Kekkapoikien aamumarssit

Tällä viikolla olen havainnoinut ihmisiä, ihmisyyttä ja itseäni päiväkotimatkojen petrimaljassa. Tutkimuksieni mukaan aamuinen tohina tahtoo takertua tiukasti arjen alivuokralaisiin. Pakottavalta tuntuva kiire tempoo uneliaita raajoja ja mieltä väkivalloin tahdosta riippumattomiin suuntiin. Hiljaisille kasvoille piirtyy synkkiä, suoria viivoja. Olen viljellyt mielessäni vastalääkettä.

Maanantai läikytteli sielun sappinesteitä ja tukahdutettuja voimasanoja rinnuksille. Pyyhin ne unohdukseen rauhallisuuden rätillä. Jälkikasvun pukimet pujahtivat päälle kuin itsestään satunnaisista jännäpurkauksista huolimatta. Kotipihalla seurasimme syöksyputkien solinaa. Tarhamarssi asetteli vitkan viittaa harteilleen. Nokkelalla taktikoinnilla ja pienen kärtyn hinnalla sain kartoitettua kolmikollemme lopulta rännivapaan reitin. Tarkkailimme ympäröivää. Saapastelimme kepeän suulauden sulattamina suoraan huttupöytään. Pirteä riemukkuus pulppusi pojanpätkistä, vaikka nuorempi hieman arastelikin eron hetkeä.

Tiistaina ajelehdimme tarhaan lenseällä rytmillä. Kekkapojan ja kuhmukaalin kahinointi katosi korkeudessa kaakottavien hanhiaurojen hämmästelyyn. Viisivuotias ynnäsi taivaalta yhteensä 22 parvellista siivekkäitä syysmuuttajia. Seurailimme niiden näytöstä pitkään. Kerroin lintuja tiirailevalle kaksikolle yleisesti muuttolinnuista ja hanhista vielä erikseen. Viipyilevän esitelmän päätteeksi Veikka käännähti katsomaan minua. Sorsia, totesi taapero lakonisesti ja jatkoi tarmokasta askeltamista päiväkodin suuntaan. Eron mustassa murheessa oli valon kaikuja.

Tänään varttuneempi vesseli kehitteli erilaisia tehtäviä talsimisemme täytteeksi. Erään piruettisarjan päätteeksi hän kompastui kantoon ja lennähti kaaressa pyrstölleen. Samassa matalampi nalliainen säntäsi kumpparit pärskyen lähimpään lätäkköön. Nauroimme makeasti. Loppusuoran kirimme vesi verkkapöksyistä valuen. Kanssamme liisi pääjoukosta unohtunut pitkäkaulojen aura. Vilkutimme pilvenkyntäjille. Hoitopaikan porstuassa vaihdoin veljeksille kuivat housut. Junnu riemusteli kavereiden kerääntyessä ympärille. Veikka murehti hetken vanhasta muistista murkinasalin kynnyksellä, mutta istahti sitten tottuneesti vellikauhan varteen. Pieni porunkärsä päättyi pyrähtäessäni heilutellen ulko-ovelle.

Aamuinen ilma oli raikas. Sateen pieksämä maa narisi kumitossujen tahdissa. Kiire liukui itsestään viemärin kierteeseen. Huoleton kirpeys tuoksui tuulessa. Kopsautin kantapäitäni kepeästi yhteen. Juna kolkotti asemalle.


Jokusten isä

Syystuulet

Luin juuri kolmen vuoden takaisen FB-postaukseni:

Päiväkotiarki alkoi eilen pitkän kesäloman jälkeen. Eka päivä meni hyvin, toisen aamun startti oli saamastani raportista päätellen ”aavistuksen” mutkikkaampi:
”Sen jälkeen kun lähdit, niin jokainen sekunti, joka ikinen asia, painittiin raivoisalla vastarinnalla läpi. Tuntuu kuin olisi saanut puolentoista tunnin epilepsiakohtauksen kahvakuula kädessä. Mentiin kärryillä muuten. Se oli ainoa vaihtoehto ehtiä aamupalalle. Suvantoa kärryily ei kärttyilyyn tuonut, kun vauhtiaskelluksen yhteydessä piti paimentaa kaikilla vapailla raajoilla turvavöissä tempoilevaa villiä alkueläintä. Ja napsia ilmasta lätäköitä kohti viuhuvia lakkeja ja kenkiä. Henkeäsalpaavia hetkiä, mutta selvittiin. Hiki virtasi vuolaasti, vieläkin.”

Nyt olemme lähes samankaltaisessa tilanteessa. Pikkuveli tallustelee isomman vanavedessä päiväkotiin. Opettelemme kaikki uudenlaista elämänvaihetta.

Ensimmäiset pari päivää meni hyvin. Kotoa lähdettiin pukeissa, hampaat pestyinä, hyvässä yhteisymmärryksessä ja ajoissa. Kumpikin lapsi jäi hyväntuulisena aamupalapöytään ja tarttui tomerana puurolusikkaan. Lähdin levollisin mielin töihin.

Istuin tietokoneen näyttöä tuijotellen. Yritin selvittää missä mennään. Mitä oli tapahtunut runsaan 2,5 vuoden aikana, jonka ehdin olla poissa työelämästä. Ensin kahdeksan kuukautta opintovapaalla, sitten kaksi vuotta kotona. Päivän aikana tunnelmat sahasivat siksakkia. Innostuksesta epätoivoon ja ikävään.

Lasten isä haki poikasemme ensimmäisenä päivänä hoidosta. Kiirehdin suoraan kotiovelta halaamaan lapsia. ”Äiti käy käsienpesulla”, ojensi nuorimmainen minua. Hymyilytti. Päivä oli kuulemma sujunut kaikilla mainiosti.

Toinen aamu meni samaa rataa. Olin oikeastaan vähän ymmälläni. Junnun kanssa lähtemiset ovat aina olleet jonkinsortin rymistelyä. Nyt hän oli kahtena peräkkäisenä päivänä hoitanut aamutoimet suitsait ilman vetkutteluita ja kiukutteluita. Kuopuksenkin kanssa kaikki sujui. Hänen 2-vuotisuhmansa on nostanut siinä määrin päätään, että olin varautunut toisenlaisiin aamuihin.

Saamani piti.

"Äiti höpsöttele", toivoi kuopus häntä tänään pukiessani. Liekö turhan nopeasti kiiruhtava kello kiristänyt suupieltäni, koska en onnistunut tavoittamaan lapseni mielikuvaa höpsöttelystä. Seuraavan raivokkaan kohtauksen aiheutti hampaidenpesu. Meidän olisi pitänyt olla jo menossa, kun Junnu vielä ilmoitti, ettei haluakaan pukeutua valitsemaansa puseroon. Se oli kuulemma liian nätti pidettäväksi päällä, hän tekisi siitä mieluummin taulun. Lopulta kärräsin taaperoa puolijuoksua päiväkotiin. Junnu keikkui vauhdissa mukana. "Miksi tänään ei mennä autolla", hän kysyi. "Pidän etäpäivän", vastasin. "Äiti, missä on etana?", liittyi pienin keskusteluun.

Tänään kökötin neljättä päivää sormet koneen näppäimistöllä. En saanut itkuisena päiväkotiin jäänyttä lasta mielestäni. Kuinka hurjalta arkielämämme muutos mahtaakaan tuntua alle 2-vuotiaasta. Aamujen kireistä aikatauluista ja käsistä lipsuvista langoista ahdistunut äiti varmasti entisestään hämmentää pientä.

Roolitukset eivät muutenkaan ole toimineet suunnitellusti. Minä vien, hän hakee piti tasan ensimmäisen päivän ajan. Sitten tuli mainosmaailmassa kiireitä. Täytyi kuulemma ajella jonkun hahmon digipartaa. Niinpä minä suhasin seuraavina päivinä tarhan kautta mennen tullen.

Mikään edellä mainituista ei tullut yllätyksenä, joten en tiedä miten kuvittelin saavamme tehtävienjaon toimimaan näin. Olen erittäin kiitollinen siitä ettei ole pakko. Messengerissä pidetyn pikaisen kriisipalaverin jälkeen päätimme ensi viikosta alkaen jakaa roolit uusiksi. Jatkossa lapset saavat tasapainoisen aamun peruskallion kanssa, minä pidän mielenterveyteni ja digiukkeli saa iltapäivisin ajella rauhassa pikselipartaansa.


Ensimmäisen arkiviikon pyörteissä happea haukkoen,

Jokusten äiti

Jokusten Sanomat 5/2018

"Onpas positiivinen alku päivään", huokaisi äiti poikien aamuiseen riitelyyn.
"Eiku negatiivinen", korjasi Junnu.
"Eiku krokotiilinen", jatkoi perheen pienin.

Veljesten keskusteluja:

"Olet rakas", sanoi isoveli.
"Ei oo rakas, on aarnegaattori", vastasi pikkuveli


"Kinder-munia ei voi syödä kovin paljon", opasti isoveli.
"Miksi?", kysyi pikkuveli.
"Siinä on niin paljon semmoista happohyökkäystä. Hammaspeikot tulee muuten suuhun mylläämään ja jylläämään."


Aulangon kansallismaisemasta kotiinpäin körötellessä takapenkin pienet tiedemiehet kävivät kosmologista dialogia:
"Saturnus koostuu pääosin vedystä."
"Miksi?"
"Koska se on kaasuplaneetta."


Junnu: "Milloin te unohdatte ne asiat, jotka on ollu kauan mielessä?"
Isä: "Hyvä kysymys." (Isän pitkähkö selitys asioiden merkityksestä ihmisille ja pitkäkestoisen muistin toiminnasta.) "Minkälaisia asioita sinä olet unohtanut?"
Junnu: "Ainakin yhden patsaan mä olen unohtanut. Mä en muista sen nimeä, enkä sen muotoa. Tarkoitin sen Turtlesin niminen. Sieltä teidän Italian matkalta." (Donatello)

Junnu maistoi ekaa hattaraansa ja sai kuulla sen olevan tehty sokerista. "Ai pelkkää sokeria? No on kyllä tyhmä keksintö." Hattara jäi syömättä.

Junnu keikkui sohvalla pää alaspäin.
"Miksi kaikki on niin ylösalaisin? Koska minä olen alasylöisin."

Junnu istuutui lattialle äidin jalkojen päälle, mutta pomppasi sitten äkkiä pois. "Nää sun karvat on pistäviä kuin ruusunpiikit."


Taapero lauloi Maamme-laulua:
"Ei vettä antaa, hah hah haa."


"Miksi tossa on tota?", kysyi taapero ja tökkäsi sormellaan äiti silmään. "Miksi äitiä pisti?", jatkoi tämä äidin vaikeroidessa silmäänsä.


”Äiti miksi on silmät suussa?”, kysyi taapero äidiltään, joka oli laittanut hetkeksi aurinkolasit suuhunsa.

Jokusten Sanomat 4/2018

Taapero hiipi kissan luo, koski nopeasti sen kylkeä ja huudahti "Hippa!". Hölmistynyt katti hipsi pikaisesti tiehensä.


Äiti ja Junnu keskustelivat aamiaisella siitä, mistä ruoista ovat oppineet tykkäämään. Taapero osallistui keskusteluun: "Tykkää Junnusta", hän totesi.


"Katso, ettet tipahda sieltä", sanoi äiti pöydän reunalla roikkuvalle lapselleen.
"Joo joo, tipahdan", vastasi taapero.


"Hyvää työpäivää!", toivotti äiti isän lähtiessä töihin.
"Yötä päivää!", jatkoi taapero nauraen.


"Kokeile tuleeko pissa", kehotti äiti taaperoa.
Tämä teki työtä käskettyä, työnsi kätensä pottaan ja kokeili. Ei tullut.


Katselimme koko perheen voimin jalkapallon MM-kisoja. Junnu oli innoissaan, koska ruudussa oli yksi hänen suosikkijoukkueistaan, Portugal. Taapero yhtyi riemuun: "Hyvä kaali, hyvä kaali", tämä hihkui.

Äiti ja pojat olivat menossa retkelle Helsingin keskustaan. Junasta ulos päästäessä Junnu sanoi, että hänellä on kauhea pissahätä. "Ehdittiin ajoissa", iloitsi äiti, kun vessa vihdoin löytyi. "Joo kato, pidin pippelistä kiinni, niin ei tullut pissa".

"Mä tanssin päiväkodissa rokkia niin että koko päiväkoti tärisi", kertoi Junnu vanhemmilleen iltapalalla.


"Älä sitten sitä sokeria ahmi niin paljon. Sokerissa ei ole kyllä mitään ravintoaineita", huikkasi Junnu äidille nukkumaan mennessään.


"Naururefleksin raja on niin loppumaisillaan, että multa pääsi nauru", totesi Junnu, kun purskahti nauruun pikkuveljen pelleillessä illalla sängyssään.


"No nyt on meilläkin kortsua", totesi Junnu avattuaan telkkarin.
"Ai mitä on?", kysyi isä ihmeissään.
"Kortsua. Eli koripalloa", vastasi Junnu ja asettui sohvalle seuraamaan Susijengin Islanti-ottelua.


"No niin, saisinkos postitettua töihin nyt tämänkin lappusen", puhisi äiti.
"Ai loppushow? Jäätkö sä pian jo eläkkeelle?", uteli Junnu.


"Ei sun tarvi aina niin paljon hassutella. Sä voit ottaa siitä välillä tauon", totesi Junnu isälleen.


"Äiti, mulle tuli umpisulku", sanoi Junnu kesken pohdiskelujensa.


"Äiti, mä haluaisin tietää, miltä sä näytät sisältäpäin. Millainen sun sydän on. Ja keuhkot."


"Lähdetäänkö vähän katselemaan, mitä laivalta löytyy?", kysyi äiti.
"Mä en halua lähteä. Mun pitää vähän rentoutua, voimistella ja kasvattaa lihaksia", vastasi Junnu päättäväisesti ja jatkoi hytin yläsängystä roikkumista.

"Sä oot vasta nelkyt. Se on siinä rajalla. Se ei oo vähän, eikä se oo paljon", pohti Junnu äitinsä ikää.

Visby kuvin

Matkalla Gotlantiin

Sitten se vihdoin alkoi. Perheen isän loma. Alkajaisiksi olimme päättäneet lähteä reissuun. Lähtökohta suunnitelmille oli ollut se, että kohteeseen pääsee muulla tavoin kuin lentäen. Roadtrip Suomen halki. Ajatus kuulosti kumpaisenkin korvaan hyvältä. Ryppyjä reitille aiheutti kuopuksen matkapahoinvointi. Auton suttaaminen oli kevään mittaan pahentunut siinä määrin, että totesimme suunnitelmiemme kaipaavan mittavaa remonttia.

Pienen aivoriihen päätteeksi voittajaksi selviytyi Gotlanti. Varasimme majoituksen Visbystä sekä laivamatkan Tukholmaan. Sieltä jatkaisimme autolla 60 kilometriä etelään, Nynäshamniin, josta lautta kuljettaisi meidät määränpäähämme. Näppärää. Ei lentoja, ei pitkiä ajomatkoja.

Runsas viikko ennen h-hetkeä huomasimme yhden pienen, mutta tärkeän yksityiskohdan unohtuneen. Lauttamatka Visbyhyn oli varaamatta. Kahden aikuisen ja kahden läppärin voimin suoritetun paniikinomaisen surffailun päätteeksi saimme todeta, ettei yhden yhtäkään lauttapaikkaa ollut enää saatavilla. Ei mistään satamasta, ei mihinkään hintaan, eikä ainakaan haluamillemme päivämäärille.

Lopulta löysimme kohtuuhintaiset ja suht järkevät lennot. Tämä tosin tarkoitti alkuperäisen ideaalin tavoitteen kuoppaamista. Saarikierros omalla autolla jäisi myös tekemättä, mutta totesimme sen olevan kuopuksen kannalta pelkästään hyvä juttu.

Pian saimme lukea lehdistä menomatkaamme uhkaavasta lakosta. Kolme päivää ennen reissua uutisoitiin lakon peruuntuneen. Tuuletimme voitonriemuisesti.

Vihdoin koitti matkapäivän aamu. Mies raahasi rinkkojamme kentälle. "Jaksatko?", kysyin. "Kyllä mä hyvin jaksan", vastasi Junnu, joka kantoi oppaanamme toimivaa männynneulasta ja Autot-lehteä.

Koneessa potkurien kova ääni pelotti Junnua. Jatkossa pitää ottaa kuulosuojaimet mukaan, mietin pidellessäni käsiäni lapsen korvilla. Perillä odotimme matkatavaroitamme. Turhaan. Molemmat rinkkamme ja kuopuksen rattaat olivat syystä tai toisesta jääneet nousematta koneeseen. En ollut pakatessa varautunut siihen, että suoralla lennolla laukkumme voisivat jäädä matkan varrelle. Nyt se kostautui.

Majapaikkaan päästyämme alkoi tuulla ja ripsiä vettä. Sääennuste lupasi ilman pahenevan iltaa kohti. Matkatavaroiden arvioitu saapumisaika oli seuraavana aamupäivänä. Suurin osa hygieniatarvikkeista oli mukanamme ja päätimme pärjätä päällämme olevalla vaatekerralla. Ruokaostoksille meidän oli kuitenkin päästävä. Arvoimme hetken kumpi lähtisi kauppaan. Koska miehellä oli vain kevyt kesäasustus ja tuulinen sade sen kun yltyi, heitin takkini niskaan ja suuntasin urhoollisesti ovelle. Ovensuussa mies taikoi repustaan sateenvarjon. Se tuntui sillä hetkellä lottovoitolta. Mahtoikohan pantata varjoa tahallaan ja katsoa kestääkö vilukissa-vaimon kantti hyytävää juhannussäätä.

Lähikaupalle oli kävelytietä pitkin runsas kaksi kilometriä, oikoreittiä matkaa tulisi vain puolitoista kilsaa. Epämääräisistä ohjeista huolimatta väsymys ohjasi oikopolulle. Eihän sekään ihan putkeen mennyt. Kännykän askelmittari kertoi kilometrejä kertyneen tuplasti. Paluumatkalla suunnistustehtävä onnistui paremmin.

Iltaa kohden tuuli yltyi hurjaksi ja sade hakkasi ikkunoihin. Asumuksemme oli jonkinsorttisesta lämmityksestä huolimatta melko kalsea. Näppituntumalta hanoista tuli ainoastaan jääkylmää vettä. Mitähän seuraavaksi. Hytisin olohuoneen sohvalla peiton alla ja seurasin kolmipäisen, 12-raajaisen olion pyörimistä lattialla. Se ilmoitti olevansa Isilisko. Sillä tuntui olevan kaikki hyvin. <3


Reissussa sopivasti rähjääntynyt,
Jokusten mutsi


Ps. Linkistä Visby kuvin -postaukseen.

Lomakotimaisema ruudun takaa. 

Lomalla, osa I - Peltorit pelastavat päivän

Junnu aloitti perjantaina lomansa. Lomapäivä numero nelosen kunniaksi päädyin sovittelemaan vaivihkaa poikien Peltoreita. Ohijuoksevan veljeskaksikon tärykalvoja viiltelevät kiljahdukset vaimenivat hetkessä. Hitto, mikä loistava keksintö. Aivan sama vaikka liian pienet kuulosuojaimet puristaisivat aivoni rusinaksi. Tästä hiljaisesta hetkestä maksan mielelläni kalliimmankin hinnan. Näytin ilmeisesti liian tyytyväiseltä mökänvaimentimineni, sillä pian vekottimien oikeat omistajat olivat jo vaatimassa niitä itselleen.

Mietiskelin vielä suhtautumistani koviin ääniin. Välillä tuntuu, että pitkäkestoinen möykkä on kuin energiat riistävää myrkkyä. Peltoreiden tarjoileman hiljaisen hetken ansiosta päiväni sai uuden suunnan.

Aamupäivän pysäytti yllättäen toinenkin hiljainen hetki. Kuopus keskittyi pinoamaan muovailuvahapurkkejaan korkeaksi torniksi. Samaan aikaan Junnu elmukelmusi perheen kaikki hammasmukit ja -harjat.

Hetken päästä pallopojilla oli jo kaasu pohjassa ja kisat käynnissä. Junnun kuti osui leukaani.
"Hei nyt vähän matalampia potkuja", ärähdin kivusta.
"Se oli kuitenkin täysosuma", tuuletti Junnu.
Totesin, että oli joka tapauksessa aika siirtyä ulkohommiin.

Leikkipuistoa kohti tallustellessamme kuuntelin tyytyväisenä astioiden kalkatusta kassistamme. Helsinki tarjoaa kesällä lapsille ilmaista puistolounasta, joten lomakausi tietää myös lyhennettyä työpäivää kauhan varressa. Kaikkia perheenjäseniämme ratkaisu ei miellyttänyt. Kuopus pisteli papu-kasvispataa hyvällä ruokahalulla, mutta Junnu maistoi pitkän narinan jälkeen vain murto-osan perunan palasesta.

Kotiin tultaessa saavutimme Itse itse -miehen omatoimisuuden tähänastisen huipentuman. Rappukäytävän oven avaaminen näytti siinä määrin hankalalta, että tarjouduin auttamaan. "Itse auttaa", vastasi pikkumies ja jatkoi sinnikkäästi mahdottoman tuntuista tehtäväänsä.

Kuopuksen päiväuniaikaan Junnu saa katsoa lastenohjelmia. Silloin alkaa äidin oma aika. Järkevä ihminen hoitaisi asioita, mutta mölyherkkä mamma terapoi itseään kirjoittelemalla. Tällä kertaa ilman Ryhmä Haun ja Niksi-Nellan taustamöykkää - Peltorit päässä.


Jokusten mutsi

Itse itse -miehen spontaani jumppatuokio.