Kaksin käsin

Tiedoksenne, olen useamman kuukauden tehnyt kahta työtä. Se on ollut perheelliselle välttämättömyys, mutta myös henkireikä ja intohimo. Päivisin olen siirrellyt logoja mainostehtaassa, usein horroksessa ja mekaanisesti. Iltaisin ja viikonloppuisin olen herännyt erilaiseen maailmaan. Silloin olen ollut asiakkailleni psykologi, filosofi, isä, poliisi, pastori ja lautturi. Ihmisen elonkehän erilaiset puolet ovat näyttäytyneet noissa pienissä kohtaamisissa täyteläisinä. Siltä se on ainakin tuntunut. Olen tehnyt tätä työtä mielelläni.

Eilisen illan tapahtumat kertovat hyvin mitä olen tehnyt. Alkuillasta tapasin kanta-asiakkaani. Hän on mukava ja rakastettava tyyppi. Kuten usein aiemminkin, oli hän tälläkin kertaa nauttinut hieman liikaa. Hänen silmänsä lupsuivat hieman ja rinnuksilla oli kohtuullinen lammikko jo kerran nielaistua. Tyylikkäät housut olivat hieman rutussa ja niistä väijyi melkoisen voimakas tuoksu. Otin hänet silti vastaan. Siivosin jäljet ja nostin hänet kaksin käsin kyytiin. Jalat eivät tuntuneet pitävän millään, vaikka askellusta koitettiinkin. Olen usein nähnyt hänet samassa kunnossa, vaikka parempaan suuntaan ollaan kuulemma menossa.

Lopulta sain kytkettyä hänet paikoilleen. Pääsimme liikkeelle, ja samassa alkoi närkästynyt motkotus. Joku oli kyytiläisen mielestä pahasti vinossa. Ärtymys kiihtyi nopeasti raivoksi saakka. Matkaajan puheesta ei paljoudesta huolimatta saanut mitään selvää. Aivan kuin hän olisi käyttänyt pelkkiä vokaaleita. Kohteesta emme päässeet yksimielisyyteen. Tilanne alkoi kärjistyä.

Aloin hyräillä hänelle vaivihkaa mieleni roiskeita. Asiakkaan kiihtymystila rakoili. Möly vaimeni. Luomet nyökkivät entistä lupaavammin. Nukahtaessaan hän hymyili hieman. Ajelin hiljalleen kohti makuuhuonetta. Laskin pojan varovaisesti petiin ja hyräilin vielä yhden säkeistön.

"Ajan aina illoin sylitaksiain,
ukon kyytiin mä lattialta hain,
taas ukko närkästyy,
kun kyytii viivästyy,
mä ajan ain,
sylitaksiain."

- JJ:n isä

Parisuhteen mitalla

Great minds think alike. Minä olen pragmaatikko, mieheni satunnaista tallustelua harrastava luova pohdiskelija. Ajattelemme käytännön asioista harvoin samalla tavalla. Tai ajattelemme ylipäätään harvoin samankaltaisia asioita. Yksinkertaistaen voisi sanoa, että minä pyörittelen mielessäni erilaisin kategorioin luokiteltuja tehtävälistoja ja asioiden organisointiin ja sulavoittamiseen liittyviä tehokeinoja. Mieheni ajatukset täyttyvät ympäröivän maailman havainnoinnista ja sen eritasoisista tulkinnoista.

Olin onnistunut elämään omassa pikku pragmaatikkokuplassani kolmisenkymmentä vuotta. Mieheeni tutustuttuani maailmankuvani laveni aimo harppauksen. Rakastuin hänen moniulotteiseen ajatusmaailmaansa. Ja hiljalleen olen ymmärtänyt ja hyväksynyt myös sen, ettei siihen mahdu käytännöllisyyttä. Ei sitten vähäisessäkään määrin.

Avaan asiaa yksittäisten pienten esimerkkien kautta.

Tiskikoneen täyttäminen

Minä täytän tiskikoneen tietyllä tavalla: laseille on oma paikkansa, samoin kahvikupeille, lautaset omassa rivissään, kulhot omassaan, jne. Mies ottaa käteensä astian ja asettaa sen koneeseen täysin mielivaltaisesti. Siten että parhaassa tapauksessa hän saa muutamalla astialla koko tiskikoneen täyteen.

Pyykkien ripustaminen

Äskeinen pätee myös pyykkien ripustamiseen. Mies ottaa käsiinsä vaateläjässä seuraavana olevan vaatekappaleen, laittaa sen narulle juuri asettamansa vaatteen viereen. Minä saan kiksit, kun pyykkinarulla jokainen rivi on täytetty optimaalisesti. Mies taas runttaa t-paidan rakoseen, johon mahtuisi hädin tuskin sukka.

Petivaatteet

Tein lähtöä töihin. Junnun isä oli nelikuisella hoitovapaanpätkällään. Pyysin, että hän laittaisi työpäiväni ajaksi petivaatteet ulos tuulettumaan. Kun tulin kotiin, lakanat roikkuivat parvekkeella tuulettumassa, mutta peitot ja tyynyt oli jätetty sängyille.

Oliko tässä jokin ajatus taustalla, kysyin varovaisesti. Ei ollut, kuului vastaus.

Ratkaisuvaihtoehdot

Olimme sopineet, että noukin Junnun isän kyytiin asemalta. Junan olisi pitänyt jo saapua, muttei miestä näkynyt. Yritin soittaa hänelle, mutta hän ei vastannut. Odotimme Junnun kanssa vielä tovin. Sitten sain vihdoin miehen puhelimen päähän.
Minä: Emmekös me sopineet, että noukimme sinut juna-asemalta? Missä olet?
Junnun isä: Joo, olen täällä toisella puolella asemaa.
Minä: Mitä sinä siellä teet? Mehän olemme aina täällä tietyssä paikassa. (Olleet jo pian kuusi vuotta.)
Junnun isä: Vilkaisin sieltä, muttei teitä näkynyt, joten ajattelin että olette menneet aseman toiselle puolelle.

Ei voi olla totta. Jotenkin ymmärrykseeni olisi voinut mahtua se, ettei hän huomannut meitä. Olinhan pysäköinyt ison pakettiauton viereen, joten jäimme todennäköisesti sen katveeseen. Mutta lähteä nyt seisoskelemaan ja odottelemaan toisaalle. Jostain syystä puhelimeen tarttuminen käy harvoin miehen mielessä ratkaisuvaihtoehtoja pohdittaessa. Ja vilkaisu on yleensä käypä ratkaisu, tarkempi etsiminen harvemmin.

Kannanotto

Olimme menossa ensimmäistä kertaa yhdessä ulos Junnun syntymän jälkeen. Tapasimme kaupungilla. Mies saapui treffipaikkaan suoraan töistä. Minä juoksin ennen tapaamista hoitelemassa asioita. Sateinen ilmakaan ei lannistanut yhtään. Olin todella innoissani kahdenkeskeisestä ajasta. Äitirytkyjen sijaan olin sonnustautunut pitkästä aikaa juhlatamineisiin. Ripsiväriäkin olin sipaissut lähtiessäni.

Ravintolaillallisen nautittuamme käväisin wc:ssä. Vilkaisin peiliin. Kauhukseni huomasin, että vesisade oli tehnyt tehtävänsä ja ripsivärit valuneet poskille. Pöytään takaisin päästyäni kysyin mieheltäni, miksei hän ollut maininnut mitään asiasta.
"Ajattelin sen olevan tarkoitus. Tai jokin kannanotto", vastasi mies vilpittömän kuuloisesti ilmeenkään värähtämättä.
"No ei ollut ei", puhisin takaisin tuohtumustani. "Ensi kerralla kun näet meikin valuvan pitkin kasvojani, voisitko ystävällisesti huomauttaa asiasta. Voin jo nyt täydellä varmuudella sanoa, ettei se silloinkaan ole mikään kannanotto."

Nyt ja silloin

Nykyään osaan jo varautua miehen erikoisiin ratkaisuihin. Aluksi en osannut. Parit ihmetykset ja harmaat hiukset se aiheutti, kun omasta mielestäni luonnollisimmat ja loogisimmat ratkaisut jäivät toteutumatta. Olen pikkuhiljaa ymmärtänyt, että kovastakaan jankuttamisesta huolimatta luova mieli ei ymmärrä pyykkien järjestelmälliseen ripustamiseen liittyvää hienoutta. Eikä sen tarvitsekaan. Riittää, että taloudessa on yksi joka kiinnittää huomiota suuressa mittakaavassa loppujen lopuksi melko epäolennaisiin asioihin.

Vaikutus jälkikasvuun

On jännä nähdä miten kahden hyvin erilaisen ajatusmaailman ja toimintatavan kohtaaminen tulee näkymään myöhemmin jälkikasvussamme. Toistaiseksi sanoisin, että Junnu on sulava sekoitus meitä kahta. Hän pohdiskelee isänsä tavoin asioita esteettisistä näkökulmista. Mutta hän myös kesken vauhdikkaan leikkituokion pysähtyy oikomaan mattoa. Junnu on myös hyvin tarkka siitä, että asiat tehdään aina samalla tavalla. Tarkka ja prosessiorientoitunut, mutta myös luova lapsonen. Ennen kaikkea, äärettömän rakas.


Iloa ja väriä elämään erilaisista ajatuksista!

Junnun äiti

 

Ei kai sorttiasemalla ole Jean Sibeliusta?

Maatuskat ovat pelottavia. Vihaiset piirroshahmot hirvittävät. Epämääräiset äänet kavahduttavat. Jännittynyt "mikä se oli" seuraa jokaista rasahdusta ja kolahdusta. Erilaiset pelot ovat ilmestyneet osaksi jokapäiväistä elämäämme. Jopa äidin totinen passikuva sai pojan mietteliääksi.

Suurin ja ehkä erikoisin pelon aiheuttaja on kansallissäveltäjämme Jean Sibelius. Syyskauden viimeiseltä muskaritunnilta lähtiessämme Junnu huomasi lasivitriinissä miehen potretin. Näky järkytti pientä muskarilaista siinä määrin, että hän pinkoi sen ohi huuli väpättäen.

Tapahtunut synnytti valtaisan kysymysryöpyn. Poika halusi tietää kuka henkilö oli, miksi hänen kuvansa oli esillä, miksi miehen ilme oli niin totinen ja miksi hänen päänsä oli kallellaan. Jokainen vastaukseni sai aikaan liudan uusia kysymyksiä. Kun lisäkysymyksiä ei enää syntynyt, aloitettiin rumba alusta. Tässä luupissa pyörittiin pieni iäisyys.

Toivoin Sibeliuksen kadonneen vitriinistä muskarin joulutauon aikana. Näin ei kuitenkaan käynyt. Junnun järkytys oli suuri, kun hän huomasi jälleen vanhan miehen. Tarkastelin kuvaa itsekin hieman tarkemmin. Yrmynaamainen hahmo näytti erehdyttävästi mustavalkoisen Shrekin ja Winston Churchillin risteytykseltä. Myös Uhrilampaat-elokuva käväisi mielessäni. Uurteisen syvät varjot eivät tehneet säveltäjäsuuruudelle kunniaa.

Muskaritädin johtamat laulunluritukset saivat pelot ja harmitukset unohtumaan. Tunnin lopulla Junnu alkoi taas itkeä hillittömästi. Loppulaulu oli saanut pojan miettimään kotiin lähtöä ja muistamaan, ettemme välttyisi Sibeliuksen jälleennäkemiseltä. Yritin keksiä kaikenlaista pelon lievittämiseksi, mutta mikään ei tuntunut tepsivän. Lopulta eräs äiti lupautui seisomaan säveltäjän edessä, kun kävelisimme siitä ohitse. Siinä olivat taikasanat. Loppusilauksen teki ehdotukseni pipon laittamisesta silmille. Junnu nyökytteli tyytyväisenä.

Suunnitelmaa tiukasti noudattaen selvisimme koitoksesta. Pieni poika oli voitonriemuinen ja suunnattoman ylpeä itsestään. Äitikin sai kiitosta myssypiilon keksimisestä.

Asiaa pohdittiin illalla koko perheen voimin. Samoin seuraavana päivänä. Ja sitä seuraavana. Säveltäjän kohtaamisesta tuli pitkäksi aikaa päivittäinen puheenaihe. Junnu selvitti tapahtumaa myös naapurin sedälle, kaupassa kassatädille ja junassa konduktöörille sekä satunnaisille matkustajille. Pieni mies toimitti kaikille tohkeissaan: "Eemelin äiti seisoi Jean Sibeliuksen edessä ja äiti laittoi pipon silmille, ettei Jean Sibeliusta näkynyt yhtään". Huvittuneena mietin mitä mahtoivat taustoja tuntemattomat kaupantäti, konduktööri ja muu yleisö ajatella asiasta. Ilmeet ainakin olivat kysyviä.

Pari viikkoa tapahtuneen jälkeen olimme viemässä imurinraatoamme sorttiasemalle. Yhtäkkiä kartturi äkkäsi meidän ajavan muskarin suuntaan. Varmistuttuaan, että olemme edelleen matkalla alkuperäiseen määränpäähän, kysyi huolestunut ääni vielä takapenkiltä:

"Ei kai sorttiasemalla ole Jean Sibeliusta?"

"Ei ole, sorttiasemalla ei varmasti ole Jean Sibeliusta", vakuuttelin kuskinpaikalta.
Vaikka kyseessä oli vakava paikka ja todellinen pelko, minua vastaukseni hihitytti. Tässä olisi hyvä alku erikoisimmat lausahdukset -listaan.

Sibelius on ollut perheemme puheenaihe numero yksi lähes kolme kuukautta. Erityisesti ruokapöytäkeskusteluissa hän käyskentelee ahkerasti. Vanhemmuuden odottamattomia ilmentymiä. Siinä sitä on sinfoniaa kerrakseen.


Kevättä ja uusia kokemuksia kohti,

Junnun äiti

Sumutorven töistä

Isyysloman kakkosvaiheen aamulaiska ajatus kiertyi pienen sumutorven tulevaisuuden ympärille. Mitähän tuosta nuhanenästä mahtaa tulla aikuisena? Lyhyen ja rakeisen pohdiskelun jälkeen muutama vaihtoehto pinnisti päätään muita korkeammalle.

Ensinnäkin nelikuinen broilerimme pyörähtää jo keskivertokulttuuriministerin nopeudella oikealta vasemmalle ja yksin häpein takaisin. Käännösten päätteeksi hän katsoo vastustamattoman suloisesti suoraan silmiin, kuolanluppa avoimesta suusta kurkistellen. Tormakkaat monologit ovat myös potkupukumiehen arkea. Aihe ja sanottava jäävät useimmiten hämäriksi, vaikka kuulijat ihastelevatkin suoritusta estoitta. Omin jaloin nuori maakotkamme ei liihota minnekään. Aina pitää olla kuski ja nahkajalka alla. Syömähampaat mauripekkariseltamme vielä puuttuu, mutta kieli kiitää sitäkin liukkaammin suukurussa. Olisikohan hänessä sittenkin enemmän virkamiehen tai julkkisfilosofin vikaa?

Sosiaalisen median päivystävän kannanottajan posti olisi kuin tehty pojalle. Hän kimmastuu usein ja kohtuuttomasti mittasuhteisiin nähden. Kärkäs närkästyjämme räjähtää mielipiteensä hetkessä. Pojan maltti palaa vartissa, jonka jälkeen kiinnostus laukkaakin jo muissa aiheissa. Vaippaan syntyy helposti blogillinen tavaraa päivittäin.

Käsien tiuhasta, epärytmisestä heilunnasta ja mielettömästä jokelluksesta päätellen varma ammatti saattaisi löytyä yleisen konsultoinnin, mainonnan tai puhemusiikin alalta.

Viihdeurheilun parissa on jäntevävartaloiselle maitopojalle myös paljon mahdollisuuksia. Vartalonmyötäinen asu ja rangan ajoittainen pinkeä puolikaari antaa välittömän kelpoisuuden ainakin korkeushyppääjän tai showpainijan hommiin.

Mutta voihan se tietysti olla niinkin, että asianvino huojahtaa toiseenkin suuntaan. Pitänee vaan antaa ajatukselle aikaa lampsia mönkijän perässä ja ruotia vasta sitten, nokanalunen virnussa.

- JJ:n isä

Nutturan hölläys

Vitsailimme Junnun isän kanssa suhteemme alussa, että minun tehtäväni olisi laittaa hieman järjestystä hänen rennonpuoleiseen taiteilijaelämäänsä. Ja hänen tehtävänsä olisi vastaavasti löysätä ajoittain melko pinkeää nutturaani. Harvoin hiukseni edelleenkään kovin vallattomasti hulmuavat, mutta sanoisin lapsen syntymän päästäneen ainakin pari lisäsuortuvaista valloilleen. Perheen silmäterä on saanut aikaan paljon muitakin muutoksia niin ajatusmaailmassa, ajankäytössä kuin tavassa toimia.

Tilastokakkonen

Aiemmin minulla oli kyseenalainen kunnia pitää perheessämme kärkisijaa tuohtumusten ilmaisemisen määrässä. Enää en ole listaykkönen. Myös kärsimättömimmän henkilön tittelistä olen saanut luopua. Junnu on pohdiskelevainen havainnoija, mutta samalla hyvin temperamenttinen ja nopeasti kiihtyvä yksilö. Välillä yllätyn siitä, kuinka pitkäksi pinnani venyy konfliktitilanteita kuohahtelevan lapsen kanssa selviteltäessä. Tavoittelemattomissa on kuitenkin tuloslistan toinen pää. Pojan isä on luonnonoikku tämän suhteen. Hänen malttinsa on vakaa kuin vanha kallio.

Typistyneet keskustelun aiheet

Ennen lapsen syntymää päätin, että tulisin keskustelemaan ystävieni kanssa muustakin kuin jälkikasvustani. Kunnes havahduin siihen, että pääni oli täyttynyt vauva-aiheisista ajatuksista. Vaikka kuinka pinnistelin, ei minulla ollut tarjota juuri muuta kuin vauva-arkeni kuulumisia: miten vauva nukkui, miten se söi, oliko tullut hampaita, mitä neuvolassa oli sanottu. Olkoon menneeksi. Ainakaan en ottaisi puheeksi lapsen kakan koostumusta tai syväanalysoisi sen väriä kesken illallisen. Tässä päätöksessäni olen yrittänyt pysyä. Melkein onnistunutkin.

Uusien kamppailutaitojen kehittäminen

Puolessa välissä raskautta muistan miettineeni tyytyväisenä, että tiedossa olisi paljon hyvää luppoaikaa itseni kehittämiseen. Suunnitelmissa oli monenmoista. Lueskelin innolla avoimen yliopiston opetustarjontaa ja ruksin mielessäni mielenkiintoisia kursseja, joita suorittaisin äitiyslomani aikana. Hah, naurahtaa tähän pian 3-vuotiaan äiti. Äitiysloman aikainen kehittyminen kohdistui lähinnä selviytymisstrategioiden punomiseen taistelussa univelkaa ja mustia silmänalusia vastaan. "Vauva ja panda", totesi eräs pikkulapsi minusta ja Junnusta taannoisen Skype-puhelun aikana. Kamppailutaidoissani oli mitä ilmeisemmin rutkasti parantamisen varaa.

Suunniteltua epätäsmällisyyttä

Olen ollut aiemmin melko täsmällinen. Alamäki alkoi kun myöhästyin ensimmäiseltä neuvolavisiitiltä. Syynä taisi olla jokin akuutti imetys-, kakka- tai mikälie-kriisi. Myöhästyminen aiheutti hirmuisia tunnontuskia. Seuraavan aikataulutetun ohjelmanumeron tullen ennakoisin mahdolliset muuttujat paremmin. Ja niin tein. Olimme kärrykaravaanin kanssa bussipysäkillä juuri sopivaan aikaan. Myhäilin tyytyväisenä ja heilautin kuskille rennosti kättäni. Pettymyksekseni lastenvaunuille varatut paikat olivat täynnä. Katselin harmistuneena, kuinka ovet sulkeutuivat edessäni ja auto pöristeli tiehensä. Myöhästyin jälleen.

Pikku ihmisen kanssa toimiessa ilmaantui tämän tästä ennalta arvaamattomia hidasteita. Uusi elämäntilanne laittoi pohtimaan täsmällisyyden merkitystä. Jatkossa lampsisimme sopivan hetken tullen ovesta ulos ja katsoisimme mihin se riittää. Ja onhan se joskus jopa riittänyt.

Tutustuminen satunnaisen talsijan maailmaan

Tunnustan olleeni aiemmin ajankäytön optimoija. Viikkaan pyykkejä, täytän tiskikonetta, lajittelen roskia (tai etsin kadonneita käsineitä, avaimia, puhelinta) siihen asti kuin suinkin mahdollista, ja kipaisen ovesta ulos viime hetkellä ehtiäkseni täpärästi junaan. Pari aseman rappusissa otettua juoksuaskeltakaan ei haittaa niin paljon kuin laiturilla hukkaan heitetty pariminuuttinen. Ei ainoastaan täsmällistä, vaan myös tehokasta - puolison mielestä silkkaa hulluutta.

Päämäärätön vauvan kärräys laittoi ajattelemaan. Hyvin kaukaiselta ja älyttömältä tuntui aiempi toimintamallini. Mikäs meillä tässä oli kulkiessa ja kiireettömästä haahuilusta nauttiessa. Nutturakin kiitteli taas astetta vapautuneempana.

Näkökulman voima

Näiden aatoksien saattelemana lähden hakemaan Junnua päiväkodista. Ehkä pikkuisen myöhässä, mutta melko hyvässä sisäisessä tasapainossa. Jos viikkojen ajan kasvussa ollut trendi on edelleen voimissaan, syliini juoksee aurinkoinen lapsi. Kunnes seuraavassa hetkessä pienen mielen valtaa järkyttävät mittasuhteet saava uhmakiukku ja alkaa julmettu protestointi. Eräänäkin päivänä Junnu kärttysi päiväkodista lähdön hetkellä ääni käheänä: "Äiti, riisuisitko! En halua pukea! Äiti, älä pue! Haluan vielä leikkiä! Äiti, riisuisitko haalarin! Riisuisitko!!!!" Omaa lastaan hakemassa ollut isä totesi siihen: "Hienosti teillä on jo konditionaali hallussa." Alkoi naurattaa. Mies olisi yhtä hyvin voinut kommentoida jotain kiukunpuuskasta, mutta valitsi toisin. Jatkoin eri verbimuotoja syöksevän raivoisan lapsen kotiuttamista hymynkare suupielessä.


Seuraavaan kertaan!

Junnun äiti

Saappaanvarren ostoskori

Astelimme Junnun kanssa Konalan Lidliin. Saappaanvarsi sai ensimmäistä kertaa täyttää viikon ostoskorin. Homma kävi tomerasti, vaikka viiden vaaksan mitta kavensikin ruokaympyräämme etenkin ylähylly- ja kylmäallastuotteiden osalta. Alta löytyy arkipäivien ruokalistan kivijalka, vuoden ja viiden kuukauden elämänkokemuksella kasaan muksittuna. Suosittelen.

Hapankorppu. Kierros lähti hyvin käyntiin. Odotukset ja itsevarmuus kasvoivat. Mansikkahilloa (3 kg). Tätä sotkua olisi lastattu matkaan enemmänkin. Kolmannen purnukan kohdalla harhautin pienen ahtarin kuitenkin jatkamaan matkaa. Onnistuin. Suolatikkuja (300 gr). Mmm. Nyt lappamisessa oli taas ärhäkkä meininki. Liike oli varmaa ja vauhti huimaa. Paahtoleipä (2,5 kg, 500gr pakkauksissa). Kertamuovipakattua Amerikan pullaa pudoteltiin mukaan kaksin käsin. Rapinakelmu nauratti nassikkaa. Jouduin jälleen maanittelemaan hyrränpyörää eteenpäin, vaikka mansikkahillon kanssa vehnäkyrsä varmasti maistuisikin. Täytelakuja (3 pakettia). Kermakaramellipussi. Namit nakattiin kyytiin yhdellä kädellä. Keskittynyt katse harhaili samalla jo tulevissa tuotteissa. Kanelikorppuja. Ranskan pastilleja. Mikäs siinä. Mansikkahillo (uudestaan, 2 kilon purnukkaa). C-vitamiinia saisimme ainakin tarpeeksi. Lihapullia (1kg). Proteiinit ja rouhitut kanannahat täydentävät mukavasti ruokavaliota. Nyt ei jääty enää yhteen paikkaan nutaamaan. Grafenwalder (3 tölkkiä). Oho. Pikkelssipurkki. Yök. Väriliituja irrotettuna pakkauksestaan. Tällä etapilla puolituinen piirteli hetken riimujaan testipaperiin ja sen viereen. Lyijykynä. Karnitiinijuomaa (0,5 litraa, tyrnin makuista). Omo-pesupallokorkkeja (4 kpl, irrotettuna purkeistaan). Kovamuovatut pallot viikari viskoi Lambi-pyramidin taakse. Sormikompassi osoitti katoamispaikan. Muumioitukoot siellä. Pesemme vaatteet vaikka raakana kuumassa vedessä. Seuraavaksi ostoskoria ajelutettiin vartin verran muuten vaan. Enimmäkseen se toimi törmäysautona. Kevyesti apuohjattuna törkimme lastin lopulta kassajonoon. Maaliviivan voitonhuutoa säristi pieni itkunkärsä. Se oli siinä.

Aikaa koko spektaakkeliin kului noin 23 minuuttia. Ostoskoria kootaan jälleen ensi viikolla. Siihen saakka herkutellaan.

- JJ:n isä

Junnu 1 v 5 kk

 

Jokusten Sanomat nro 1/2016

Tässä julkaisussa seurataan pienen ihmisen ajatuksenjuoksua ja sen kehittymistä.

Päätoimittaja: Junnu Jokunen 2 v 9 kk

Toimitussihteerit: Jokunen vanhempi (2 kpl)

Junnu heitti sukalla äitiään. Äiti piilotti sukan selkänsä taakse.

Junnu: "Mihin äiti laittoi sukan?"

Äiti: "Äiti piilotti sen."

Junnu: "Miksi?"

Äiti: "Ettet enää heitä äitiä."

Junnu: "En heittänyt äitiä, vaan sukkaa."

Isä ja Junnu olivat leikkineet junaradalla jokusen tovin.

Isä: "Ajetaan vielä kolme kierrosta ja sitten keksitään jotain muuta."

Junnu: "Ei kun tehdään kompromissi ja ajetaan kymmenen kierrosta."

Junnu laulaa Reissumies ja kissa -laulua ja pysähtyy sitten pohtimaan:

"Mitä se siellä näki, jonkin pienen aukion? Pitääpä tarkistaa miten toi iltamyöhä taipaleella meni."

(Tien laidassa hän näkee mökin pienen aution ja ovi sen on raollaan)


"Kissat ovat erinäköisiä kuin ihmiset", mietiskelee Junnu perheen kattia katsellen.


Junnu lauloi Lapin äidin kehtolaulua ja tuumi sitten:

"Se päivä taakse kaikkoaa on aika ihmeellinen sana."


Junnun pohdiskeluja:
"Mistä äiti alkaa ja mihin äiti loppuu? Tästä se alkaa (osoitti varpaita) ja tähän se loppuu (taputti päälakea)."
"Miksei minun silmät näy? Ne on tuolla piilossa."
"Miksi ihmisten pitää hengittää?"


"Tämä on sitruuna-päärynä", toteaa Junnu bataatista.


Junnu kirjoitti tietokoneella ja pyyhki sitten pois kirjoittamansa mietiskellen samalla:

"Mihin kirjaimet menee? Ne menee takaisin tonne nappuloihin."


Itseohjautuvuuden alkeet omaksuttu:

"Olkaa varovaisia!", huikkaa Junnu lähtiessään isänsä kanssa ulos.
"Muista sanoa sit kun tulee pissahätä", ilmoittaa Junnu ikään kuin itselleen (ellei sitten ollut tarkoitettu äidille).
"Kiitos äiti, ole hyvä", sanoo Junnu ruokapöydästä lähtiessään.


Äiti piirsi ihmisen.

"Näyttää minun mielestä vähän G:ltä", arvioi Junnu osoittaen äidin piirtämän ukkelin päätä.

Äiti: "Eikös meidän pitänyt tänään laulaa iltalauluja iltasadun sijaan?"
Junnu: "Rauhoitus nyt. Valitsen vain pikku kirjan."

Junnu piirtelee ja nimeää sitten tekeleensä:

"Nämä ovat tapahtumia. Tapahtumat joutuivat myrskyn keskelle."


Pitkän maanittelun jälkeen äiti sai Junnun maistamaan valmistamaansa perunamuusia. Koko kehoa ravistelleesta puistatuksesta selvittyään Junnu kysyi, että saisiko mummun tekemää muusia.

Junnu: "Äiti, mitä ne Puuha-Peten näköiset miehet olivat eilen siellä päiväkodissa?"
Äiti: "Hmm, hetkinen. Olisivatko olleet remonttimiehiä?".
Junnu: "Joo, oli."

Hyvää Runebergin päivää kaikille!