Koronakevään viikonlopputouhuja

Perheen pienin oli sunnuntaiaamuna armollinen ja kömpi viereen vasta 6.30. Nukutaan vielä hetki -kehotus osti 10 minuuttia lisää uniaikaa. 6.40 hän alkoi kiskoa yöpuvun lahkeesta ja tivata joko voitaisiin siirtyä olkkariin. Mies nousi lasten kanssa, joten sain jäädä vielä hetkeksi pötköttämään. Väsymyksestä huolimatta en saanut enää nukutuksia, mutta tunnin köllöttelykin teki hyvää.

Kun tulin keittiöön, isä ja lapset maalailivat isomummulle synttärikorttia. Aamupala oli jo syöty. Vaihdoimme osia, mies siirtyi jatkamaan hetkeksi uniaan.

Keitin kahvin ja kananmunia. Junnu kirjoitti korttia. Veikka ei enää jaksanut askarrella. Vähän aikaa toimettomana pyörittyään hän alkoi pihistellä Junnun värikyniä ja kiikutti niitä jonnekin. "Huomaatko mitään?", hän kysyi sitten ilkikurinen ilme kasvoillaan. Junnu marssi lastenhuoneeseen ja haki kynät pikkuveljensä sängystä. "Susta tulisi kyllä mainio salapoliisi, kun keksit heti minne kynät olivat hävinneet", totesin Junnulle.

Laahustin vessaan. Junnu tuli katsomaan minne menin.
- Tulen kohta, touhutaan sitten yhdessä jotain, sanoin ovensuussa roikkuvalle Junnulle.
Pian juoksi perässä kuopus ja kysyi, saisivatko katsoa lastenohjelmia.
- Tehdään tänään jotain muuta, vastasin.
- Kilttiii, aneli lapsi.
- Ei nyt tänään.
- Älä sano mulle mitään, huusi lapsi ja paiskasi oven kiinni. Parkaisusta päätellen jotain jäi väliin. Kyselin mihin sattuu. Ei kuulu sulle, sain kiukkuisen vastauksen.

Aamuun mahtui mm. kirjojen lukemista ja piiloleikkiä. Kun oli minun vuoroni mennä piiloon, kaivauduin lasten kerrossängyn alle vuodevaatelaatikon taakse. Suljin silmäni ja odotin koska lapset löytäisivät minut. Sain loistavaksi osoittautuneen piiloni ansiosta viitisen minuuttia hengähdysaikaa. Hykertelin tyytyväisenä piilossani.

Piiloleikkimme jälkeen lapset aloittivat spontaanin ja melko äänekkään painin. Kohta Junnu tuli esittelemään irronnutta hammastaan. Lauantaitamme oli sävyttänyt marina syömisen tukaluudesta. Junnun purukaluston osanen oli aamupäivän ulkoilun aikana tarttunut eväspatukkaan ja törrötti inhottavasti ulos suusta. Nyt tilanteen helpotettua pojan kasvoilla oli varsin leveä yläetuhampaaton hymy.

Jossain vaiheessa aamupäivää pojat ilmestyivät eteeni. Toinen tuli valomiekan, toinen periskoopin ja pehmobumerangin kanssa jahtaamaan kuulemma pahiksia. Kerroin olevani hyvis. Kilttiii, meillä ei ole muuten pahiksia. Okei, olen pahis, ehdin sanoa ja kissankarvainen pehmobumerangi lennähti suuhuni.

Huomasin purkan roskiskaapin ovessa.
- Veitkö äsken purkan roskiin?, kysyin Junnulta.
- Vein, tämä vastasi.
- Mahtoikohan se jäädä tohon oveen?
- Joo, se vaan tarrasi siihen vahingossa kiinni.
- No josko toimittaisit sen kuitenkin roskikseen asti.

Laiska aamu sai aikaan sen, että ulkoilut jäivät väliin. Mies meni lounaan jälkeen nukuttamaan Veikkaa päiväunille ja onnistuikin tehtävässä melko helposti. Edellisenä päivänä olin yrittänyt samaa, mutta tuolloin sain untenmaille vain itseni.

Iltapäivällä oli aika lähteä ulkoilemaan. Hermoja raastavan ja ylipitkän lähtövetkutteluhässäkän jälkeen pääsimme vihdoin pihalle. Moikkasimme kotipihassa naapurin tyttöä, joka kertoi ulkoiluttavansa muurahaistaan. Muurahaista? Kaikenlaista. Otimme fillarit varastosta ja lähdimme pyöräilemään. Pyydystimme samalla muutamat Pokemonit. Olin muutamaa päivää aiemmin ladannut pelin äitituttavani innoittamana. Se oli erinomainen ratkaisu. Olin itse jo väsynyt tuijottelemaan puissa, aidoilla, pihakeinussa ja milloin missäkin kiikkuvia ihmisapinoita, joten tämä sai houkuteltua lapset laajentamaan reviiriään. Kolmessa päivässä olimme kävelleet melkein 15 kilometriä lähistön Pokestopilta toiselle. Pelin avulla uloslähtemisetkin olivat saaneet uudenlaista sähäkkyyttä. Tämä taika tepsi tosin vain kolme päivää. Tänään se oli menettänyt tehonsa.

Fillarireissusta kotiuduttuamme mies laittoi nopeasti lastenhuoneen ikkunan kiinni. Eilen vastaavassa tilanteessa ehdin ihmetellä, mihin kuopus oli kadonnut. Samassa parvekkeen oveen koputettiin. Vauhtiveikko oli ehtinyt kiivetä avoinna olevasta tuuletusikkunasta parvekkeelle ja seisoi voitonriemuinen ilme kasvoillaan oven takana.

Päivällisen päälle herkuttelimme jätskipuikot. Kuopuksen kasvot olivat sen seurauksena suklaan peitossa. "Annatko paperia kun...", ajatukseni katkesi, mutta humoristi mieheni kiikutti jo pöytään Aku Ankkaa. "Kas tässä, toin pyytämäsi paperi-Akun." Voi elämä, niinpä tietysti.

Ilta sujui yllättävän leppoisasti lautapelien merkeissä. Ainoasta sallitun desibelirajan ylityksestä vastasin minä. Kuopus oli kiivennyt lavuaarin päälle tavoitellessaan saippuaa. Kiirehtiessäni kylppäriin laskemaan häntä alas, pamautin varpaani kivuliaasti vessan kynnykseen. Voivottelin miehelle tapaturma-alttiuttani. "Sä oot niin sähäkkä reagoimaan. Tarvitsisit aikavamman reagointijärjestelmän, koska nykyinen tuntuu aiheuttavan vammoja ja valitusta", totesi mies. Hymähdin vastaukseksi, vaikka pohjimmiltani olin asiasta samaa mieltä. 

Huomenna taas etäelämää ja muuta hullunkurista touhua - tällä kertaa turvonneen varpaan kera.


Jokusten äiti

Etäelämää

Kello kuusi kuopus kiekaisee sängystään ”pyyhkimään” tai jotain muuta humoristiselle tavalleen tyypillistä. Muu perhe nousee pakon sanelemana aika pian sen jälkeen. Minä hoidan lasten kanssa aamuaskareet noin puoli kasiin, kasiin asti. Mies pääsee väkertämään vajaan pari tuntia mainosmaailman kommervenkkien kimpussa.

Junnun tunnemyrskyt ovat hiljalleen tasaantuneet, vaikkakin herkkyys ja pelot ovat edelleen haasteita. Temperamenttinen ja vauhdikas kuopus saa päiviin sävyjä sateenkaaren koko värikirjolla. Viimeistään aamupalalla läikähtää kuppi nurin. Sekä kuvainnollisesti että kirjaimellisesti. Sen kaataa joko käsistä singottu puurolusikka tai voileipä. Kun aamupöperöt on syöty ja sotkut siivottu, yritämme saada päivävaatteet päälle. Ihan aina ei kaikilla onnista. Muutamana päivänä nuorimmainen on vedellyt yöasussaan iltaan asti. Hänen hiuksissaan oleva rastoittunut takku näyttää siltä, ettei siihen tepsi enää kuin sakset. Junnusta on näissä asioissa tullut kiitettävän omatoiminen. Aiemmin hajamielinen professoristyyppi unohtui milloin lukemaan vessaan, milloin tuijottelemaan auringonvalon värjäämää eteisen seinää.

Itselläni opetus alkaa tyypillisesti klo 9, joskus 8:30. Yleensä noin tuntia ennen lukittaudun kahvikupin kanssa etätyöpisteeseeni makkariin. Ennen sitä ehdimme vielä selvittää vähintään pari kiistaa. Tällä viikolla sain kutsumanimen puskurikakka. Toinen poika julisti, ettei halua enää olla lapseni, vaan muuttaa Australiaan.

Istahdan vihdoin koneen ääreen virittelemään etäopetusympäristöä. Varmistan, että laitteet piuhoineen ovat kaikki oikeassa paikassa ja toimintakunnossa. Kaivan esiin tarvittavat materiaalit. Viimeistelen suunnitelmiani alkavan opetuksen suhteen. Siinä vaiheessa kun kissa huomaa makkarin suljetun oven ja alkaa vimmattu raapiminen, päästän hänet etätyölinnoitukseeni. Välillä sinne yrittää pyrkiä muitakin, mutta heiltä evään pääsyn.

Työhöni kuuluu pääasiassa yrityskoulutuksia, joiden tyypillinen kesto on 3 tuntia. Näitä päivään mahtuu parhaimmillaan kaksi, joiden välissä on tunnin mittainen tauko. Tuon tunnin aikana hoidan ruokahuollon. Lämmitän lapsille edellisen päivän jämäpöperöt ja yritän itsekin ehtiä ja muistaa syödä jotain muutakin kuin kahvia ja purkkaa.

Mies taas pääsääntöisesti puurtaa päivät pitkät yksinään mainosten kimpussa. Näin ollen – teoriassa – hänellä ei ole niin väliä mihin kellonlyömään hän kuviaan pyörittelee. Hän on siksi pääasiallisessa vastuussa lapsista päiväsaikaan. Koska kuitenkin kiire on kova ja valmista olisi pitänyt olla jo eilen, käytännössä hän joutuu edistämään töitään myös päivisin. Lapset mahdollistavat tämän toisinaan, sillä saattavat hyvässä lykyssä leikkiä tunninkin keskenään nahistelematta. Palaveriaikaan ja muihin kriittisimpiin hetkiin turvaudutaan lastenohjelmiin. Normaalina arkipäivänä meillä tuijotetaan iltaisin ruutua Pikku Kakkosen verran. Nyt niiden parissa vierähtää pahimmillaan parituntinen. Siitä olemme yrittäneet (ja pääosin pystyneet) pitää kiinni, että se on ehdoton maksimi.

Kuopus nukkuu vielä päiväunia. Onneksi. Hänet saa tunnin puudutusoperaation jälkeen torkahtamaan unille kahden maissa. Mies hoitaa yleensä nukutuspuuhat, etenkin jos itselläni on silloin opetusta. Vanhempi lapsi tykkää lueskella paljon, joten päiväuniaika tarjoaa mukavan hiljaisen hetken kaikille. Toisinaan Junnukin kaipaa seuraa. Paras työnteon mahdollistava innovaatio on Monopolin pelaaminen siten, että Junnu heittää noppaa kummankin osapuolen vuorolla ja kysyy mitä ostetaan.

Opetuspäiväni päättyvät yleensä puoli neljältä tai viimeistään neljältä. Silloin pyrin lätkäisemään läppärin kannen kiinni. Samoihin aikoihin nuorempi lapsi kömpii päikkäreiltä. Heitämme jotain murkinaa massuun ja suuntaamme lasten kanssa ulos. Mies jää jatkamaan töiden parissa ja paahtaakin usein ilta- tai jopa yömyöhään asti. Minä puuhastelen lasten kanssa illan. Puoli kympin aikaan pikkuväki hiljenee. Tuolloin hoidan sähköpostit ja muut rästit.

Jos normaaliarjessakin parisuhteelle tai harrastuksille aikaa jää vähän, nyt sitä jää vielä vähemmän. Henkireikäni ovat 1-2 kertaa viikossa tehdyt pitkät iltakävelyt äitikaverini kanssa. Prisman vapaiden kauppakassiaikojen bongailusta on tullut uusi hupi. Saattaa olla, että pitäydyn tässä shoppailumuodossa myös arjen palatessa normaaliksi. Vaikka olen pohtinut sitäkin, maltanko kokonaan antaa sangen epäolennaisen, mutta niin rakkaan harrastuksen kuin vaakanumeroiden ulkoaopettelun tuottaman taidon kokonaan ruostua. Harmikseni huomaan, että viidessä viikossa on unohtunut jo ainakin verigreippi- ja kesäkurpitsapainikkeiden numerot.

Kysyin pojiltakin millaisina he ovat kokeneet nämä uudenlaiset päivämme.
Junnu: Välillä kivaa, välillä tylsää, välillä vähän hurjapäistäkin. Ihan ok siis.

Veikka: Ehkä varmaan kylmiä, välillä kuumia ja välillä sopivia.