Jokusten Sanomat 4/2020

- Älä laita sormia noin syvälle suuhun, sanoi äiti kuopukselle.
- Niin, ettei ne tuu täältä pepusta ulos, vastasi lapsi.


- Kompromissi on se, että riitelee tavaroista, tuumaili 3-vuotias.


Äidin ja lasten ulkoillessa alkoi sataa rakeita.
- Pilvi on vähän kuin rakeiden jääkaappi, pohti Junnu.
Lapset tutkivat käsineissään olevia rakeita.
- Voiko rakeet olla tosi isojakin?, kysyi Junnu.
- Voi, muttei se kovin tavallista ole.
- Ai onko se paranormaalia?


Kuopus juoksi äidin luo.
- Auts, mun varpaat jäi alle, parahti äiti.
- Ensin jäi kyllä lenkkarit, sitten sukat ja sitten vasta varpaat, huomautti lapsi.


Äiti ja lapset olivat tekemässä lähtöä ulos.
- Missä mun tuulipuvun housut mahtaa olla?, puhisi äiti.
- Ehkä tuuli vei sun housut, ehdotti perheen pienimmäinen.


- Äiti, joskus mun pepusta on tullut pissaa ja mun pippelistä on tullut kakkaa, kertoi kuopus.


Pojat istuivat itkien Junnun yläsängyssä.
- No mikäs täällä on hätänä?, kysyi äiti.
- Mulla on ikävä sitä vanhaa sänkyä, nyyhki Junnu. (1,5 vuotta sitten hommattiin lapsille sen tilalle kerrossänky)
- Niin mullakin, säesti Veikka.
- Muistatko millainen se oli, kysyi äiti Veikalta.
- En muista, vastasi Veikka.


Kuopus pelasi isänsä kanssa lasten Aliasta.
- Tää on sellainen, mikä ei oo makea, eikä siihen laiteta kynttilöitä, selitti lapsi. (makkara)


- Kätevää, huudahti Junnu vessasta.
- Ai mikä?, kysyi äiti.
- No kun raottaa likapyykkikaapin ovea, voi heittää kalsarit sinne sisään ja sit ovi menee just sopivasti itsestään kiinni, vastasi Junnu.


Äiti huomasi purkan roskiskaapin ovessa.
- Veitkö äsken purkan roskiin?, kysyi äiti Junnulta.
- Vein, tämä vastasi.
- Mahtoikohan se jäädä tohon oveen?
- Joo, se vaan tarrasi siihen vahingossa kiinni.
- No josko toimittaisit sen kuitenkin roskikseen asti.


Äiti oli löytänyt purkan lastenhuoneen ovenkahvasta. Syyllinen ei selvinnyt, mutta äidillä oli omat epäilyksensä. Kaksi viikkoa tapahtuneen jälkeen Junnu paljasti äidille, että hän oli laittanut purkan ovenkahvaan.
- Miksi niin teit?, ihmetteli äiti.
- No kun mulla oli niin kivat leikit meneillään, niin en jaksanut viedä sitä roskikseen asti.


Isä meditoi keskellä olkkarin lattiaa.
- Isi, mitä sä teet?, kysyi nuorimmainen.
- Ehkä se oottaa lisää aivoja, vastasi hän sitten isänsä puolesta.


Lainaus poikien kaksikielisen pikkuserkun (3-v.) elämästä:
Pikkuserkku katseli äitinsä kanssa eläinvideoita ja ruutuun pompsahti gerbiili. Äiti kertoi mikä eläin on kyseessä. Pikkuserkku siihen:
- Siis ger-auto mamman kielellä.


- Me voitaisiin käydä postittamassa äitienpäiväkortit, ehdotti äiti lapsille.
- Ai sulle vai?, kysyi kuopus.
- Ei vaan mummulle ja isomummulle.
- Miks ei sulle, kun sähän oot meidän äiti.


Pojat painivat sohvalla.

- Hei, heittäkää ne palapelilaatikon kannet siitä pois ennen kuin ne jää alle ja hajoaa, huikkasi äiti lapsille.

- Käskit heittää, totesi Junnu ja nakkasi kannet olkkarin halki.


- Mulle tuli sellainen juttu mieleen. Mä mietin sitä niin syvää, etten mä edes tiedä mikä se juttu on, pohti 3-vuotias.


- Älä teurasta sitä kurkkua, torui äiti Veikkaa, joka puukotti lautasella olevaa kurkkuaan.

- Miten niin älä teurasta? Mähän oon hommamies, tämä vastasi.

Erityisherkkä?

Vasta kuopuksen syntymän myötä aloimme ymmärtää, miten hankalia tietyt tilanteet Junnun kanssa olivat olleet. Tai vastaavasti, miten helppoa asioiden hoitaminen toisen kanssa voikaan olla. Tiedonkeruun kautta hankaluudet alkoivat hahmottua kokonaisuudeksi nimeltä erityisherkkyys. Se on opettanut erittäin paljon lapsista, vanhemmuudesta ja ihmisyyden monivivahteisuudesta yleensä. Eikä se missään nimessä ole pelkästään haasteita ja vaikeuksia. Erityisherkkyydessä on paljon hyvääkin, mutta kääntöpuoli koettelee julmetusti vanhempien ymmärrystä, hermoja ja jaksamista. Etenkin aluksi, kun ei vielä tiennyt mistä on kyse.

Olen aloittanut kirjoittamaan erityisherkkyydestä lukuisia kertoja, mutta se on aina jäänyt kesken. Aihe on ollut jotenkin niin läsnä, että siihen on ollut vaikea tarttua. Nyt kun asiat runsaan viiden vuoden jälkeen tuntuvat olevan helpottamaan päin, pystyn katsomaan kokonaisuutta vähän etäämpää.

Havainnoiva pohdiskelija

Junnu havainnoi ympäristöään tarkasti. Hän näkee, kuulee, haistaa ja tuntee pienetkin yksityiskohdat. Hän pohtii paljon kokemaansa ja analysoi sitä todella syvällisesti. Kun Junnu lähtee pyöräilemään, hän saattaa pähkäillä puhki polkupyörän rakenteen ja pyöräilyn mekanismin. Tai kaunista kukkaa ihastellessaan hän miettii sen kasvutarinaa. Kaikesta mitä Junnu näkee ja kokee, hän haluaa tietää lisää. Hänen tiedonjanonsa on valtava, äidin mielestä välillä jopa uuvuttava. Junnun keskittymiskyky on hurjan hyvä. Lukemisen, pelien, palapelien ja erilaisten rakentamistehtävien parissa vierähtää helposti tunti tai pari.

Sitten se kolikon toinen puoli. Kun tuntee kaiken vahvasti, aiheuttaa se myös ongelmia.

Siirtymät

Kaikenlaiset siirtymät ahdistavat Junnua. Useimmiten taustalla on jännitys. Jos Junnu ei tiedä tarkalleen, mitä tuleman pitää - millainen paikka on kyseessä, keitä on paikalla, mitä siellä tehdään - on ahdistus käsinkosketeltavan suuri. Hän ylivirittää itsensä lähdönhetkellä ihan omituisiin tiloihin. Vastaavasti kotiinpaluutilanteissa alkaa omanlaisensa näytös. Tällöin harmituksen aiheuttaa yleensä kivan tekemisen keskeytyminen.

Vielä jokin aika sitten siirtymisten aiheuttama jännitys tai muu harmitus otti Junnusta yliotteen lähes poikkeuksetta. Tällöin se näyttäytyi vetkutteluna, epämääräisenä häiriköintinä, hysteerisenä säntäilynä tai kiukutteluna. Pikkuhiljaa aika, käydyt keskustelut sekä molemminpuolisen ymmärryksen lisääntyminen ovat helpottaneet siirtymätilanteita.

Puhtaus

Junnu ei siedä käsiensä likaantumista. Tämä piirre ilmeni jo yhden ikävuoden tietämillä. Kävimme tuolloin taaperoiden värikylvyssä. Siellä olisi saanut tutustua eri väreihin ja materiaaleihin - sotkea ihan luvan kanssa. Junnu oli ajatuksesta silmin nähden järkyttynyt. Ohjaaja toi ystävällisesti Junnulle siveltimen, koska tämä ei selvästikään halunnut koskea paljain käsin mihinkään tahrivaan. Nykyään hän mm. syö leipänsä siten, että se keikkuu hänen sormenpäillään. Näin hän minimoi mahdollisuuden saada voita käsiinsä. Pienikin likatahra vaatteella saa aikaan paniikinomaisen matkan vaatekaapille. Jos vettä roiskahtaa käsiä pestessä vähänkin hihoille, pitää silloinkin paita heti vaihtaa. 

Uudet asiat

Junnu on pääsääntöisesti todella hidas lämpiämään mihinkään uuteen asiaan. Ensireaktio on varmuuden vuoksi napakka ei. Oli kyse sitten ruoasta, vaatteista, paikasta, tekemisestä tai ihmisistä. Ja Junnun ei on todellakin EI. Sitä ei muuta järkipuhe, maanittelu, lahjonta, eikä uhkailu. Uudessa paikassa tai porukassa hän tarkkailee tekemistä ensin sivusta. Uuden ruoan maistamista vastaan hän voi hyvin protestoida puolituntisen. Enkä edes muista, kuinka monta kertaa saimme kehottaa Junnua, ennen kuin hän suostui kokeilemaan leivän voitelua. Veikkaan useampaa viikkoa kuitenkin. Poikkeuksiakin on. Mm. hiihtäminen, luistelu ja laskettelu ovat temmanneet liikkuvan lapsukaisemme mukaansa kertaheitolla.

Rutiinit

Mikä tahansa rutiineista poikkeaminen mietityttää Junnua. Pienempänä hän hermostui mikäli isä kaatoi väärällä kädellä maitoa, äiti laittoi vääränpuoleisen kengän ensin jalkaan tai mummu kulki hänen kanssaan tutun alikulkutunnelin väärästä kohdasta. Junnun havainnot ovat paljastaneet meistä vanhemmista paljon sellaisia rutiineja, joiden olemassaoloa emme olleet aiemmin edes tiedostaneet. Ihan hiljattain Junnu kysyi, että äiti miksi tankkaat aina tällä vitostankilla? Kas niinpä taidan tehdä, vastasin.

Nukahtaminen

Erityisesti vauva-aikana, mutta myös pari seuraavaa vuotta, nukkumaan meneminen oli melko pitkä prosessi. Vauvana hän sinnitteli itkien hereillä, vaikka näki että väsytti hirmuisesti. Iän myötä keinovalikoima kasvoi: hän vetkutteli, pelleili, huusi ja raivosi. Nykyään elämä on tältä osin paljon sopuisampaa, mutta edelleen Junnun luona on oltava siihen asti kunnes hän nukahtaa.

Pukeminen

Aivan pienestä vauvasta asti Junnu on protestoinut pukeutumista vastaan. Se on selvästi ollut tavattoman vastenmielistä. Nykyään ei enää ihan kaikki vaatteet ahdista. Ja jos ahdistaa, osaa Junnu kertoa mistä kiikastaa. Vaatteet voivat olla liian kireitä, liian löysiä, väärästä materiaalista, niiden resori on vääränlainen tai kaulus vääränmallinen. 

Pääsääntöisesti kaikki uudet vaatteet arveluttavat. Niiden sisäänajo on työlästä puuhaa. Sama koskee sellaisia vanhoja vaatteita, joita ei ole hetkeen pidetty. Esim. siirtyminen talvivaatteista keväisempiin pukimiin tai lenkkareista kumppareihin ei yleensä ole suoraviivaista.

Pelot

Ukkonen ja ilotulitteet ovat olleet suurimmat pelot. Niitä Junnu pelkää hysteerisen paljon. Myös muut kovat äänet tuntuivat jossain vaiheessa ahdistavilta. Näihin lukeutui mm. moottoripyörien ja työmaiden äänet sekä pakkaslumen ritinä pulkan alla.

Muitakin pelkoja on ollut riittämiin. Erityisesti vihaiset, hämmentyneet tai hieman erikoiset ilmeet ovat saaneet Junnun järkyttymään. Mieleenpainuvin näistä on ollut Jean Sibeliuksen muotokuva. Mutta monet muutkin kuvat ovat hämmentäneet Junnua: naapurin lapsen ilmeikäs valokuva, tumma totinen maalaus Vihdin kuvataidekoulussa, mustavalkoiset suurennetut valokuvat Lasten lelumuseossa, lapsiperhetuttujen luona nähdyt Jokeri-verhot.

Asioiden läpikäynti

Junnu haluaa käydä läpi kokemaansa. Tapauksen vaikuttavuudesta riippuen asia keskustellaan yhdessä muutaman kerran tai sitä syväanalysoidaan useiden päivien, viikkojen tai jopa kuukausien ajan. Edelliskesänä Junnu säikähti ukkosta niin kovasti, että sääilmiötä pohdittiin joka kerta uloslähdön hetkellä, tuulenpuuskan yllättäessä, sateen sattuessa, jokaisen hieman epämääräisemmän äänen kuullessaan. Tätä jatkui tiiviinä noin puolen vuoden ajan ja edelleen sitä mietitään silloin tällöin. Jean Sibeliusta Junnu pelästyi muskarissa 2,5-vuotiaana ja sitäkin muistellaan säännöllisesti. "Äiti kerro taas se Jean Sibelius -tarina", pyytää Junnu aina välillä.

Ruokailu

Ruoat eivät missään nimessä saa koskea toisiinsa lautasella. Jos tarjolla on niin vetelää pääruokaa, että se voisi valuessaan sotkea lautasella olevat lisukekasvikset, on ateria syytä tarjoilla kahdesta eri astiasta. Jotkut ruoat saavat aikaan voimakkaan oksennusrefleksin. Näihin lukeutuu kasvissosekeitto. 

Sairastaminen

Lääkärissä käyminen on piinallista kaikille osapuolille. Tutkimukset eivät vain ota onnistuakseen, ei ilman hysteeristä itkukohtausta. Lääkkeiden antaminen on myös oman show'nsa, josta lasten isä taannoin kirjoittelikin Tippa linssiin -postauksessa.   

Muita päähänpinttymiä ja harmituksia

Hiukset. Niiden pitää ehdottomasti olla korvien päällä. Jos vahingossakin tulee sukineeksi Junnun hiukset korvien taakse, hän ottaa ne nopeasti sieltä pois. Hiusten peseminen ahdistaa ja hiusten harjaaminen on lähes mahdotonta.

Aurinkorasvan levittäminen aiheuttaa oksennusrefleksin, kun sitä levitetään kasvoille tai kaulalle.

Vanhemmuuden haasteita

"Ensimmäisen kanssa oli niin helppoa. Kuvittelin, ettei ne muut vaan osaa", naureskeli eräs ystäväni taannoin äitiydestä esikoisensa kohdalla. Itselläni oli täsmälleen päinvastaiset tunnelmat. Junnun kanssa tunsin itseni aika ajoin todella neuvottomaksi. Yksittäisinä tilanteina mikään ei varmasti olisi keikauttanut venettä. Mutta kun arki oli erilaisista kiukuista, harmeista ja ahdistuksista toiseen purjehtimista, oli oma jaksaminen välillä koetuksella. Kun vielä suurimpaan osaan liittyi julmetun äänekkäät tunnekuohut, tuntui usein että oma pää räjähtää. Silloin kun käsillä ei ollut jokin kovaääninen pukeutumis-, siirtymis-, ruokailu- tms. kriisi, niin sitten asiaa puitiin ja pohdittiin, yhä uudelleen ja uudelleen. Loputtomasti. Siltä se välillä tuntui.

Haastavinta vanhemman näkökulmasta on ollut se, että Junnu saa harmin hetkellä itsensä nopeasti ylikierroksille, erikoisiin sfääreihin, josta palautuminen on hankalaa. Aina ei ole edes tiennyt, mistä kenkä puristaa. Etenkin vauva- ja taaperoaikana. Junnu huusi täyttä kurkkua tai oli muuten silminnähden ahdistunut, mutta meillä vanhemmilla ei välttämättä ollut aavistustakaan mistä on kyse. Tuskin hän sitä aina itsekään tiesi. Matkan varrella olemme pikkuhiljaa oppineet tulkitsemaan tilanteita ja osanneet sitä kautta auttaa Junnua sanoittamaan tuntemuksiaan. Ja mitä enemmän olemme perehtyneet erityisherkkyyteen, sitä paremmin olemme oppineet ymmärtämään ja tukemaan pientä lastamme, joka painii hyvin isojen ajatusten ja valtavien tunteiden kanssa.


Terveisin,

Rakkaan herkkiksen välillä ihan hermoraunio äiti

Ps. Teksti kirjoitettu alun perin 2 vuotta sitten, julkaistu vasta hiljattain. 

Koronakevään viikonlopputouhuja

Perheen pienin oli sunnuntaiaamuna armollinen ja kömpi viereen vasta 6.30. Nukutaan vielä hetki -kehotus osti 10 minuuttia lisää uniaikaa. 6.40 hän alkoi kiskoa yöpuvun lahkeesta ja tivata joko voitaisiin siirtyä olkkariin. Mies nousi lasten kanssa, joten sain jäädä vielä hetkeksi pötköttämään. Väsymyksestä huolimatta en saanut enää nukutuksia, mutta tunnin köllöttelykin teki hyvää.

Kun tulin keittiöön, isä ja lapset maalailivat isomummulle synttärikorttia. Aamupala oli jo syöty. Vaihdoimme osia, mies siirtyi jatkamaan hetkeksi uniaan.

Keitin kahvin ja kananmunia. Junnu kirjoitti korttia. Veikka ei enää jaksanut askarrella. Vähän aikaa toimettomana pyörittyään hän alkoi pihistellä Junnun värikyniä ja kiikutti niitä jonnekin. "Huomaatko mitään?", hän kysyi sitten ilkikurinen ilme kasvoillaan. Junnu marssi lastenhuoneeseen ja haki kynät pikkuveljensä sängystä. "Susta tulisi kyllä mainio salapoliisi, kun keksit heti minne kynät olivat hävinneet", totesin Junnulle.

Laahustin vessaan. Junnu tuli katsomaan minne menin.
- Tulen kohta, touhutaan sitten yhdessä jotain, sanoin ovensuussa roikkuvalle Junnulle.
Pian juoksi perässä kuopus ja kysyi, saisivatko katsoa lastenohjelmia.
- Tehdään tänään jotain muuta, vastasin.
- Kilttiii, aneli lapsi.
- Ei nyt tänään.
- Älä sano mulle mitään, huusi lapsi ja paiskasi oven kiinni. Parkaisusta päätellen jotain jäi väliin. Kyselin mihin sattuu. Ei kuulu sulle, sain kiukkuisen vastauksen.

Aamuun mahtui mm. kirjojen lukemista ja piiloleikkiä. Kun oli minun vuoroni mennä piiloon, kaivauduin lasten kerrossängyn alle vuodevaatelaatikon taakse. Suljin silmäni ja odotin koska lapset löytäisivät minut. Sain loistavaksi osoittautuneen piiloni ansiosta viitisen minuuttia hengähdysaikaa. Hykertelin tyytyväisenä piilossani.

Piiloleikkimme jälkeen lapset aloittivat spontaanin ja melko äänekkään painin. Kohta Junnu tuli esittelemään irronnutta hammastaan. Lauantaitamme oli sävyttänyt marina syömisen tukaluudesta. Junnun purukaluston osanen oli aamupäivän ulkoilun aikana tarttunut eväspatukkaan ja törrötti inhottavasti ulos suusta. Nyt tilanteen helpotettua pojan kasvoilla oli varsin leveä yläetuhampaaton hymy.

Jossain vaiheessa aamupäivää pojat ilmestyivät eteeni. Toinen tuli valomiekan, toinen periskoopin ja pehmobumerangin kanssa jahtaamaan kuulemma pahiksia. Kerroin olevani hyvis. Kilttiii, meillä ei ole muuten pahiksia. Okei, olen pahis, ehdin sanoa ja kissankarvainen pehmobumerangi lennähti suuhuni.

Huomasin purkan roskiskaapin ovessa.
- Veitkö äsken purkan roskiin?, kysyin Junnulta.
- Vein, tämä vastasi.
- Mahtoikohan se jäädä tohon oveen?
- Joo, se vaan tarrasi siihen vahingossa kiinni.
- No josko toimittaisit sen kuitenkin roskikseen asti.

Laiska aamu sai aikaan sen, että ulkoilut jäivät väliin. Mies meni lounaan jälkeen nukuttamaan Veikkaa päiväunille ja onnistuikin tehtävässä melko helposti. Edellisenä päivänä olin yrittänyt samaa, mutta tuolloin sain untenmaille vain itseni.

Iltapäivällä oli aika lähteä ulkoilemaan. Hermoja raastavan ja ylipitkän lähtövetkutteluhässäkän jälkeen pääsimme vihdoin pihalle. Moikkasimme kotipihassa naapurin tyttöä, joka kertoi ulkoiluttavansa muurahaistaan. Muurahaista? Kaikenlaista. Otimme fillarit varastosta ja lähdimme pyöräilemään. Pyydystimme samalla muutamat Pokemonit. Olin muutamaa päivää aiemmin ladannut pelin äitituttavani innoittamana. Se oli erinomainen ratkaisu. Olin itse jo väsynyt tuijottelemaan puissa, aidoilla, pihakeinussa ja milloin missäkin kiikkuvia ihmisapinoita, joten tämä sai houkuteltua lapset laajentamaan reviiriään. Kolmessa päivässä olimme kävelleet melkein 15 kilometriä lähistön Pokestopilta toiselle. Pelin avulla uloslähtemisetkin olivat saaneet uudenlaista sähäkkyyttä. Tämä taika tepsi tosin vain kolme päivää. Tänään se oli menettänyt tehonsa.

Fillarireissusta kotiuduttuamme mies laittoi nopeasti lastenhuoneen ikkunan kiinni. Eilen vastaavassa tilanteessa ehdin ihmetellä, mihin kuopus oli kadonnut. Samassa parvekkeen oveen koputettiin. Vauhtiveikko oli ehtinyt kiivetä avoinna olevasta tuuletusikkunasta parvekkeelle ja seisoi voitonriemuinen ilme kasvoillaan oven takana.

Päivällisen päälle herkuttelimme jätskipuikot. Kuopuksen kasvot olivat sen seurauksena suklaan peitossa. "Annatko paperia kun...", ajatukseni katkesi, mutta humoristi mieheni kiikutti jo pöytään Aku Ankkaa. "Kas tässä, toin pyytämäsi paperi-Akun." Voi elämä, niinpä tietysti.

Ilta sujui yllättävän leppoisasti lautapelien merkeissä. Ainoasta sallitun desibelirajan ylityksestä vastasin minä. Kuopus oli kiivennyt lavuaarin päälle tavoitellessaan saippuaa. Kiirehtiessäni kylppäriin laskemaan häntä alas, pamautin varpaani kivuliaasti vessan kynnykseen. Voivottelin miehelle tapaturma-alttiuttani. "Sä oot niin sähäkkä reagoimaan. Tarvitsisit aikavamman reagointijärjestelmän, koska nykyinen tuntuu aiheuttavan vammoja ja valitusta", totesi mies. Hymähdin vastaukseksi, vaikka pohjimmiltani olin asiasta samaa mieltä. 

Huomenna taas etäelämää ja muuta hullunkurista touhua - tällä kertaa turvonneen varpaan kera.


Jokusten äiti

Etäelämää

Kello kuusi kuopus kiekaisee sängystään ”pyyhkimään” tai jotain muuta humoristiselle tavalleen tyypillistä. Muu perhe nousee pakon sanelemana aika pian sen jälkeen. Minä hoidan lasten kanssa aamuaskareet noin puoli kasiin, kasiin asti. Mies pääsee väkertämään vajaan pari tuntia mainosmaailman kommervenkkien kimpussa.

Junnun tunnemyrskyt ovat hiljalleen tasaantuneet, vaikkakin herkkyys ja pelot ovat edelleen haasteita. Temperamenttinen ja vauhdikas kuopus saa päiviin sävyjä sateenkaaren koko värikirjolla. Viimeistään aamupalalla läikähtää kuppi nurin. Sekä kuvainnollisesti että kirjaimellisesti. Sen kaataa joko käsistä singottu puurolusikka tai voileipä. Kun aamupöperöt on syöty ja sotkut siivottu, yritämme saada päivävaatteet päälle. Ihan aina ei kaikilla onnista. Muutamana päivänä nuorimmainen on vedellyt yöasussaan iltaan asti. Hänen hiuksissaan oleva rastoittunut takku näyttää siltä, ettei siihen tepsi enää kuin sakset. Junnusta on näissä asioissa tullut kiitettävän omatoiminen. Aiemmin hajamielinen professoristyyppi unohtui milloin lukemaan vessaan, milloin tuijottelemaan auringonvalon värjäämää eteisen seinää.

Itselläni opetus alkaa tyypillisesti klo 9, joskus 8:30. Yleensä noin tuntia ennen lukittaudun kahvikupin kanssa etätyöpisteeseeni makkariin. Ennen sitä ehdimme vielä selvittää vähintään pari kiistaa. Tällä viikolla sain kutsumanimen puskurikakka. Toinen poika julisti, ettei halua enää olla lapseni, vaan muuttaa Australiaan.

Istahdan vihdoin koneen ääreen virittelemään etäopetusympäristöä. Varmistan, että laitteet piuhoineen ovat kaikki oikeassa paikassa ja toimintakunnossa. Kaivan esiin tarvittavat materiaalit. Viimeistelen suunnitelmiani alkavan opetuksen suhteen. Siinä vaiheessa kun kissa huomaa makkarin suljetun oven ja alkaa vimmattu raapiminen, päästän hänet etätyölinnoitukseeni. Välillä sinne yrittää pyrkiä muitakin, mutta heiltä evään pääsyn.

Työhöni kuuluu pääasiassa yrityskoulutuksia, joiden tyypillinen kesto on 3 tuntia. Näitä päivään mahtuu parhaimmillaan kaksi, joiden välissä on tunnin mittainen tauko. Tuon tunnin aikana hoidan ruokahuollon. Lämmitän lapsille edellisen päivän jämäpöperöt ja yritän itsekin ehtiä ja muistaa syödä jotain muutakin kuin kahvia ja purkkaa.

Mies taas pääsääntöisesti puurtaa päivät pitkät yksinään mainosten kimpussa. Näin ollen – teoriassa – hänellä ei ole niin väliä mihin kellonlyömään hän kuviaan pyörittelee. Hän on siksi pääasiallisessa vastuussa lapsista päiväsaikaan. Koska kuitenkin kiire on kova ja valmista olisi pitänyt olla jo eilen, käytännössä hän joutuu edistämään töitään myös päivisin. Lapset mahdollistavat tämän toisinaan, sillä saattavat hyvässä lykyssä leikkiä tunninkin keskenään nahistelematta. Palaveriaikaan ja muihin kriittisimpiin hetkiin turvaudutaan lastenohjelmiin. Normaalina arkipäivänä meillä tuijotetaan iltaisin ruutua Pikku Kakkosen verran. Nyt niiden parissa vierähtää pahimmillaan parituntinen. Siitä olemme yrittäneet (ja pääosin pystyneet) pitää kiinni, että se on ehdoton maksimi.

Kuopus nukkuu vielä päiväunia. Onneksi. Hänet saa tunnin puudutusoperaation jälkeen torkahtamaan unille kahden maissa. Mies hoitaa yleensä nukutuspuuhat, etenkin jos itselläni on silloin opetusta. Vanhempi lapsi tykkää lueskella paljon, joten päiväuniaika tarjoaa mukavan hiljaisen hetken kaikille. Toisinaan Junnukin kaipaa seuraa. Paras työnteon mahdollistava innovaatio on Monopolin pelaaminen siten, että Junnu heittää noppaa kummankin osapuolen vuorolla ja kysyy mitä ostetaan.

Opetuspäiväni päättyvät yleensä puoli neljältä tai viimeistään neljältä. Silloin pyrin lätkäisemään läppärin kannen kiinni. Samoihin aikoihin nuorempi lapsi kömpii päikkäreiltä. Heitämme jotain murkinaa massuun ja suuntaamme lasten kanssa ulos. Mies jää jatkamaan töiden parissa ja paahtaakin usein ilta- tai jopa yömyöhään asti. Minä puuhastelen lasten kanssa illan. Puoli kympin aikaan pikkuväki hiljenee. Tuolloin hoidan sähköpostit ja muut rästit.

Jos normaaliarjessakin parisuhteelle tai harrastuksille aikaa jää vähän, nyt sitä jää vielä vähemmän. Henkireikäni ovat 1-2 kertaa viikossa tehdyt pitkät iltakävelyt äitikaverini kanssa. Prisman vapaiden kauppakassiaikojen bongailusta on tullut uusi hupi. Saattaa olla, että pitäydyn tässä shoppailumuodossa myös arjen palatessa normaaliksi. Vaikka olen pohtinut sitäkin, maltanko kokonaan antaa sangen epäolennaisen, mutta niin rakkaan harrastuksen kuin vaakanumeroiden ulkoaopettelun tuottaman taidon kokonaan ruostua. Harmikseni huomaan, että viidessä viikossa on unohtunut jo ainakin verigreippi- ja kesäkurpitsapainikkeiden numerot.

Kysyin pojiltakin millaisina he ovat kokeneet nämä uudenlaiset päivämme.
Junnu: Välillä kivaa, välillä tylsää, välillä vähän hurjapäistäkin. Ihan ok siis.

Veikka: Ehkä varmaan kylmiä, välillä kuumia ja välillä sopivia.

Jokusten Sanomat 3/2020

Junnu kertoi äidille, että olivat kaverinsa kanssa keskustelleet siitä, miten vauvat saavat alkunsa:
"Äiti, eiks ni, että mies antaa naiselle sen siemenen, mistä vauva tulee? Kaveri mietti, että mitä sit, jos miehellä on kauhee pissahätä, niin voiks se siemen mennä pissan mukana pönttöön."


Äiti luki lapsille iltasatua, jossa manittiin undulaatti.
"Se on kyllä suomeksi pingviini", valisti kuopus äitiä.


Junnu: "Haluaisin, että musta tulisi isona lääkäri."
Äiti: "Kuulostaa kivalta. Mistä moinen ajatus?"
Junnu: "No kun sit pääsee leikkelemään kaikkia juttuja ja näkee mitä masun sisällä on. Ja pääsee ottamaan röntgenkuvia."


"Mä muistan tän paikan, vaikken oo koskaan täällä käynyt", totesi Junnu pyörälenkillä.


"Eiks ni, et tällä valolla saa mennä?", pohti kuopus ja näytti liikennevalomehujätskinsä vihreää väriä. "Ja jos on kiire, ni saa mennä tällä", hän jatkoi ja näytti keltaista väriä. Äidille tuli kiire korjata pojan käsitystä.


"Saanko mä halin ja pusun?", kysyi äiti kuopukselta.
Tämä mietti hetken ja vastasi sitten:
"Sitten joskus lauantaina."


Lainaus poikien kaksikielisen (suomi&ruotsi) pikkuserkun elämästä:
Lapsen äiti:"Onko sinulla pissahätä?"
Lapsi: "Ei ole."
Lapsen äiti: "Oletko varma?"
Lapsi: "Eiku kylmä."


"Mä meen palomiestehtäviin", ilmoitti kuopus ja marssi alasti kohti lastenhuonetta.
"Laita vaatteet ensin päälle", kehotti äiti.
"Palomiestehtävissä ei tarvi vaatteita", vastasi lapsi määrätietoisesti.


"Jos tää keppi ois ihan vähän pidempi, niin ylettyisin tonne pilviin."

Jokusten Sanomat 2/2020

"Äiti, mä vein sun ajatukset sun suusta. Mä vein sun kaikki ajatukset. Sä et voi enää edes puhua, kun mä vein sun kaikki ajatukset", tuumaili kuopus.


"Mä en halua, että mun synttäreillä lauletaan sitä paljon onnee laavaan", sanoi perheen pienin mietteliäänä.


"Äiti, jos me lähdetään johonkin reissuun, niin mä osaan pysäyttää pissan että päästään nopeasti", kertoi pikkuveli.


Äiti kauhisteli Junnun pitkiksi kasvaneita varpaankynsiä.
"Älä sano mitään, mikä loukkaa mun tunteita", tuhahti Junnu.


"Äiti, voitko sä pompotella tissejä?", kysyi Junnu.
"No en voi. Miksi sä tollaista kysyt?"
"No kun katottiin isin kanssa yhtä ohjelmaa (Wipeout), niin siinä yks mies pompotteli tissejään ennen kuin lähti radalle."


Pienen ihmisen murheita.
"Tänään menee kaikki huonosti", parahti Junnu itkuun. "Ensin päiväkodissa rikottiin meidän lumiukko, mä en saanut tehtyä autoille mega-aivoja, eikä nämä kirjaimet mene kunnolla. Kirjoitin vahingossa ärrän, kun piti tulla pee."


"Sä oot parhain tyttö", sanoi kuopus äidille. <3


"Äiti, mä oon joskus nähnyt semmosen zombin, joka imi aivot mun päästä. Sit se palautti ne eri paikkaan. Se palautti ne jalkoihin", tarinoi perheen pienin.
"No huh huh, missä moisen zombin olet nähnyt?"
"Päiväkodissa. Se tuli sinne sen kodista."


Äiti skrapasi aamusella auton tuulilasin.
"Ois kätevää, jos pyyhkimissä ois terä, niin se ottaisi noi pois", pohti 3-vuotias.


Junnulla oli viikonloppuna ekaa kertaa kaveri yökylässä. Pojat päättivät iltasella kehitellä Lego-tulostimen. He kaivoivat innoissaan esiin Junnun työkalupakin ja alkoivat suunnitella tulostinta. Luonnoskuvan viereen pojat raapustivat tarvikelistauksen: 60 ruuvvia ja naulaa, 60 pyöryläholkkia, 60 paksua holkkia, 9 metallilevyä, 2 maalipurkkia, 1 ai pädi, 1 laturi, 1 sähköjohto, 3 pientä metallilevyä, muovia ja pahvia.

Jokusten Sanomat 1/2020

"Sä oot kyllä välillä aika, ööö..., viisas", mutisi Junnu äidille.
"Voi kiitos, mutta miten musta tuntuu, että sun teki mieli sanoa ensin jotain muuta."
"No joo, että sä oot välillä aika ärsyttävä."


"Jos otat vielä kolme lusikallista, kun oot kolmevuotias", ehdotti äiti.
"Eiku mä otan viis lusikallista, kun mä oon kohta viisvuotias", vastasi Veikka.


"Kun vettä tulee, niin mun suussa sataa", pohti Veikka vettä juodessaan.


"Kiitos", sanoi kuopus ja aikoi poistua ruokapöydästä.
"Etkö ota lisää?", kysyi äiti.
"Mun ruokahalu on jo valmis", vastasi lapsi.


Junnu ja Veikka keskustelivat:
"Ai huomenna? Huomenna on päiväkotipäivä."
"Ei huomenna, vaan toisena huomenna."
"Ai ylihuomenna?"
"Eiku keskihuomenna."


"Mä söin vasta yhden leivän", sanoi Veikka.
"Ainakin mä annoin sulle kaksi leipää. Kukas sen toisen söi?", kysyi äiti.
"Varmaan dinosaurus."
"Mistäs se tänne tuli?"
"Liitukaudelta."


"Isi, kuunteles tätä riimiä", sanoi perheen pienin riemuissaan.
"Kananmuna, kanankana."


Pikkuveikka seurasi sivusta, kun Junnu ja isä pelasivat shakkia.
"Uhkaisko mua kukaan, jos mä siirtäisin tän tähän?", kysyi Junnu isältä.
"Mä voin uhkata sua", innostui Veikka.


"Menepä sukeltamaan haalariin", kehotti äiti kuopusta.
"Eiku mä haluan sukeltaa uimahallin veteen", tuhahti lapsi.


"Olet superihana", sanoi äiti perheen pienimmällä rutistaen tätä samalla.
"Olet super-super-super-super-super...marsu", vastasi kuopus.
"Olet super-super-super-superpark", jatkoi Junnu.


"Äiti on tarkempi, mutta isi on hauskempi", analysoi Junnu vanhempiaan. "Äiti on välillä vähän ärsyttävä. Ja niin on isikin", jatkoi hän pohdintaansa.


"Ostitko Prismasta tän talon?", pohti kuopus kotipihalla.
"En ostanut", naurahti äiti.
"No ostiko isi tän Prismasta", jatkoi kuopus kyselyään.


Veikka hörppäsi vettä, muttei nielassut sitä heti.
"Mä lämmitän tätä vettä ensin mun suussa", kertoi hän kulautettuaan lopulta vetensä.


"Mun hampaat taitaa olla aika väsyneet", tuumaili kuopus.
"Väsyneet hampaat? Mistäs se johtuu?", ihmetteli äiti.
"No kun mä oon syönyt niin paljon", vastasi lapsi.


”Siirry vähän taaemmas, ettet osu koko ajan tuohon edellä olevaan tätiin”, sanoi äiti levottomasti kassajonossa liikehtivälle 3-vuotiaalle.
”Ai tähän vai?”, kysyi poika ja tökkäsi sormellaan naista takapuoleen.