Sumutorven töistä

Isyysloman kakkosvaiheen aamulaiska ajatus kiertyi pienen sumutorven tulevaisuuden ympärille. Mitähän tuosta nuhanenästä mahtaa tulla aikuisena? Lyhyen ja rakeisen pohdiskelun jälkeen muutama vaihtoehto pinnisti päätään muita korkeammalle.

Ensinnäkin nelikuinen broilerimme pyörähtää jo keskivertokulttuuriministerin nopeudella oikealta vasemmalle ja yksin häpein takaisin. Käännösten päätteeksi hän katsoo vastustamattoman suloisesti suoraan silmiin, kuolanluppa avoimesta suusta kurkistellen. Tormakkaat monologit ovat myös potkupukumiehen arkea. Aihe ja sanottava jäävät useimmiten hämäriksi, vaikka kuulijat ihastelevatkin suoritusta estoitta. Omin jaloin nuori maakotkamme ei liihota minnekään. Aina pitää olla kuski ja nahkajalka alla. Syömähampaat mauripekkariseltamme vielä puuttuu, mutta kieli kiitää sitäkin liukkaammin suukurussa. Olisikohan hänessä sittenkin enemmän virkamiehen tai julkkisfilosofin vikaa?

Sosiaalisen median päivystävän kannanottajan posti olisi kuin tehty pojalle. Hän kimmastuu usein ja kohtuuttomasti mittasuhteisiin nähden. Kärkäs närkästyjämme räjähtää mielipiteensä hetkessä. Pojan maltti palaa vartissa, jonka jälkeen kiinnostus laukkaakin jo muissa aiheissa. Vaippaan syntyy helposti blogillinen tavaraa päivittäin.

Käsien tiuhasta, epärytmisestä heilunnasta ja mielettömästä jokelluksesta päätellen varma ammatti saattaisi löytyä yleisen konsultoinnin, mainonnan tai puhemusiikin alalta.

Viihdeurheilun parissa on jäntevävartaloiselle maitopojalle myös paljon mahdollisuuksia. Vartalonmyötäinen asu ja rangan ajoittainen pinkeä puolikaari antaa välittömän kelpoisuuden ainakin korkeushyppääjän tai showpainijan hommiin.

Mutta voihan se tietysti olla niinkin, että asianvino huojahtaa toiseenkin suuntaan. Pitänee vaan antaa ajatukselle aikaa lampsia mönkijän perässä ja ruotia vasta sitten, nokanalunen virnussa.

- JJ:n isä

Nutturan hölläys

Vitsailimme Junnun isän kanssa suhteemme alussa, että minun tehtäväni olisi laittaa hieman järjestystä hänen rennonpuoleiseen taiteilijaelämäänsä. Ja hänen tehtävänsä olisi vastaavasti löysätä ajoittain melko pinkeää nutturaani. Harvoin hiukseni edelleenkään kovin vallattomasti hulmuavat, mutta sanoisin lapsen syntymän päästäneen ainakin pari lisäsuortuvaista valloilleen. Perheen silmäterä on saanut aikaan paljon muitakin muutoksia niin ajatusmaailmassa, ajankäytössä kuin tavassa toimia.

Tilastokakkonen

Aiemmin minulla oli kyseenalainen kunnia pitää perheessämme kärkisijaa tuohtumusten ilmaisemisen määrässä. Enää en ole listaykkönen. Myös kärsimättömimmän henkilön tittelistä olen saanut luopua. Junnu on pohdiskelevainen havainnoija, mutta samalla hyvin temperamenttinen ja nopeasti kiihtyvä yksilö. Välillä yllätyn siitä, kuinka pitkäksi pinnani venyy konfliktitilanteita kuohahtelevan lapsen kanssa selviteltäessä. Tavoittelemattomissa on kuitenkin tuloslistan toinen pää. Pojan isä on luonnonoikku tämän suhteen. Hänen malttinsa on vakaa kuin vanha kallio.

Typistyneet keskustelun aiheet

Ennen lapsen syntymää päätin, että tulisin keskustelemaan ystävieni kanssa muustakin kuin jälkikasvustani. Kunnes havahduin siihen, että pääni oli täyttynyt vauva-aiheisista ajatuksista. Vaikka kuinka pinnistelin, ei minulla ollut tarjota juuri muuta kuin vauva-arkeni kuulumisia: miten vauva nukkui, miten se söi, oliko tullut hampaita, mitä neuvolassa oli sanottu. Olkoon menneeksi. Ainakaan en ottaisi puheeksi lapsen kakan koostumusta tai syväanalysoisi sen väriä kesken illallisen. Tässä päätöksessäni olen yrittänyt pysyä. Melkein onnistunutkin.

Uusien kamppailutaitojen kehittäminen

Puolessa välissä raskautta muistan miettineeni tyytyväisenä, että tiedossa olisi paljon hyvää luppoaikaa itseni kehittämiseen. Suunnitelmissa oli monenmoista. Lueskelin innolla avoimen yliopiston opetustarjontaa ja ruksin mielessäni mielenkiintoisia kursseja, joita suorittaisin äitiyslomani aikana. Hah, naurahtaa tähän pian 3-vuotiaan äiti. Äitiysloman aikainen kehittyminen kohdistui lähinnä selviytymisstrategioiden punomiseen taistelussa univelkaa ja mustia silmänalusia vastaan. "Vauva ja panda", totesi eräs pikkulapsi minusta ja Junnusta taannoisen Skype-puhelun aikana. Kamppailutaidoissani oli mitä ilmeisemmin rutkasti parantamisen varaa.

Suunniteltua epätäsmällisyyttä

Olen ollut aiemmin melko täsmällinen. Alamäki alkoi kun myöhästyin ensimmäiseltä neuvolavisiitiltä. Syynä taisi olla jokin akuutti imetys-, kakka- tai mikälie-kriisi. Myöhästyminen aiheutti hirmuisia tunnontuskia. Seuraavan aikataulutetun ohjelmanumeron tullen ennakoisin mahdolliset muuttujat paremmin. Ja niin tein. Olimme kärrykaravaanin kanssa bussipysäkillä juuri sopivaan aikaan. Myhäilin tyytyväisenä ja heilautin kuskille rennosti kättäni. Pettymyksekseni lastenvaunuille varatut paikat olivat täynnä. Katselin harmistuneena, kuinka ovet sulkeutuivat edessäni ja auto pöristeli tiehensä. Myöhästyin jälleen.

Pikku ihmisen kanssa toimiessa ilmaantui tämän tästä ennalta arvaamattomia hidasteita. Uusi elämäntilanne laittoi pohtimaan täsmällisyyden merkitystä. Jatkossa lampsisimme sopivan hetken tullen ovesta ulos ja katsoisimme mihin se riittää. Ja onhan se joskus jopa riittänyt.

Tutustuminen satunnaisen talsijan maailmaan

Tunnustan olleeni aiemmin ajankäytön optimoija. Viikkaan pyykkejä, täytän tiskikonetta, lajittelen roskia (tai etsin kadonneita käsineitä, avaimia, puhelinta) siihen asti kuin suinkin mahdollista, ja kipaisen ovesta ulos viime hetkellä ehtiäkseni täpärästi junaan. Pari aseman rappusissa otettua juoksuaskeltakaan ei haittaa niin paljon kuin laiturilla hukkaan heitetty pariminuuttinen. Ei ainoastaan täsmällistä, vaan myös tehokasta - puolison mielestä silkkaa hulluutta.

Päämäärätön vauvan kärräys laittoi ajattelemaan. Hyvin kaukaiselta ja älyttömältä tuntui aiempi toimintamallini. Mikäs meillä tässä oli kulkiessa ja kiireettömästä haahuilusta nauttiessa. Nutturakin kiitteli taas astetta vapautuneempana.

Näkökulman voima

Näiden aatoksien saattelemana lähden hakemaan Junnua päiväkodista. Ehkä pikkuisen myöhässä, mutta melko hyvässä sisäisessä tasapainossa. Jos viikkojen ajan kasvussa ollut trendi on edelleen voimissaan, syliini juoksee aurinkoinen lapsi. Kunnes seuraavassa hetkessä pienen mielen valtaa järkyttävät mittasuhteet saava uhmakiukku ja alkaa julmettu protestointi. Eräänäkin päivänä Junnu kärttysi päiväkodista lähdön hetkellä ääni käheänä: "Äiti, riisuisitko! En halua pukea! Äiti, älä pue! Haluan vielä leikkiä! Äiti, riisuisitko haalarin! Riisuisitko!!!!" Omaa lastaan hakemassa ollut isä totesi siihen: "Hienosti teillä on jo konditionaali hallussa." Alkoi naurattaa. Mies olisi yhtä hyvin voinut kommentoida jotain kiukunpuuskasta, mutta valitsi toisin. Jatkoin eri verbimuotoja syöksevän raivoisan lapsen kotiuttamista hymynkare suupielessä.


Seuraavaan kertaan!

Junnun äiti

Saappaanvarren ostoskori

Astelimme Junnun kanssa Konalan Lidliin. Saappaanvarsi sai ensimmäistä kertaa täyttää viikon ostoskorin. Homma kävi tomerasti, vaikka viiden vaaksan mitta kavensikin ruokaympyräämme etenkin ylähylly- ja kylmäallastuotteiden osalta. Alta löytyy arkipäivien ruokalistan kivijalka, vuoden ja viiden kuukauden elämänkokemuksella kasaan muksittuna. Suosittelen.

Hapankorppu. Kierros lähti hyvin käyntiin. Odotukset ja itsevarmuus kasvoivat. Mansikkahilloa (3 kg). Tätä sotkua olisi lastattu matkaan enemmänkin. Kolmannen purnukan kohdalla harhautin pienen ahtarin kuitenkin jatkamaan matkaa. Onnistuin. Suolatikkuja (300 gr). Mmm. Nyt lappamisessa oli taas ärhäkkä meininki. Liike oli varmaa ja vauhti huimaa. Paahtoleipä (2,5 kg, 500gr pakkauksissa). Kertamuovipakattua Amerikan pullaa pudoteltiin mukaan kaksin käsin. Rapinakelmu nauratti nassikkaa. Jouduin jälleen maanittelemaan hyrränpyörää eteenpäin, vaikka mansikkahillon kanssa vehnäkyrsä varmasti maistuisikin. Täytelakuja (3 pakettia). Kermakaramellipussi. Namit nakattiin kyytiin yhdellä kädellä. Keskittynyt katse harhaili samalla jo tulevissa tuotteissa. Kanelikorppuja. Ranskan pastilleja. Mikäs siinä. Mansikkahillo (uudestaan, 2 kilon purnukkaa). C-vitamiinia saisimme ainakin tarpeeksi. Lihapullia (1kg). Proteiinit ja rouhitut kanannahat täydentävät mukavasti ruokavaliota. Nyt ei jääty enää yhteen paikkaan nutaamaan. Grafenwalder (3 tölkkiä). Oho. Pikkelssipurkki. Yök. Väriliituja irrotettuna pakkauksestaan. Tällä etapilla puolituinen piirteli hetken riimujaan testipaperiin ja sen viereen. Lyijykynä. Karnitiinijuomaa (0,5 litraa, tyrnin makuista). Omo-pesupallokorkkeja (4 kpl, irrotettuna purkeistaan). Kovamuovatut pallot viikari viskoi Lambi-pyramidin taakse. Sormikompassi osoitti katoamispaikan. Muumioitukoot siellä. Pesemme vaatteet vaikka raakana kuumassa vedessä. Seuraavaksi ostoskoria ajelutettiin vartin verran muuten vaan. Enimmäkseen se toimi törmäysautona. Kevyesti apuohjattuna törkimme lastin lopulta kassajonoon. Maaliviivan voitonhuutoa säristi pieni itkunkärsä. Se oli siinä.

Aikaa koko spektaakkeliin kului noin 23 minuuttia. Ostoskoria kootaan jälleen ensi viikolla. Siihen saakka herkutellaan.

- JJ:n isä

Junnu 1 v 5 kk

 

Jokusten Sanomat nro 1/2016

Tässä julkaisussa seurataan pienen ihmisen ajatuksenjuoksua ja sen kehittymistä.

Päätoimittaja: Junnu Jokunen 2 v 9 kk

Toimitussihteerit: Jokunen vanhempi (2 kpl)

Junnu heitti sukalla äitiään. Äiti piilotti sukan selkänsä taakse.

Junnu: "Mihin äiti laittoi sukan?"

Äiti: "Äiti piilotti sen."

Junnu: "Miksi?"

Äiti: "Ettet enää heitä äitiä."

Junnu: "En heittänyt äitiä, vaan sukkaa."

Isä ja Junnu olivat leikkineet junaradalla jokusen tovin.

Isä: "Ajetaan vielä kolme kierrosta ja sitten keksitään jotain muuta."

Junnu: "Ei kun tehdään kompromissi ja ajetaan kymmenen kierrosta."

Junnu laulaa Reissumies ja kissa -laulua ja pysähtyy sitten pohtimaan:

"Mitä se siellä näki, jonkin pienen aukion? Pitääpä tarkistaa miten toi iltamyöhä taipaleella meni."

(Tien laidassa hän näkee mökin pienen aution ja ovi sen on raollaan)


"Kissat ovat erinäköisiä kuin ihmiset", mietiskelee Junnu perheen kattia katsellen.


Junnu lauloi Lapin äidin kehtolaulua ja tuumi sitten:

"Se päivä taakse kaikkoaa on aika ihmeellinen sana."


Junnun pohdiskeluja:
"Mistä äiti alkaa ja mihin äiti loppuu? Tästä se alkaa (osoitti varpaita) ja tähän se loppuu (taputti päälakea)."
"Miksei minun silmät näy? Ne on tuolla piilossa."
"Miksi ihmisten pitää hengittää?"


"Tämä on sitruuna-päärynä", toteaa Junnu bataatista.


Junnu kirjoitti tietokoneella ja pyyhki sitten pois kirjoittamansa mietiskellen samalla:

"Mihin kirjaimet menee? Ne menee takaisin tonne nappuloihin."


Itseohjautuvuuden alkeet omaksuttu:

"Olkaa varovaisia!", huikkaa Junnu lähtiessään isänsä kanssa ulos.
"Muista sanoa sit kun tulee pissahätä", ilmoittaa Junnu ikään kuin itselleen (ellei sitten ollut tarkoitettu äidille).
"Kiitos äiti, ole hyvä", sanoo Junnu ruokapöydästä lähtiessään.


Äiti piirsi ihmisen.

"Näyttää minun mielestä vähän G:ltä", arvioi Junnu osoittaen äidin piirtämän ukkelin päätä.

Äiti: "Eikös meidän pitänyt tänään laulaa iltalauluja iltasadun sijaan?"
Junnu: "Rauhoitus nyt. Valitsen vain pikku kirjan."

Junnu piirtelee ja nimeää sitten tekeleensä:

"Nämä ovat tapahtumia. Tapahtumat joutuivat myrskyn keskelle."


Pitkän maanittelun jälkeen äiti sai Junnun maistamaan valmistamaansa perunamuusia. Koko kehoa ravistelleesta puistatuksesta selvittyään Junnu kysyi, että saisiko mummun tekemää muusia.

Junnu: "Äiti, mitä ne Puuha-Peten näköiset miehet olivat eilen siellä päiväkodissa?"
Äiti: "Hmm, hetkinen. Olisivatko olleet remonttimiehiä?".
Junnu: "Joo, oli."

Hyvää Runebergin päivää kaikille!

Siitä se lähti

Junnun syntymästä on kulunut pian kolme vuotta. Ajattelin tarkastella, millaisen muodon vauvavuoden muistot ovat ottaneet mieleni sokkeloissa. Tässä ovat tutkimusmatkani tulokset.

Omista perustarpeista tinkiminen
 

Etenkin alkuun tuntui siltä, että vauvanhoito vei kaiken ajan. Muistan tehneeni - ehkä hieman karrikoiden - aamuisin valintaa kolmesta vaihtoehdosta: joko kipaisisin suihkussa, kävisin rauhassa vessassa tai nauttisin aamupalan ison kahvikupillisen kera. Jos valinnan tekemiseen käytti liikaa aikaa, sai heittää hyvästit kaikille edellä mainituista ja lähteä vaihtamaan vaippaa silmät puolitangossa, vatsa kurnien ja puklulle haisten.

Vauvan pitkät sapuskoinnit ja jälkkäritorkut eli äidin tunteikkaat töllö-överit
 

Junnu oli nautiskelijasorttia, joka käytti murkinointiin pitkiä toveja. Jälkiruoan hän herkutteli sylissäni nokosten muodossa. En raaskinut siirtää suloista vauvanunta nukkuvaa palleroa sänkyynsä. Sen seurauksena olin jumissa sohvalla pitkiä aikoja. Nuokuin telkkarin ääressä kuin koomassa. Suurin pudottaja -laihdutusohjelmasta tuli olosuhteiden pakosta lemppari seurattava, kun juuri muutakaan ei ollut tarjolla. Sen kerran kun vauva nukkui niin pitkään, että laihdutusohjelman alku jäi näkemättä, aloin itkeä. Harmistumisen aiheen tajuttuani aloin nauraa. Tätä tunteiden vuoristorataa päivät pitkälti olivat. Erityisesti urheilu-uutiset itketti. Selänne ehkä lopettaa. Itkin. Selänne jatkaakin. Itkin taas. Selänne jatkaakin enää yhden kauden. Itkin hysteerisesti. Tosiasiassa tällä ei olisi pitänyt olla minulle juuri merkitystä, mutta äitihormonien pillastuttamat höttöaivoni olivat toista mieltä.

Myös Kauniit ja rohkeat palasivat tv-ohjelmistooni vuosien tauon jälkeen, kuten myös muut aamupäivän saippuasarjat. Itkin niitäkin. Netflixin tajusimme onneksi hommata vasta imetysmaratonien jo päätyttyä.

Tolkuttoman pitkät vaunulenkit

Ennen vauvan syntymää suunnittelin ottavani kirjan mukaan tuleville vaunulenkeille. Näin itseni paistattelemassa päivää idyllisissä puistomaisemissa hömppäromaania lukien ja eväitä nautiskellen. Vauva oli toista mieltä, piti ajatuksiani kuin pilkkanaan. Kun vaunujen vauhti pysähtyi, kyytiläinen heräsi välittömästi vaatimaan lisäkierroksia töppösiin. Päivän aikana mittariin kertyi helposti reilut 10 kilometriä. Kirjat jäivät lukematta, mutta raskauskilot karisivat jonnekin Kantsun, Maltsun ja Pitskun kävelyreiteille.

Päiväunet

Yöunet jäivät niin katkonaisiksi ja lyhyiksi (enintään 1-3 tuntia unta kerrallaan ensimmäiset 15 kuukautta), että päiväunet muodostuivat elinehdoksi. Meille kummallekin. 

Virikeahmatti
 

Junnu ei viihtynyt yksin, ei minkään ikäisenä, ei sitten hetkeäkään. Virikeahmatille ei kelvannut sitteri, ei leikkimatto, eikä mikään, mihin oma mielikuvitukseni olisi riittänyt. Vietimme muun muassa monen monta hetkeä ikkunan edessä seisten ja ulos katsellen. Mitä isommaksi vauva kasvoi, sitä enemmän aikaa vietimme ruudun ääressä. Ohiajavat autot kiinnostivat jälkikasvua kovasti, niitä tarkkailtiin suurella mielenkiinnolla. Äidin mielestä kyllästymiseen asti.

Kamppailija

Pienen kamppailijan suosikkivastustaja oli uni. Sitä vastaan taisteltiin aina viimeiseen asti. Kateellisena seurasin vauvoja, jotka nukahtivat siinä silmänräpäyksessä kun pääsivät vaunuihinsa. Meillä vaunuihin pääsy käynnisti hurjan taiston, joka kesti yleensä vähintään 45 minuuttia. Vasta tässä vaiheessa kyytiläinen sai tainnutettua omat tuulimyllynsä ja vaipui lopulta uneen. Vaunulenkki oli siis kolmen vartin jälkeen vasta aluillaan, vaikka olin mielestäni kävellyt jo pienen ikuisuuden.

Nousemaan opettelu

Muistan ajanjakson, jolloin hereilläoloaika oli pääasiassa pystypunnertajan kiinni koppailua. Kiitos salamannopeiden refleksieni ja hysteerisen vahtimiseni (lähinnä jälkimmäisen), vauvan pää ei kopissut lattiaan kovin montaa kertaa.

Lusikka pieneen käteen 

Ruokasotkuja oli lattialla, pöydällä, ovissa, ikkunoissa, omissa ja pilttilingon vaatteissa, sekä jok'ikisessä ruumiinosassa. Näin pieni taiteilijan alku lusikoi väriä ympäröivään maailmaan.

Pohjaton väsymys

Omasta olemuksesta tulee päällimmäisenä mieleen suunnaton väsymys. Välillä se tuntui painavina silmäluomina, välillä kokonaisvaltaisena fyysisenä kipuna. Aina väsytti. Väsymykseen turtui niin, että sen kuvitteli olevan loppuelämän olotila. Hämmentävän ihanaa oli havahtua huomaamaan ensimmäinen virkeyden välähdys.

Tissiaivo
 

Keskityin lapseen niin täysipainoisesti, että se väistämättä sysäsi syrjään kaiken muun. En enää kyennyt toimittamaan niitä jokapäiväisiä askareita, jotka ennen olivat itsestäänselvyyksiä. Avaimet unohtuivat oveen kymmeniä kertoja, öljyn sijaan päätin käristää ruokani tiskiaineessa, lapsen piimälasiin lorautin ketsuppisilmän, tuudittelin ostoskärryjä, ostoskoria ja varmaan likimain kaikkea mihin koskin. Ajatus ei vain juossut entiseen malliin, muisti oli alkanut pätkiä ja muutenkin tuntui ajoittain siltä, että joku muu hallitsi kroppaani ja tekemisiäni. Siis joku muukin kuin vauvamme. Lohdullista oli se, että kokemukset sai jakaa samasta oudonihanasta tissiaivo-elämänvaiheesta nauttivien ystävien kanssa.

Kasvun vuosi

Suloisesta pienestä kääröstä kasvoi vuoden aikana touhukas taapero. Vauvavuosi sysäsi myös minut uuden kasvun tielle. Se teki minusta äidin tälle pienelle rakkaalle lapselle.

Ihana ihmeellinen elämä, jonka tärkeimpiä asioita ovat - lastani ja vaippamainosta lainatakseni - rakkaus, uni ja leikki.

 

Talviset terveiset muisteloiden matkalta,

Junnu Jokusen äiti