Jokusten Sanomat 4/2018

Taapero hiipi kissan luo, koski nopeasti sen kylkeä ja huudahti "Hippa!". Hölmistynyt katti hipsi pikaisesti tiehensä.


Äiti ja Junnu keskustelivat aamiaisella siitä, mistä ruoista ovat oppineet tykkäämään. Taapero osallistui keskusteluun: "Tykkää Junnusta", hän totesi.


"Katso, ettet tipahda sieltä", sanoi äiti pöydän reunalla roikkuvalle lapselleen.
"Joo joo, tipahdan", vastasi taapero.


"Hyvää työpäivää!", toivotti äiti isän lähtiessä töihin.
"Yötä päivää!", jatkoi taapero nauraen.


"Kokeile tuleeko pissa", kehotti äiti taaperoa.
Tämä teki työtä käskettyä, työnsi kätensä pottaan ja kokeili. Ei tullut.


Katselimme koko perheen voimin jalkapallon MM-kisoja. Junnu oli innoissaan, koska ruudussa oli yksi hänen suosikkijoukkueistaan, Portugal. Taapero yhtyi riemuun: "Hyvä kaali, hyvä kaali", tämä hihkui.

Äiti ja pojat olivat menossa retkelle Helsingin keskustaan. Junasta ulos päästäessä Junnu sanoi, että hänellä on kauhea pissahätä. "Ehdittiin ajoissa", iloitsi äiti, kun vessa vihdoin löytyi. "Joo kato, pidin pippelistä kiinni, niin ei tullut pissa".

"Mä tanssin päiväkodissa rokkia niin että koko päiväkoti tärisi", kertoi Junnu vanhemmilleen iltapalalla.


"Älä sitten sitä sokeria ahmi niin paljon. Sokerissa ei ole kyllä mitään ravintoaineita", huikkasi Junnu äidille nukkumaan mennessään.


"Naururefleksin raja on niin loppumaisillaan, että multa pääsi nauru", totesi Junnu, kun purskahti nauruun pikkuveljen pelleillessä illalla sängyssään.


"No nyt on meilläkin kortsua", totesi Junnu avattuaan telkkarin.
"Ai mitä on?", kysyi isä ihmeissään.
"Kortsua. Eli koripalloa", vastasi Junnu ja asettui sohvalle seuraamaan Susijengin Islanti-ottelua.


"No niin, saisinkos postitettua töihin nyt tämänkin lappusen", puhisi äiti.
"Ai loppushow? Jäätkö sä pian jo eläkkeelle?", uteli Junnu.


"Ei sun tarvi aina niin paljon hassutella. Sä voit ottaa siitä välillä tauon", totesi Junnu isälleen.


"Äiti, mulle tuli umpisulku", sanoi Junnu kesken pohdiskelujensa.


"Äiti, mä haluaisin tietää, miltä sä näytät sisältäpäin. Millainen sun sydän on. Ja keuhkot."


"Lähdetäänkö vähän katselemaan, mitä laivalta löytyy?", kysyi äiti.
"Mä en halua lähteä. Mun pitää vähän rentoutua, voimistella ja kasvattaa lihaksia", vastasi Junnu päättäväisesti ja jatkoi hytin yläsängystä roikkumista.

"Sä oot vasta nelkyt. Se on siinä rajalla. Se ei oo vähän, eikä se oo paljon", pohti Junnu äitinsä ikää.

Visby kuvin

Matkalla Gotlantiin

Sitten se vihdoin alkoi. Perheen isän loma. Alkajaisiksi olimme päättäneet lähteä reissuun. Lähtökohta suunnitelmille oli ollut se, että kohteeseen pääsee muulla tavoin kuin lentäen. Roadtrip Suomen halki. Ajatus kuulosti kumpaisenkin korvaan hyvältä. Ryppyjä reitille aiheutti kuopuksen matkapahoinvointi. Auton suttaaminen oli kevään mittaan pahentunut siinä määrin, että totesimme suunnitelmiemme kaipaavan mittavaa remonttia.

Pienen aivoriihen päätteeksi voittajaksi selviytyi Gotlanti. Varasimme majoituksen Visbystä sekä laivamatkan Tukholmaan. Sieltä jatkaisimme autolla 60 kilometriä etelään, Nynäshamniin, josta lautta kuljettaisi meidät määränpäähämme. Näppärää. Ei lentoja, ei pitkiä ajomatkoja.

Runsas viikko ennen h-hetkeä huomasimme yhden pienen, mutta tärkeän yksityiskohdan unohtuneen. Lauttamatka Visbyhyn oli varaamatta. Kahden aikuisen ja kahden läppärin voimin suoritetun paniikinomaisen surffailun päätteeksi saimme todeta, ettei yhden yhtäkään lauttapaikkaa ollut enää saatavilla. Ei mistään satamasta, ei mihinkään hintaan, eikä ainakaan haluamillemme päivämäärille.

Lopulta löysimme kohtuuhintaiset ja suht järkevät lennot. Tämä tosin tarkoitti alkuperäisen ideaalin tavoitteen kuoppaamista. Saarikierros omalla autolla jäisi myös tekemättä, mutta totesimme sen olevan kuopuksen kannalta pelkästään hyvä juttu.

Pian saimme lukea lehdistä menomatkaamme uhkaavasta lakosta. Kolme päivää ennen reissua uutisoitiin lakon peruuntuneen. Tuuletimme voitonriemuisesti.

Vihdoin koitti matkapäivän aamu. Mies raahasi rinkkojamme kentälle. "Jaksatko?", kysyin. "Kyllä mä hyvin jaksan", vastasi Junnu, joka kantoi oppaanamme toimivaa männynneulasta ja Autot-lehteä.

Koneessa potkurien kova ääni pelotti Junnua. Jatkossa pitää ottaa kuulosuojaimet mukaan, mietin pidellessäni käsiäni lapsen korvilla. Perillä odotimme matkatavaroitamme. Turhaan. Molemmat rinkkamme ja kuopuksen rattaat olivat syystä tai toisesta jääneet nousematta koneeseen. En ollut pakatessa varautunut siihen, että suoralla lennolla laukkumme voisivat jäädä matkan varrelle. Nyt se kostautui.

Majapaikkaan päästyämme alkoi tuulla ja ripsiä vettä. Sääennuste lupasi ilman pahenevan iltaa kohti. Matkatavaroiden arvioitu saapumisaika oli seuraavana aamupäivänä. Suurin osa hygieniatarvikkeista oli mukanamme ja päätimme pärjätä päällämme olevalla vaatekerralla. Ruokaostoksille meidän oli kuitenkin päästävä. Arvoimme hetken kumpi lähtisi kauppaan. Koska miehellä oli vain kevyt kesäasustus ja tuulinen sade sen kun yltyi, heitin takkini niskaan ja suuntasin urhoollisesti ovelle. Ovensuussa mies taikoi repustaan sateenvarjon. Se tuntui sillä hetkellä lottovoitolta. Mahtoikohan pantata varjoa tahallaan ja katsoa kestääkö vilukissa-vaimon kantti hyytävää juhannussäätä.

Lähikaupalle oli kävelytietä pitkin runsas kaksi kilometriä, oikoreittiä matkaa tulisi vain puolitoista kilsaa. Epämääräisistä ohjeista huolimatta väsymys ohjasi oikopolulle. Eihän sekään ihan putkeen mennyt. Kännykän askelmittari kertoi kilometrejä kertyneen tuplasti. Paluumatkalla suunnistustehtävä onnistui paremmin.

Iltaa kohden tuuli yltyi hurjaksi ja sade hakkasi ikkunoihin. Asumuksemme oli jonkinsorttisesta lämmityksestä huolimatta melko kalsea. Näppituntumalta hanoista tuli ainoastaan jääkylmää vettä. Mitähän seuraavaksi. Hytisin olohuoneen sohvalla peiton alla ja seurasin kolmipäisen, 12-raajaisen olion pyörimistä lattialla. Se ilmoitti olevansa Isilisko. Sillä tuntui olevan kaikki hyvin. <3


Reissussa sopivasti rähjääntynyt,
Jokusten mutsi


Ps. Linkistä Visby kuvin -postaukseen.

Lomakotimaisema ruudun takaa. 

Lomalla, osa I - Peltorit pelastavat päivän

Junnu aloitti perjantaina lomansa. Lomapäivä numero nelosen kunniaksi päädyin sovittelemaan vaivihkaa poikien Peltoreita. Ohijuoksevan veljeskaksikon tärykalvoja viiltelevät kiljahdukset vaimenivat hetkessä. Hitto, mikä loistava keksintö. Aivan sama vaikka liian pienet kuulosuojaimet puristaisivat aivoni rusinaksi. Tästä hiljaisesta hetkestä maksan mielelläni kalliimmankin hinnan. Näytin ilmeisesti liian tyytyväiseltä mökänvaimentimineni, sillä pian vekottimien oikeat omistajat olivat jo vaatimassa niitä itselleen.

Mietiskelin vielä suhtautumistani koviin ääniin. Välillä tuntuu, että pitkäkestoinen möykkä on kuin energiat riistävää myrkkyä. Peltoreiden tarjoileman hiljaisen hetken ansiosta päiväni sai uuden suunnan.

Aamupäivän pysäytti yllättäen toinenkin hiljainen hetki. Kuopus keskittyi pinoamaan muovailuvahapurkkejaan korkeaksi torniksi. Samaan aikaan Junnu elmukelmusi perheen kaikki hammasmukit ja -harjat.

Hetken päästä pallopojilla oli jo kaasu pohjassa ja kisat käynnissä. Junnun kuti osui leukaani.
"Hei nyt vähän matalampia potkuja", ärähdin kivusta.
"Se oli kuitenkin täysosuma", tuuletti Junnu.
Totesin, että oli joka tapauksessa aika siirtyä ulkohommiin.

Leikkipuistoa kohti tallustellessamme kuuntelin tyytyväisenä astioiden kalkatusta kassistamme. Helsinki tarjoaa kesällä lapsille ilmaista puistolounasta, joten lomakausi tietää myös lyhennettyä työpäivää kauhan varressa. Kaikkia perheenjäseniämme ratkaisu ei miellyttänyt. Kuopus pisteli papu-kasvispataa hyvällä ruokahalulla, mutta Junnu maistoi pitkän narinan jälkeen vain murto-osan perunan palasesta.

Kotiin tultaessa saavutimme Itse itse -miehen omatoimisuuden tähänastisen huipentuman. Rappukäytävän oven avaaminen näytti siinä määrin hankalalta, että tarjouduin auttamaan. "Itse auttaa", vastasi pikkumies ja jatkoi sinnikkäästi mahdottoman tuntuista tehtäväänsä.

Kuopuksen päiväuniaikaan Junnu saa katsoa lastenohjelmia. Silloin alkaa äidin oma aika. Järkevä ihminen hoitaisi asioita, mutta mölyherkkä mamma terapoi itseään kirjoittelemalla. Tällä kertaa ilman Ryhmä Haun ja Niksi-Nellan taustamöykkää - Peltorit päässä.


Jokusten mutsi

Itse itse -miehen spontaani jumppatuokio. 

Arjen pienet nimittäjät

Pikku-ukko on rientänyt jo puolentoista vuoden ikään. Meno on melko haipakkaa. Se on samalla myös aiempaa vakaampaa. Sohvilla, sängyillä ja tuoleilla keikkumisista ei enää väistämättä seuraa pienimuotoista tapaturmaa, vaan suurin osa alastuloista on hallittuja. Jopa silloin, kun taapero esittelee hurjapäisiä temppujaan ja laskeutuu sohvalta ylävartalo edellä, on onnistumisprosentti huima.

Funtsailin ettei tällä ajanjaksolla ole yhtä suurta nimittäjää. Pieniä yksittäisiä tunnuspiirteitä löytyy rutkasti:

Tavaroiden piilottelu
Kenkiä jalkaan pukiessa saa kumpaisestakin jalkineesta poistaa pikkuauton tai pari. Alakerran naapuri on puolestaan kaivellut kukkapuskistaan yhtä ja toista. Viimeksi hän palautti pienen dinosauruksen. Lisäksi ainakin yksi sukka, pääsiäistipu sekä superpallo ovat matkanneet parvekkeen raoista alakerran pihalle.

Heti. Valmis. Voitin.
Nämä ovat pienen miehen eniten käyttämät sanat. "Heti, heti", hän sanoo, kun ehdotan ulos lähtöä, ruokapöytään siirtymistä, piirtämistä tai lähes mitä tahansa. "Valmis", hän toteaa ruokailun päättyessä, automatkan alkaessa, äidin puhuessa puhelimessa tai kun on muuten sitä mieltä, että nyt saa totisesti riittää. "Voitin", kajahtaa perheen sisäisissä juoksukisoissa sijoituksesta riippumatta.

Juonienpunoja
Kuopus on oppinut, ettei toisen kädestä saa ottaa tavaroita. "Auto kädestä" tai "otti kädestä", hän huutaa vanhemmilleen. Siihen saa suhtautua varauksella, sillä pikkuveli on alkanut harrastaa räikeää vilppiä. Hän tarjoaa Junnulle autoaan ja isoveljen tartuttua syöttiin, juoksee veikkonen kielimään vanhemmilleen Junnun ottaneen häneltä auton.

Täystuholainen
Kissan hiekkalaatikko on yksi tuholaisen säännöllisistä kohteista. Sinne heitellään milloin vaippoja, milloin legoja, milloin pikkuautoja. Uusin villitys on hiekan nakkelu. Nopean ja määrätietoisen toiminnan seurauksena kissanhiekkaa ehtii leviämään monta kourallista pitkin huoneistoa ennen kuin joku ehtii hätiin. Myös Junnun Aku Ankat saavat kyytiä, jos unohtuvat näkösälle. Pikkuautot singahtavat leikin päätteeksi kohti viattomia kanssaleikkijöitä tai sivustaseuraajia. Lopputuloksena tästä kaikesta on ehtymätön kaaos. Vaikka miten keräisi leluja lattialta, on niitä aina jossain. Ja takuuvarmaa on se, että jos yöllä yrittää hiipiä vessaan tai juomaan vettä, reitille osuu se kaikkein kovaäänisin paloauto.

Pihistelijä
Taapero tuntuu väijyvän erityisesti Junnun pikkulegoprojekteja. Kun Junnu erehtyy laskemaan huolella kokoamansa härpäkkeen liian lähelle pöydän reunaa, pienet kädet nappaavat legorakennelman salamannopeasti haltuunsa. Myös Junnun vaatteet, joita hän on juuri pukemassa päällensä, lähtevät usein pikkuvoron matkaan. Voitonriemuinen ilme kasvoillaan hän pinkoo saalis kädessä karkuun.

Terassidrinksuttelija
Sen jälkeen kun taapero hörppi ensimmäisen kerran maitonsa parvekkeella, ei kotona ole muut paikat enää tahtoneet kelvata. Napakka "tissiä paavekkeella" komento esitetään äidille naurun saattelemana.

Itse
1,5-vuotias haluaa tehdä kaiken itse. Ihan kaiken. Jopa paljon sellaista, johon hänen 5-vuotiasta isoveljeään saa maanitella ja lahjoa. "Itse, itse", hän sanoo ja haluaa kuoria kananmunan, voidella leivän, kaataa juoman lasiin, imuroida, tyhjentää tiskikoneen ja kauppakassin. Lista ja itseluottamus on loputon. Samoin tilanteista aiheutuvat jälkipyykit.


Arjen pienistä nimittäjistä suurin on kaaos. Tosin sekaan mahtuu satunnaisia seesteisempiäkin hetkiä. Tänään oli yksi sellainen. Vietimme mammakaverini ja neljän lapsen voimin kaunista kesäpäivää Töölönlahdella. Isommat lapset keikkuivat kiipeilytelineissä, pienemmät nukkuivat päiväuniaan vaunuissa. Me mutsit nautiskelimme mansikoilla ja marengeilla höystettyjä päiväkahveja meren tuntumassa. Auringonpaisteen sävyttämä täydellisen tyyni hetki kesti useamman rauhallisen henkäyksen ja melkein koko kahvikupillisen ajan.


Iltahärdellien jälkeen tällaiset taianomaiset kesähetket pulpahtelevat rauhoittavina mieleen.

Jokusten äiti

Kehräävä kehityskeskustelu

Ajattelin tulevina päivinä pitää vakavahenkisen kehityskeskustelun erään perheyksikkömme edustajan kanssa. Vaikka kyseessä on kahdenkeskinen ja luottamuksellinen tapahtuma, päätin kuitenkin pitkällisen pohdinnan jälkeen kertoa tästä myös julkisesti.

Keskustelun runkona toimii vuosiseurannan ja itsearviointilomakkeen lisäksi seuraavat, erityisesti asianosaista koskevat seikat:

- ylimielinen suhtautuminen yhteisön muihin jäseniin
- mielivaltainen naukuminen vailla selkeää syytä
- karvapallojen oksentelu erilaisille tekstiileille
- tapettien ja ovien riivattu raapiminen muun väen lepoaikoina
- munankeittoveden ja erilaisten kippojen latkiminen
- pienesineiden tiputtelu tasoilta hankaliin paikkoihin
- meluisa vessan kuopsutus 22-05 välillä
- tukan tupeeraus kuontalon omistajan nukkuessa
- itsensä julkea lipominen yhteisissä tiloissa
- satunnainen päätön säntäily
- nirsoilu murkinan kanssa
- hiuslenksujen varastelu
- kovaääninen kärpästen jahtaaminen
- piittaamaton suhtautuminen turvaohjeistuksiin
- kankaiden riekaleiksi kynsiminen
- kotitöiden välttely
- piilottelu
- tuijottelu
- yleiset kommunikaatio-ongelmat
- muut esille tulevat aiheet

Asiasta on tiedotettu kaikkia osapuolia.

Liitteenä oleva kuva ilmentää kehityskeskustelukumppanin suhtautumisen suunnitelmiini ja mahdolliseen yhteistoimintaan.


- Jokusten isä

Jokusten Sanomat 3/2018

"Mummu hyppää", sanoi taapero ensitöikseen mummulaan päästyään.
"Minne?", ihmetteli mummu.
"Tonne, lamppuun", nauroi taapero.


Taapero halusi leikkipuistossa äidin syliin. "Onko sulla sylipula?", kysyi äiti lapselta tätä syliin nostaessaan. Lapsi mietti hetken. "Äitipula", totesi taapero sitten.


Taapero tallusteli äitinsä kanssa alas yli 400 askelmaisia portaita. "Törmäys", totesi taapero aina vastaantulijan lähestyessä. "Ei törmäys", jatkoi taapero, kun vastaantulija oli ohitettu.


Iltapalalla isä yritti tarjota taaperolle puuroa. Junnu tinkasi samaan aikaan itselleen kinkkusiivuja. "Ota vielä viisi lusikallista", ehdotti isä taaperolle. "Ei, kolme... kinkkua", huusi taapero ja nosti kädet ilmaan.


Taapero leikki mummulassa äidin vanhoilla Barbeilla. "Mies törmää", huusi taapero ja ryski innoissaan Keniä päin Barbie-nukkea.


Äiti harjasi Junnun hampaita. Junnu ei tahtonut pitää suutaan auki, vaan pelleili minkä kerkesi. Pikkuveikka riensi paikalle ja heitti Junnua samassa legopalikalla silmään. Junnu alkoi itkeä lohduttomasti. "No nyt ainakin pysyy suu auki", totesi Junnu itkun lomasta.


Junnu luki avaruuskirjaansa ja pysähtyi sitten katsomaan käsiään:
"Kukaan ei ole löytänyt Planeetta X:ää, koska se on tässä. Mun sormessa."


"Äiti, mä luin sun ajatukset."
"No, mitäs ajattelin."
"Se on salaisuus."


"Äiti, mä synnyin silloin kun Turtlesit eli."


"Mä luulin ensin että sun kulmakarvat oli tipahtanut alas", nauroi Junnu kun näki äitinsä silmänalusille valahtaneet ripsarit.


”Tää unihiekka on varmaan käytetty”, tuumi Junnu kun löysi aamulla rähmää silmäkulmastaan.


”Ei se voi olla niin, että joutuu aina sanomaan sata kertaa”, tuskaili äiti, kun yritti houkutella Junnua hammaspesulle saamatta minkäänlaista reaktiota.
”Ethän sä oo sanonut vasta kuin neljä kertaa”, vastasi Junnu.


Äiti oli menossa suihkuun ja kumartui riisumaan sukkiaan. "Sun tissit kurkkas sun polviin, että onko siellä refleksejä", kommentoi Junnu.