Etäelämää

Kello kuusi kuopus kiekaisee sängystään ”pyyhkimään” tai jotain muuta humoristiselle tavalleen tyypillistä. Muu perhe nousee pakon sanelemana aika pian sen jälkeen. Minä hoidan lasten kanssa aamuaskareet noin puoli kasiin, kasiin asti. Mies pääsee väkertämään vajaan pari tuntia mainosmaailman kommervenkkien kimpussa.

Junnun tunnemyrskyt ovat hiljalleen tasaantuneet, vaikkakin herkkyys ja pelot ovat edelleen haasteita. Temperamenttinen ja vauhdikas kuopus saa päiviin sävyjä sateenkaaren koko värikirjolla. Viimeistään aamupalalla läikähtää kuppi nurin. Sekä kuvainnollisesti että kirjaimellisesti. Sen kaataa joko käsistä singottu puurolusikka tai voileipä. Kun aamupöperöt on syöty ja sotkut siivottu, yritämme saada päivävaatteet päälle. Ihan aina ei kaikilla onnista. Muutamana päivänä nuorimmainen on vedellyt yöasussaan iltaan asti. Hänen hiuksissaan oleva rastoittunut takku näyttää siltä, ettei siihen tepsi enää kuin sakset. Junnusta on näissä asioissa tullut kiitettävän omatoiminen. Aiemmin hajamielinen professoristyyppi unohtui milloin lukemaan vessaan, milloin tuijottelemaan auringonvalon värjäämää eteisen seinää.

Itselläni opetus alkaa tyypillisesti klo 9, joskus 8:30. Yleensä noin tuntia ennen lukittaudun kahvikupin kanssa etätyöpisteeseeni makkariin. Ennen sitä ehdimme vielä selvittää vähintään pari kiistaa. Tällä viikolla sain kutsumanimen puskurikakka. Toinen poika julisti, ettei halua enää olla lapseni, vaan muuttaa Australiaan.

Istahdan vihdoin koneen ääreen virittelemään etäopetusympäristöä. Varmistan, että laitteet piuhoineen ovat kaikki oikeassa paikassa ja toimintakunnossa. Kaivan esiin tarvittavat materiaalit. Viimeistelen suunnitelmiani alkavan opetuksen suhteen. Siinä vaiheessa kun kissa huomaa makkarin suljetun oven ja alkaa vimmattu raapiminen, päästän hänet etätyölinnoitukseeni. Välillä sinne yrittää pyrkiä muitakin, mutta heiltä evään pääsyn.

Työhöni kuuluu pääasiassa yrityskoulutuksia, joiden tyypillinen kesto on 3 tuntia. Näitä päivään mahtuu parhaimmillaan kaksi, joiden välissä on tunnin mittainen tauko. Tuon tunnin aikana hoidan ruokahuollon. Lämmitän lapsille edellisen päivän jämäpöperöt ja yritän itsekin ehtiä ja muistaa syödä jotain muutakin kuin kahvia ja purkkaa.

Mies taas pääsääntöisesti puurtaa päivät pitkät yksinään mainosten kimpussa. Näin ollen – teoriassa – hänellä ei ole niin väliä mihin kellonlyömään hän kuviaan pyörittelee. Hän on siksi pääasiallisessa vastuussa lapsista päiväsaikaan. Koska kuitenkin kiire on kova ja valmista olisi pitänyt olla jo eilen, käytännössä hän joutuu edistämään töitään myös päivisin. Lapset mahdollistavat tämän toisinaan, sillä saattavat hyvässä lykyssä leikkiä tunninkin keskenään nahistelematta. Palaveriaikaan ja muihin kriittisimpiin hetkiin turvaudutaan lastenohjelmiin. Normaalina arkipäivänä meillä tuijotetaan iltaisin ruutua Pikku Kakkosen verran. Nyt niiden parissa vierähtää pahimmillaan parituntinen. Siitä olemme yrittäneet (ja pääosin pystyneet) pitää kiinni, että se on ehdoton maksimi.

Kuopus nukkuu vielä päiväunia. Onneksi. Hänet saa tunnin puudutusoperaation jälkeen torkahtamaan unille kahden maissa. Mies hoitaa yleensä nukutuspuuhat, etenkin jos itselläni on silloin opetusta. Vanhempi lapsi tykkää lueskella paljon, joten päiväuniaika tarjoaa mukavan hiljaisen hetken kaikille. Toisinaan Junnukin kaipaa seuraa. Paras työnteon mahdollistava innovaatio on Monopolin pelaaminen siten, että Junnu heittää noppaa kummankin osapuolen vuorolla ja kysyy mitä ostetaan.

Opetuspäiväni päättyvät yleensä puoli neljältä tai viimeistään neljältä. Silloin pyrin lätkäisemään läppärin kannen kiinni. Samoihin aikoihin nuorempi lapsi kömpii päikkäreiltä. Heitämme jotain murkinaa massuun ja suuntaamme lasten kanssa ulos. Mies jää jatkamaan töiden parissa ja paahtaakin usein ilta- tai jopa yömyöhään asti. Minä puuhastelen lasten kanssa illan. Puoli kympin aikaan pikkuväki hiljenee. Tuolloin hoidan sähköpostit ja muut rästit.

Jos normaaliarjessakin parisuhteelle tai harrastuksille aikaa jää vähän, nyt sitä jää vielä vähemmän. Henkireikäni ovat 1-2 kertaa viikossa tehdyt pitkät iltakävelyt äitikaverini kanssa. Prisman vapaiden kauppakassiaikojen bongailusta on tullut uusi hupi. Saattaa olla, että pitäydyn tässä shoppailumuodossa myös arjen palatessa normaaliksi. Vaikka olen pohtinut sitäkin, maltanko kokonaan antaa sangen epäolennaisen, mutta niin rakkaan harrastuksen kuin vaakanumeroiden ulkoaopettelun tuottaman taidon kokonaan ruostua. Harmikseni huomaan, että viidessä viikossa on unohtunut jo ainakin verigreippi- ja kesäkurpitsapainikkeiden numerot.

Kysyin pojiltakin millaisina he ovat kokeneet nämä uudenlaiset päivämme.
Junnu: Välillä kivaa, välillä tylsää, välillä vähän hurjapäistäkin. Ihan ok siis.

Veikka: Ehkä varmaan kylmiä, välillä kuumia ja välillä sopivia.