Maatuskat ovat pelottavia. Vihaiset piirroshahmot hirvittävät. Epämääräiset äänet kavahduttavat. Jännittynyt "mikä se oli" seuraa jokaista rasahdusta ja kolahdusta. Erilaiset pelot ovat ilmestyneet osaksi jokapäiväistä elämäämme. Jopa äidin totinen passikuva sai pojan mietteliääksi.
Suurin ja ehkä erikoisin pelon aiheuttaja on kansallissäveltäjämme Jean Sibelius. Syyskauden viimeiseltä muskaritunnilta lähtiessämme Junnu huomasi lasivitriinissä miehen potretin. Näky järkytti pientä muskarilaista siinä määrin, että hän pinkoi sen ohi huuli väpättäen.
Tapahtunut synnytti valtaisan kysymysryöpyn. Poika halusi tietää kuka henkilö oli, miksi hänen kuvansa oli esillä, miksi miehen ilme oli niin totinen ja miksi hänen päänsä oli kallellaan. Jokainen vastaukseni sai aikaan liudan uusia kysymyksiä. Kun lisäkysymyksiä ei enää syntynyt, aloitettiin rumba alusta. Tässä luupissa pyörittiin pieni iäisyys.
Toivoin Sibeliuksen kadonneen vitriinistä muskarin joulutauon aikana. Näin ei kuitenkaan käynyt. Junnun järkytys oli suuri, kun hän huomasi jälleen vanhan miehen. Tarkastelin kuvaa itsekin hieman tarkemmin. Yrmynaamainen hahmo näytti erehdyttävästi mustavalkoisen Shrekin ja Winston Churchillin risteytykseltä. Myös Uhrilampaat-elokuva käväisi mielessäni. Uurteisen syvät varjot eivät tehneet säveltäjäsuuruudelle kunniaa.
Muskaritädin johtamat laulunluritukset saivat pelot ja harmitukset unohtumaan. Tunnin lopulla Junnu alkoi taas itkeä hillittömästi. Loppulaulu oli saanut pojan miettimään kotiin lähtöä ja muistamaan, ettemme välttyisi Sibeliuksen jälleennäkemiseltä. Yritin keksiä kaikenlaista pelon lievittämiseksi, mutta mikään ei tuntunut tepsivän. Lopulta eräs äiti lupautui seisomaan säveltäjän edessä, kun kävelisimme siitä ohitse. Siinä olivat taikasanat. Loppusilauksen teki ehdotukseni pipon laittamisesta silmille. Junnu nyökytteli tyytyväisenä.
Suunnitelmaa tiukasti noudattaen selvisimme koitoksesta. Pieni poika oli voitonriemuinen ja suunnattoman ylpeä itsestään. Äitikin sai kiitosta myssypiilon keksimisestä.
Asiaa pohdittiin illalla koko perheen voimin. Samoin seuraavana päivänä. Ja sitä seuraavana. Säveltäjän kohtaamisesta tuli pitkäksi aikaa päivittäinen puheenaihe. Junnu selvitti tapahtumaa myös naapurin sedälle, kaupassa kassatädille ja junassa konduktöörille sekä satunnaisille matkustajille. Pieni mies toimitti kaikille tohkeissaan: "Eemelin äiti seisoi Jean Sibeliuksen edessä ja äiti laittoi pipon silmille, ettei Jean Sibeliusta näkynyt yhtään". Huvittuneena mietin mitä mahtoivat taustoja tuntemattomat kaupantäti, konduktööri ja muu yleisö ajatella asiasta. Ilmeet ainakin olivat kysyviä.
Pari viikkoa tapahtuneen jälkeen olimme viemässä imurinraatoamme sorttiasemalle. Yhtäkkiä kartturi äkkäsi meidän ajavan muskarin suuntaan. Varmistuttuaan, että olemme edelleen matkalla alkuperäiseen määränpäähän, kysyi huolestunut ääni vielä takapenkiltä:
Suurin ja ehkä erikoisin pelon aiheuttaja on kansallissäveltäjämme Jean Sibelius. Syyskauden viimeiseltä muskaritunnilta lähtiessämme Junnu huomasi lasivitriinissä miehen potretin. Näky järkytti pientä muskarilaista siinä määrin, että hän pinkoi sen ohi huuli väpättäen.
Tapahtunut synnytti valtaisan kysymysryöpyn. Poika halusi tietää kuka henkilö oli, miksi hänen kuvansa oli esillä, miksi miehen ilme oli niin totinen ja miksi hänen päänsä oli kallellaan. Jokainen vastaukseni sai aikaan liudan uusia kysymyksiä. Kun lisäkysymyksiä ei enää syntynyt, aloitettiin rumba alusta. Tässä luupissa pyörittiin pieni iäisyys.
Toivoin Sibeliuksen kadonneen vitriinistä muskarin joulutauon aikana. Näin ei kuitenkaan käynyt. Junnun järkytys oli suuri, kun hän huomasi jälleen vanhan miehen. Tarkastelin kuvaa itsekin hieman tarkemmin. Yrmynaamainen hahmo näytti erehdyttävästi mustavalkoisen Shrekin ja Winston Churchillin risteytykseltä. Myös Uhrilampaat-elokuva käväisi mielessäni. Uurteisen syvät varjot eivät tehneet säveltäjäsuuruudelle kunniaa.
Muskaritädin johtamat laulunluritukset saivat pelot ja harmitukset unohtumaan. Tunnin lopulla Junnu alkoi taas itkeä hillittömästi. Loppulaulu oli saanut pojan miettimään kotiin lähtöä ja muistamaan, ettemme välttyisi Sibeliuksen jälleennäkemiseltä. Yritin keksiä kaikenlaista pelon lievittämiseksi, mutta mikään ei tuntunut tepsivän. Lopulta eräs äiti lupautui seisomaan säveltäjän edessä, kun kävelisimme siitä ohitse. Siinä olivat taikasanat. Loppusilauksen teki ehdotukseni pipon laittamisesta silmille. Junnu nyökytteli tyytyväisenä.
Suunnitelmaa tiukasti noudattaen selvisimme koitoksesta. Pieni poika oli voitonriemuinen ja suunnattoman ylpeä itsestään. Äitikin sai kiitosta myssypiilon keksimisestä.
Asiaa pohdittiin illalla koko perheen voimin. Samoin seuraavana päivänä. Ja sitä seuraavana. Säveltäjän kohtaamisesta tuli pitkäksi aikaa päivittäinen puheenaihe. Junnu selvitti tapahtumaa myös naapurin sedälle, kaupassa kassatädille ja junassa konduktöörille sekä satunnaisille matkustajille. Pieni mies toimitti kaikille tohkeissaan: "Eemelin äiti seisoi Jean Sibeliuksen edessä ja äiti laittoi pipon silmille, ettei Jean Sibeliusta näkynyt yhtään". Huvittuneena mietin mitä mahtoivat taustoja tuntemattomat kaupantäti, konduktööri ja muu yleisö ajatella asiasta. Ilmeet ainakin olivat kysyviä.
Pari viikkoa tapahtuneen jälkeen olimme viemässä imurinraatoamme sorttiasemalle. Yhtäkkiä kartturi äkkäsi meidän ajavan muskarin suuntaan. Varmistuttuaan, että olemme edelleen matkalla alkuperäiseen määränpäähän, kysyi huolestunut ääni vielä takapenkiltä:
"Ei kai sorttiasemalla ole Jean Sibeliusta?"
"Ei ole, sorttiasemalla ei varmasti ole Jean Sibeliusta", vakuuttelin kuskinpaikalta.
Vaikka kyseessä oli vakava paikka ja todellinen pelko, minua vastaukseni hihitytti. Tässä olisi hyvä alku erikoisimmat lausahdukset -listaan.
Sibelius on ollut perheemme puheenaihe numero yksi lähes kolme kuukautta. Erityisesti ruokapöytäkeskusteluissa hän käyskentelee ahkerasti. Vanhemmuuden odottamattomia ilmentymiä. Siinä sitä on sinfoniaa kerrakseen.
Kevättä ja uusia kokemuksia kohti,
Vaikka kyseessä oli vakava paikka ja todellinen pelko, minua vastaukseni hihitytti. Tässä olisi hyvä alku erikoisimmat lausahdukset -listaan.
Sibelius on ollut perheemme puheenaihe numero yksi lähes kolme kuukautta. Erityisesti ruokapöytäkeskusteluissa hän käyskentelee ahkerasti. Vanhemmuuden odottamattomia ilmentymiä. Siinä sitä on sinfoniaa kerrakseen.
Kevättä ja uusia kokemuksia kohti,
Junnun äiti
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti