Jokusten Sanomat 5/2020

”Pam!”, kuuli äiti aamulla unen läpi. Ja sen jälkeen pirteän ”äiti, tiedätkö mihin sä heräsit?”. Kuopus oli päättänyt käyttää järeämpiä konsteja herätykseen ja kajautti isoveljensä synttärilahjaksi saamalla Nerf-pyssyllä panoksen vanhempien makkarin seinään. Oli kuulemma aika herätä.


Mä en halua sitä, kun se on kuollut, totesi perheen pienin kalapuikosta.


Junnu ja äiti pelasivat muistipeliä.
- Mulla ei ole aavistustakaan missä se toinen chili on, sanoi Junnu.
- Kokeile jos löytyisi tuurilla, ehdotti äiti.
- Mutta eihän tämä ole mikään tuuripeli, hymähti Junnu.


- Mähän voisin vähän auttaa Veikkaa, tuumasi Junnu.
- Miten niin auttaa, mähän oon ihan ehjänä ja kunnossa, vastasi pikkuveli.


- Äläs nyt lykkää päätäs siihen eteen, sanoi äiti Junnulle.
- Oot varmaan oppinut tuon lykkää-sanan mummulta, kun se sanoo niin. Esimerkiksi että lykkää ne kottikärryt tänne.


Isä: Hetkonen...

Junnu: Sanoi Mauno Kekkonen.

Äiti ja Junnu lähtivät ulos pelaamaan Mölkkyä. Palikoita pystytellessään he huomasivat yhden puuttuvan.
- Ai niin, mä piilotin sen eilen hiekkaan.
- Voisitko kaivaa sen piilosta, jotta päästään pelaamaan.
- Ei se ollutkaan enää siinä piilossa. Unohdin, että piilotin sen yhteen toiseen kohtaan.
- No haetko sen sieltä.
- Ei se ollut sielläkään. Laitoin sen varmaan vielä johonkin muualle, mutten muista minne.


Äiti, sä oot kyllä tän perheen unikeko. Me muut herättiin jo ennen kuutta, mutta sä vasta puoli seiskalta, pohti Junnu.

Mun pepussa on nahkansirpale, totesi Veikka ja kaivoi peppuaan.


Arvaa miks mua pisti yks kimalainen?, kysyi perheen pienin äidiltä.
No miksi?
No kun dinosaurukset häiritsi sitä ja sit se pistikin mua, eikä niitä dinosauruksia.


Pesin kädet, jopa ihon, kertoi Veikka vessasta tullessaan.


Meillei ollut oikein mitään tekemistä siivotessa, joten alettiin lukemaan, kertoi Junnu äidin hämmästellessä hitaasti etenevää lastenhuoneen siivousprojektia.


Äiti, eiks nii, et mä kasvan tälleen (näyttää pituussuuntaa) ja sä kasvat vaan leveyttä, pohdiskeli 3-vuotias.

Parisuhdetta hiertävät sukat

Istuin eilen kahden ihanan äitikaverini kanssa iltaa läheisillä kallioilla. Ilta-aurinko ja kupliva lämmittivät tunnelmaa. Keskustelimme lapsiperhearjesta ja parisuhteista, monenmoisesta. Juttua, naurua ja juomaa riitti puolilleöin. Sitten aloimme laskeutua kallioilta metsäpolkua pitkin kohti kotiin johtavaa hiekkatietä. Poliisiauto ajeli parahiksi ohi, kun könysimme metsikössä. Kuinkahan monta punkkia ehti löytää apajat puskapissan aikana, kauhistelin talsiessamme kotiin.

Parisuhdekeskustelu ajautui jossain vaiheessa iltaa sukkiin. Kaikkien puolisoille pukineiden kiikuttaminen pyykkikoriin tuntui olevan ylivoimainen haaste. Toinen äitikavereistani kertoi, että heillä tytär oli piirtänyt perheen isälle kartan, jonka avulla sukat löytäisivät oikeaan paikkaan. Nerokasta. Ajattelin vinkata asiasta lapsilleni. 

Mieleeni muistui, kuinka joitain vuosia sitten pohdiskelin asiaa erityisen paljon. Tässä runsaan kolmen vuoden takaisia ajatuksiani aiheesta. 

"Tein taas eräs aamu perinteisen kierroksen: Suljin keittiön kaappien ovet. Noukin sukat sohvan käsinojalta. Kylppärissä laitoin kiinni peilikaapin ovet. Poimin pyykinpesukoneen päältä vessapaperirullan hylsyn, lavuaarin reunalta tyhjän deodoranttipullon. Heitin roskiin tiskipöydällä lojuvan tyhjän karkkipussin. Kirosin rikki revittyä hedelmäpussia.

Ärsytti. Taas kerran. Eikö se nyt hemmetti vieköön ikinä opi. Olin maininnut asioista miehelleni monta monituista kertaa - asiallisesti, lempeästi luritellen, ohimennen vihjaillen, kepeästi vitsaillen, ääntäni korottaen. Ei hitto, ei se ehkä ikinä opi.

Alkoi ärsyttää ärsyyntymiseni. Jotain pitäisi keksiä tilanteen korjaamiseksi. Olisi nuuskittava jotain muuta näkökulmaa. Ehkä ratkaisua olisikin etsittävä ärsyyntyjän suunnalta? Oliko eksynyt sukkapolo harmittelun arvoinen? Ehkä se klassinen parisuhdeneuvo siitä, että toista ei voi muuttaa, vaan ainoastaan itseään, olisi tässäkin kohtaa ainoa vaihtoehto.

Pyörittelin asiaa mielessäni. Tilanne pitäisi veivata päälaelleen. Ärtymys olisi pyrittävä kääntämään riemuksi. Kehittelin ideaa ja päädyin siihen, että vastedes iloitsisin jokaisesta löytämästäni sukasta, tyhjästä purnukasta ja risasta muovipussista. Alkaisin merkitä löydöksiä ylös ja kerätä niitä yhtä innolla kuin Plussapisteitä, S-bonusta tai autopesulan leimoja. Merkinnän edellytyksenä olisi tietenkin myös se, että sivuuttaisin asian kulmia kurtistelematta miehelleni mitään mainitsematta. Kun merkintöjä kertyisi riittävästi, palkitsisin itseni. Ottaisin ylimääräisen vapaaillan kaveritreffejä, leffaa tai vaikka ihan vaan pitkää kävelylenkkiä varten.

Olin innoissani. En malttanut olla kertomatta ajatuksistani miehelleni. Pelkkä periaatepäätös sai minut suhtautumaan asioihin eri tavalla, vaikken mitään kirjanpitoa koskaan alkanutkaan pitää. Hikisukka kirjahyllyssä ei edelleenkään saanut minua hihkumaan riemusta, mutta koin kuitenkin pienimuotoisen ylpeyden tunteen kuljettaessani sukkaa vaivihkaa ilmeenkään värähtämättä kohti kylpyhuonetta.

Havaitsin myös, että idean esittelytilaisuus oli ollut käänteentekevä. Sukat alkoivat useammin löytää tiensä pyykkikoriin, hedelmäpussit säilyivät pääosin ehjinä, eikä tyhjää tuubia, purkkia ja purnukkaa jäänyt enää niin usein pyörimään niille kuulumattomille paikoille. Mies myönsi toimistaan itselleen aviomiehen approbaturin. Hän on sen totisesti ansainnut."

Luin äsken vanhan kirjoitukseni miehelleni.  

"Ehkä olisi sittenkin kannattanut tukea sinua luomalla lisää prosessiasi edistäviä työkaluja, jättää useammin sukkia lojumaan lattioille ja tunkea terapiatarkoituksessa kalsareita sohvatyynyjen väliin. Matkasi mielenmaltin satamaan olisi uskoakseni sujunut huomattavasti sukkelammin."

Hymyilin vastaukseksi ja sujautin vessapaperihylsyn kierrätysroskikseen. 

Jokusten äiti