Pienen pojan suuret tunteet

Olimme viikonloppuna hiihtämässä lapsiperhetuttujemme kanssa. Perheen äiti oli napannut epähuomiossa pojalleen mukaan tämän isän laskettelusauvat. Ne olivat arviolta ainakin 20 senttiä liian pitkät. Ihailin lapsen reaktiota. "Ei se haittaa, hiihdän näillä", totesi poika ja lähti suksimaan Junnun perään. Seurasin kiinnostuneena tilanteen edistymistä. Alkuun hän pisteli sinnikkäästi liian pitkine ja painavine sauvoineen. Jossain kohtaa hän nakkasi lykkimet ladulle ja jatkoi ilman. Loppuun asti. Missään vaiheessa hän ei narissut tai purnannnut asiasta.

Sitten on niitä toisenlaisia lapsia. Tulisia tappuroita, jotka pienimmänkin vastoinkäymisen kohdalla repivät peliverkkarinsa niille sijoille. Junnu istuu jälkimmäiseen kuvaukseen kuin mono siteeseen.

Pelkästään viime viikon aikana kävimme läpi kasapäin kriisejä. Äänekäs kohtaus syntyi mm. seuraavista: Junnu huomasi kotona, että hänen tärkeä lumikokkareensa oli unohtunut kaupan eteen. Kirjolohikiusaus oli liian kuumaa. Hetken kuluttua murkina oli liian kylmää. Iltatoimien aikaan sukka meni makkaralle housuja pois otettaessa. Sukka oli ensin suoristettava ja vasta sitten sen saattoi riisua. Suusta tipahti pullan palanen pöydälle. Junnu ei voinut koskea siihen, koska kädet olisivat likaantuneet. Pikkuveikka repäisi Aku Ankasta sivun irti. Paidalle läikähti maitoa. Päiväkodilta mukaan otettu iso jääkimpale alkoi puolimatkassa tuntua käsissä liian painavalta ja kylmältä. Siitä ei kuitenkaan voinut luopua. Junnu itki huonoja vaihtoehtojaan useampaan otteeseen, kunnes lopulta suostui hylkäämään aarteensa huolella valitsemaansa paikkaan. Lentopalloliikkarissa tehtiin uusia juttuja, jotka eivät heti ottaneet sujuakseen. Pulkkamäessä kasvoille lennähti lunta. Sitten kaulurin reunaan tuli lunta. Menopeli oli vääränlainen ja kotiin lähdettiin aivan liian aikaisin.

Hiihtoretkellä kaikki sujui hyvin kunnes Junnulta lähti kaatumisen yhteydessä sekä toinen suksi että sauva. Kun vielä verkkatakin kauluskin oli huonosti, keikahti pojan kuppi nurin. Äiti ei saanut korjattua kaikkea samaan aikaan. Tai oikeassa järjestyksessä. Tai riittävän nopeasti. Ihan täyttä varmuutta hermostumisen syystä ei ole, mutta mitä ilmeisemmin se oli joku tai kaikki edellä mainituista.

Junnulle ei tuohtumuksen osoittamiseen riitä tuhahtelu, niskojen nakkelu tai pieni purnaus. Kun hermo menee, se menee kunnolla. Silloin itketään, huudetaan tai raivotaan täyttä kurkkua. Useimmiten jaksan kohdata tilanteet edes jossain määrin maltillisesti. Mutta on niitäkin kertoja kun en jaksa. Eräänä päivänä olimme lähdössä kirjastoon. Kaikki tuntui olevan Junnun mielestä pielessä. Puristava sukka, kalsarit peppuvaossa, housunpuntti kurtussa, hampaidenpesu harmitti. Näitä ja ties mitä muita kriisejä toista tuntia ratkottuani suustani pääsi turhautunut "voi paska". Junnu meni mietteliääksi ja sanoi sitten: "Äiti, sä voisit kyllä ottaa mallia musta, etkä puhuis enää tommosia tyhmiä". No niin just.

Temperamenttinen nuorimies elää muutkin tunteensa täysillä. Häneltä saa ylitsevuotavia rakkaudentunnustuksia. "Mä rakastan sua niin paljon, että tuntuu kuin mulla ois tuhat sydäntä", "mä rakastan sua niin paljon, että unohdan välillä kuinka kiva tämä meidän koti on" ja "mä rakastan sua Plutoon asti. Eiku ihan Kuiperin vyöhykkeelle asti." Muistelen näitä, kun minut seuraavan kerran uhataan heittää roskikseen tai myrkyttää.

Maaliskuisin terveisin,
Jokusten äiti