapöydässä.


Junnu äidilleen: "Mä rakastan sua niin paljon, että multa tulee melkein onnenkyyneleitä. Ei multa oikeesti tule. Se on vaan semmonen sanonta."

Junnun sydämet. <3

Nousukausi

Elämme parhaillaan kiivainta nousukautta. Havaintojeni mukaan kaikki alkoi muutamasta satunnaisesta ja horjuvasta startupista. Hyviäkin yrityksiä kupsahteli matkan varrella ajoittain nokilleen. Nyt suurin osa niistä päätyy jo itsevarmasti omille, hieman honteloille jaloilleen. Nopea kehitys on vaatinut luonnollisesti uutteria taustavoimia. Lisäksi erilaisia seuranta- ja tukijärjestelmiä tarvitaan varmasti vielä jonkin aikaa. Tuista toimivimmaksi on osoittautunut ns. kahden käden seisontavakuutus pienellä omavastuulla ja suurella reaktionopeudella.

Jos vanhat askelmerkit pitävät paikkansa, niin hetken kuluttua pikku maitonautti irroittaa kouransa emoaluksesta ja hoipertelee omatoimisesti jokusen askeleen sohvankulman tukiasemalle. Sieltä hän arvioi jo olohuoneen avaruutta. Nousukausi vaihtuu lentovuoroihin.


-Jokusten isä

Kurttukulmasta vauhtihirmuksi

Puolitoista kuukautta tätä on nyt jatkunut. Hoippumista. Pystyyn pitää päästä kaikkialla ja koko ajan, mutta alastulossa keinovalikoima on ollut rajallinen. Kädet irti ja suorilta jaloilta kumoon. Heittäytyjä on pitänyt perheen muut jäsenet kiireisinä. Isovelikin on parhaansa mukaan yrittänyt opettaa vauvalle, kuinka polvet tulisi laskeuduttaessa koukistaa, mutta on saanut vastaukseksi vain iloisen naurunremakan.

Rauhallinen, tyytyväinen, erittäin iloinen vauva. Näin kuvailin kuopusta sen jälkeen kun hän oli parikuisena luopunut kurttukulmistaan. Vauva oli niin hyväntuulinen, että kysyin puolitosissaan neuvolassakin, että onkohan tämä jo liian onnellinen tapaus. Nauraa, vähintäänkin hymyilee koko ajan. Itkun tirautukset olivat todella harvassa.

Sitten tapahtui jotain. Vauva lähti ryömimään. Samalla hänestä kuoriutui hurja vauhtihirmu. Vauva otti kiintopisteen huoneen toiselta laidalta ja lähti matkaan. Esteitä kaihtamatta. Jalkojen yli. Lelujen yli. Kissan rapinatunnelin läpi. Tuolien ali. Ihan sama mitä eteen osui, tämä tyyppi ei siitä piitannut, jatkoi vaan määrätietoisesti matkaansa. "Pois alta risut ja männyn kävyt, täältä tulee pikkubaby", nauroimme Junnun kanssa aina kun vauva lähti ryömimään.

Nyt tämä samainen vauhtihirmu on siis alkanut katsella maailmaa uudesta näkövinkkelistä. Hänellä on ollut niin kiire päästä pystyyn ja liikkeelle, ettei ole malttanut opetella istumaan. Laskeutuminen on siten ollut pitkään kaikkea muuta kuin kauniin hallittua pepulle pudottautumista. Nyt uhkarohkeiden heittäytymisten sekaan mahtuu satunnaisia napakymppejä. Itsenäiset yritykset päättyvät usein edelleen jonkunsortin muksahdukseen, joten vanhemmat eivät voi vielä kokonaan huokaista helpotuksesta.

On ollut hauska seurata matkaa kurttukulmasta ilopilleriksi ja siitä taas määrätietoiseksi etenijäksi. Nyttemmin on alkanut näkyä myös oma tahto. Sitä tältä päättäväiseltä pikkuihmiseltä löytyy. Hänellä on myös hyvin epämiellyttävältä, jopa kivuliaalta näyttävä tapa ilmaista asia. Kun ruokapöydässä asiat eivät etene toivotulla tavalla, alkaa takaraivo paukkua syöttötuoliin. Kun leikki ei etene halutusti, leukaa loksutetaan laminaattiin.

Junnun vauvavuoden aikana eri vaiheet eivät näyttäytyneet näin voimakkaina. Junnulla asiat tuntuivat olevan pääosin enemmän tai vähemmän huonosti, ellei häntä heijannut, keikuttanut, kiikuttanut tai muuten viihdyttänyt jatkuvasti. Toisaalta Junnun nousuharjoittelun aikana en osannut arvata, että kyseinen vaihe voisi olla näin paljon haastavampi.

Huh kaivattua hellettä, ennustan meille joka tapauksessa hikistä kesän jatkoa.

Terveisin,
Jokusen perheen mutsi