Matka pohjoiseen

Reissu, jolla hävisi kaksi pankkikorttia, pari pikkuautoa, useampi lastenkirja, hanskat ja aviomies. Onneksi suurin osa löytyi. Hyväkuntoisina.  

Kahden pienen lapsen kanssa 2600 kilometriä tuntui liian pitkältä matkalta ajettavaksi. Niinpä päädyimme yöjuna + autoilu -yhdistelmään. Parkkeerasimme kulkupelimme lauantai-iltana Pasilan autojuna-asemalle ja hyppäsimme junaan. Noin 12 tuntia myöhemmin heräilimme Rovaniemellä. Näppärää. Matkasta oli taitettu kaksi kolmasosaa ja olimme joutuneet ainoastaan taltuttamaan kaksi alasängyn ja yläpunkan välillä keikkuvaa pikkuapinaa.

Levi

Lasketteluvarpaan kutkutusta lääkitsimme koukkauksella Leville. Meillä oli Junnun kanssa huippuhauska kaksituntinen rinteessä. Perheen toinen puolikas pulkkaili ja ihmetteli pyöröovia.

Sapuskoinnin jälkeen jatkoimme matkaa Inariin. Navigaattori tarjosi eri reittiä, kuin mitä alunperin olin tutkaillut. Päätimme pysyä alkuperäisessä suunnitelmassa, koska vaihtoehtoinen reitti olisi tuonut reippaasti lisäkilometrejä. Pian kadutti. Tie oli jääkuorrutteista perunapeltoa. En uskaltanut ajaa juuri viittäkymppiä kovempaa. Onneksi pitkä ja touhukas pysähdys takasi sen, että takapenkki oli sammahtanut auton startattua. Olosuhteiden aiheuttamasta puhinastani kärsi ainoastaan pelkääjän paikalla istuva mieheni.

Lopulta tie leveni ja sen kunto parani. Ihastelimme hiljalleen laskevaa aurinkoa ja sen punaisenpurppuraksi värjäämää taivaanrantaa. Ensimmäiset porot tervehtivät meitä Lemmenjoen nurkilla. 

Inari

Saavuimme Inariin iltasella. Nakkasimme tavarat huoneeseen ja siirryimme hotellin ravintolaan. Noin kaksi minuuttia myöhemmin palasimme takaisin. Ravintola oli pullollaan turisteja, tarjoilijoita näytti olevan vain yksi. Meillä kaikilla oli äänestä päätellen kiljuva nälkä. Pikaisen laskutoimituksen jälkeen päätimme kiikuttaa hyperaktiivisella tuulella olevat kullannuppumme järsimään ravintolaillallisen sijaan eväitä.

Pienempi veljeksistä keksi, että parisängyn ali mahtuu ryömimään. Siinä se ilta vierähti, kaksikon nuohotessa kilpaa huoneen lattiaa. Maha muovimattoa viistäen sängyn ali, kilpajuoksu huoneen ympäri ja sukellus takaisin "tunneliin". Kurkistin itsekin sängyn alle. Ja pelastin mieheni pankkikortin villakoirien kynsistä.

Matka jatkui seuraavana päivänä. "Mammis", huuteli pienin matkamies toiveikkaana ennen kuin kaasutimme majatalomme pihasta. Onneksi kilometrejä oli tiedossa tälle päivälle reilusti alle 200.

Nuorgam

Määränpäässä riitti hämmästeltävää. Hiljaisuus. Upeat auringonnousut ja -laskut. Jääpeitteinen Tenojoki. Lumiset tunturit. Porot. Junnu hihkui riemusta, kun tajusi tunturin laella näkevänsä Norjaan asti. "Ajatelkaa, ensin mä näin Suomen ja Norjan siinä Tatu ja Patu -kirjassa ja nyt mä näen ihan oikeasti." Sitten Junnu alkoi pohtia, missä kohtaa Tenojokea maiden raja tarkemmin ottaen kulkee. Lankomies paikkasi vanhempien tietämättömyyttä ja kertoi rajan määrittyvän joen syvimmän kohdan mukaan.

Rakas mainosmieheni pääsi muutamana päivänä porohommiin. Ukko huristeli moottorikelkalla poromiesten vanavedessä pitkin erämaata. Aava tunturimaisema ja ohiliitävät riekot veivät ensikertalaisen mukanaan. "Jos sattuu jotain yllättävää, sammuta kelkka ja jää odottamaan", oli ammattimies ohjeistanut lähdettäessä. Niin mies tekikin, ja selvisi lopulta perille hurmostilastaan huolimatta.

Yhtenä iltana järjestin ohjelmanumeroksi eräänlaisen pirunnyrkin. Olohuoneen laiskanlinna nielaisi puhelimeni. Tunnin ähräämisen jälkeen kolmen aikuisen pelastuspartio sai ujutettua kännykän ulos nojatuolin uumenista. Luuri kuitenkin livahti tuolin alaosassa sijaitsevaan koneistoon. Huvitti, että pystyin lukemaan näytölle lävähtäneen mammaporukan WhatsApp-viestin, mutta muuten puhelin pysyi siellä missä oli. Jumissa. Lopulta veivaus tuotti tulosta ja sain hivutettua luurin ulos muiden kannatellessa painavaa nojatuolia. Minä ja kännykkäni selvisimme tilanteesta pienin pintaruhjein.

"Moi moi pomo", huikkasi nuorin matkamies, kun kurvasimme paluumatkalle. Opettavainen reissu, naureskelin. Samainen kaveri hihkui innoissaan "lehmää" pihaporot ensikertaa nähdessään.

Saariselkä

Saariselällä nautimme talviurheilusta toden teolla. Mutkamäkeä, pulkkailua ja murtsikkahiihtoa. Kolmantena laskettelupäivänä uskaltauduimme tuolihissiin ja isoihin rinteisiin. Junnu oli mäessä elementissään. Tuntuu hassulta, että sama tyyppi, jolle lahkeiden laittaminen talvikenkien päälle on lähes ylivoimainen tehtävä, viilettää kahden laskupäivän jälkeen alas tuhatmetristä rinnettä.

Rovaniemi

Kipaisin hakemassa eväitä kaupasta. Sen jälkeen suunnistimme rautatieasemalle. Vaikka meillä oli navigaattori päällä ja matkaa alle kaksi kilometriä, onnistuimme ajamaan harhaan. Junnu yritti sanoa takapenkiltä jotain. "Ollaan hetki hiljaa. Äiti keskittyy nyt pienen tovin ajamiseen, jotta päästään ajoissa perille", vastasin. Rautatieasemalla nostin taaperoa autosta. Tämä oli oksentanut. Vaatteilla ja istuimessa oli pahanhajuista tatinaa. Hämmästelin tapahtunutta ääneen. "Mä kyllä yritin sanoa, mutta sanoit että pitää olla hiljaa", mutisi Junnu vaisusti. Kyllä taas äitiä hävetti. 

Helsinki

Lopulta saimme lastata itsemme autoon Pasilassa. Kaikki alkoi olla valmista, nakkasin vielä hoitokassin takapenkin jalkatilaan. "Mikä tämä on?", ihmettelin taaperon kädessä olevaa kännykkää. "Se löytyi auton lattialta. Luulin, että se on joku leikkikalu, joten annoin sen pojalle", vastasi mies. Leikkikalu osoittautui automme Rovaniemellä junaan kuormanneen VR:n työntekijän luuriksi.

Loppumatka sujui sulavasti ruuhkassa.


Lomaterveisin,
Jokusten äiti

Pienen pojan suuret tunteet

Olimme viikonloppuna hiihtämässä lapsiperhetuttujemme kanssa. Perheen äiti oli napannut epähuomiossa pojalleen mukaan tämän isän laskettelusauvat. Ne olivat arviolta ainakin 20 senttiä liian pitkät. Ihailin lapsen reaktiota. "Ei se haittaa, hiihdän näillä", totesi poika ja lähti suksimaan Junnun perään. Seurasin kiinnostuneena tilanteen edistymistä. Alkuun hän pisteli sinnikkäästi liian pitkine ja painavine sauvoineen. Jossain kohtaa hän nakkasi lykkimet ladulle ja jatkoi ilman. Loppuun asti. Missään vaiheessa hän ei narissut tai purnannnut asiasta.

Sitten on niitä toisenlaisia lapsia. Tulisia tappuroita, jotka pienimmänkin vastoinkäymisen kohdalla repivät peliverkkarinsa niille sijoille. Junnu istuu jälkimmäiseen kuvaukseen kuin mono siteeseen.

Pelkästään viime viikon aikana kävimme läpi kasapäin kriisejä. Äänekäs kohtaus syntyi mm. seuraavista: Junnu huomasi kotona, että hänen tärkeä lumikokkareensa oli unohtunut kaupan eteen. Kirjolohikiusaus oli liian kuumaa. Hetken kuluttua murkina oli liian kylmää. Iltatoimien aikaan sukka meni makkaralle housuja pois otettaessa. Sukka oli ensin suoristettava ja vasta sitten sen saattoi riisua. Suusta tipahti pullan palanen pöydälle. Junnu ei voinut koskea siihen, koska kädet olisivat likaantuneet. Pikkuveikka repäisi Aku Ankasta sivun irti. Paidalle läikähti maitoa. Päiväkodilta mukaan otettu iso jääkimpale alkoi puolimatkassa tuntua käsissä liian painavalta ja kylmältä. Siitä ei kuitenkaan voinut luopua. Junnu itki huonoja vaihtoehtojaan useampaan otteeseen, kunnes lopulta suostui hylkäämään aarteensa huolella valitsemaansa paikkaan. Lentopalloliikkarissa tehtiin uusia juttuja, jotka eivät heti ottaneet sujuakseen. Pulkkamäessä kasvoille lennähti lunta. Sitten kaulurin reunaan tuli lunta. Menopeli oli vääränlainen ja kotiin lähdettiin aivan liian aikaisin.

Hiihtoretkellä kaikki sujui hyvin kunnes Junnulta lähti kaatumisen yhteydessä sekä toinen suksi että sauva. Kun vielä verkkatakin kauluskin oli huonosti, keikahti pojan kuppi nurin. Äiti ei saanut korjattua kaikkea samaan aikaan. Tai oikeassa järjestyksessä. Tai riittävän nopeasti. Ihan täyttä varmuutta hermostumisen syystä ei ole, mutta mitä ilmeisemmin se oli joku tai kaikki edellä mainituista.

Junnulle ei tuohtumuksen osoittamiseen riitä tuhahtelu, niskojen nakkelu tai pieni purnaus. Kun hermo menee, se menee kunnolla. Silloin itketään, huudetaan tai raivotaan täyttä kurkkua. Useimmiten jaksan kohdata tilanteet edes jossain määrin maltillisesti. Mutta on niitäkin kertoja kun en jaksa. Eräänä päivänä olimme lähdössä kirjastoon. Kaikki tuntui olevan Junnun mielestä pielessä. Puristava sukka, kalsarit peppuvaossa, housunpuntti kurtussa, hampaidenpesu harmitti. Näitä ja ties mitä muita kriisejä toista tuntia ratkottuani suustani pääsi turhautunut "voi paska". Junnu meni mietteliääksi ja sanoi sitten: "Äiti, sä voisit kyllä ottaa mallia musta, etkä puhuis enää tommosia tyhmiä". No niin just.

Temperamenttinen nuorimies elää muutkin tunteensa täysillä. Häneltä saa ylitsevuotavia rakkaudentunnustuksia. "Mä rakastan sua niin paljon, että tuntuu kuin mulla ois tuhat sydäntä", "mä rakastan sua niin paljon, että unohdan välillä kuinka kiva tämä meidän koti on" ja "mä rakastan sua Plutoon asti. Eiku ihan Kuiperin vyöhykkeelle asti." Muistelen näitä, kun minut seuraavan kerran uhataan heittää roskikseen tai myrkyttää.

Maaliskuisin terveisin,
Jokusten äiti