Perheen pienin oli sunnuntaiaamuna armollinen ja kömpi viereen vasta 6.30. Nukutaan vielä hetki -kehotus osti 10 minuuttia lisää uniaikaa. 6.40 hän alkoi kiskoa yöpuvun lahkeesta ja tivata joko voitaisiin siirtyä olkkariin. Mies nousi lasten kanssa, joten sain jäädä vielä hetkeksi pötköttämään. Väsymyksestä huolimatta en saanut enää nukutuksia, mutta tunnin köllöttelykin teki hyvää.
Kun tulin keittiöön, isä ja lapset maalailivat isomummulle synttärikorttia. Aamupala oli jo syöty. Vaihdoimme osia, mies siirtyi jatkamaan hetkeksi uniaan.
Keitin kahvin ja kananmunia. Junnu kirjoitti korttia. Veikka ei enää jaksanut askarrella. Vähän aikaa toimettomana pyörittyään hän alkoi pihistellä Junnun värikyniä ja kiikutti niitä jonnekin. "Huomaatko mitään?", hän kysyi sitten ilkikurinen ilme kasvoillaan. Junnu marssi lastenhuoneeseen ja haki kynät pikkuveljensä sängystä. "Susta tulisi kyllä mainio salapoliisi, kun keksit heti minne kynät olivat hävinneet", totesin Junnulle.
Laahustin vessaan. Junnu tuli katsomaan minne menin.
- Tulen kohta, touhutaan sitten yhdessä jotain, sanoin ovensuussa roikkuvalle Junnulle.
Pian juoksi perässä kuopus ja kysyi, saisivatko katsoa lastenohjelmia.
- Tehdään tänään jotain muuta, vastasin.
- Kilttiii, aneli lapsi.
- Ei nyt tänään.
- Älä sano mulle mitään, huusi lapsi ja paiskasi oven kiinni. Parkaisusta päätellen jotain jäi väliin. Kyselin mihin sattuu. Ei kuulu sulle, sain kiukkuisen vastauksen.
Aamuun mahtui mm. kirjojen lukemista ja piiloleikkiä. Kun oli minun vuoroni mennä piiloon, kaivauduin lasten kerrossängyn alle vuodevaatelaatikon taakse. Suljin silmäni ja odotin koska lapset löytäisivät minut. Sain loistavaksi osoittautuneen piiloni ansiosta viitisen minuuttia hengähdysaikaa. Hykertelin tyytyväisenä piilossani.
Piiloleikkimme jälkeen lapset aloittivat spontaanin ja melko äänekkään painin. Kohta Junnu tuli esittelemään irronnutta hammastaan. Lauantaitamme oli sävyttänyt marina syömisen tukaluudesta. Junnun purukaluston osanen oli aamupäivän ulkoilun aikana tarttunut eväspatukkaan ja törrötti inhottavasti ulos suusta. Nyt tilanteen helpotettua pojan kasvoilla oli varsin leveä yläetuhampaaton hymy.
Jossain vaiheessa aamupäivää pojat ilmestyivät eteeni. Toinen tuli valomiekan, toinen periskoopin ja pehmobumerangin kanssa jahtaamaan kuulemma pahiksia. Kerroin olevani hyvis. Kilttiii, meillä ei ole muuten pahiksia. Okei, olen pahis, ehdin sanoa ja kissankarvainen pehmobumerangi lennähti suuhuni.
Huomasin purkan roskiskaapin ovessa.
- Veitkö äsken purkan roskiin?, kysyin Junnulta.
- Vein, tämä vastasi.
- Mahtoikohan se jäädä tohon oveen?
- Joo, se vaan tarrasi siihen vahingossa kiinni.
- No josko toimittaisit sen kuitenkin roskikseen asti.
Laiska aamu sai aikaan sen, että ulkoilut jäivät väliin. Mies meni lounaan jälkeen nukuttamaan Veikkaa päiväunille ja onnistuikin tehtävässä melko helposti. Edellisenä päivänä olin yrittänyt samaa, mutta tuolloin sain untenmaille vain itseni.
Iltapäivällä oli aika lähteä ulkoilemaan. Hermoja raastavan ja ylipitkän lähtövetkutteluhässäkän jälkeen pääsimme vihdoin pihalle. Moikkasimme kotipihassa naapurin tyttöä, joka kertoi ulkoiluttavansa muurahaistaan. Muurahaista? Kaikenlaista. Otimme fillarit varastosta ja lähdimme pyöräilemään. Pyydystimme samalla muutamat Pokemonit. Olin muutamaa päivää aiemmin ladannut pelin äitituttavani innoittamana. Se oli erinomainen ratkaisu. Olin itse jo väsynyt tuijottelemaan puissa, aidoilla, pihakeinussa ja milloin missäkin kiikkuvia ihmisapinoita, joten tämä sai houkuteltua lapset laajentamaan reviiriään. Kolmessa päivässä olimme kävelleet melkein 15 kilometriä lähistön Pokestopilta toiselle. Pelin avulla uloslähtemisetkin olivat saaneet uudenlaista sähäkkyyttä. Tämä taika tepsi tosin vain kolme päivää. Tänään se oli menettänyt tehonsa.
Fillarireissusta kotiuduttuamme mies laittoi nopeasti lastenhuoneen ikkunan kiinni. Eilen vastaavassa tilanteessa ehdin ihmetellä, mihin kuopus oli kadonnut. Samassa parvekkeen oveen koputettiin. Vauhtiveikko oli ehtinyt kiivetä avoinna olevasta tuuletusikkunasta parvekkeelle ja seisoi voitonriemuinen ilme kasvoillaan oven takana.
Päivällisen päälle herkuttelimme jätskipuikot. Kuopuksen kasvot olivat sen seurauksena suklaan peitossa. "Annatko paperia kun...", ajatukseni katkesi, mutta humoristi mieheni kiikutti jo pöytään Aku Ankkaa. "Kas tässä, toin pyytämäsi paperi-Akun." Voi elämä, niinpä tietysti.
Ilta sujui yllättävän leppoisasti lautapelien merkeissä. Ainoasta sallitun desibelirajan ylityksestä vastasin minä. Kuopus oli kiivennyt lavuaarin päälle tavoitellessaan saippuaa. Kiirehtiessäni kylppäriin laskemaan häntä alas, pamautin varpaani kivuliaasti vessan kynnykseen. Voivottelin miehelle tapaturma-alttiuttani. "Sä oot niin sähäkkä reagoimaan. Tarvitsisit aikavamman reagointijärjestelmän, koska nykyinen tuntuu aiheuttavan vammoja ja valitusta", totesi mies. Hymähdin vastaukseksi, vaikka pohjimmiltani olin asiasta samaa mieltä.
Huomenna taas etäelämää ja muuta hullunkurista touhua - tällä kertaa turvonneen varpaan kera.
Jokusten äiti
Kun tulin keittiöön, isä ja lapset maalailivat isomummulle synttärikorttia. Aamupala oli jo syöty. Vaihdoimme osia, mies siirtyi jatkamaan hetkeksi uniaan.
Keitin kahvin ja kananmunia. Junnu kirjoitti korttia. Veikka ei enää jaksanut askarrella. Vähän aikaa toimettomana pyörittyään hän alkoi pihistellä Junnun värikyniä ja kiikutti niitä jonnekin. "Huomaatko mitään?", hän kysyi sitten ilkikurinen ilme kasvoillaan. Junnu marssi lastenhuoneeseen ja haki kynät pikkuveljensä sängystä. "Susta tulisi kyllä mainio salapoliisi, kun keksit heti minne kynät olivat hävinneet", totesin Junnulle.
Laahustin vessaan. Junnu tuli katsomaan minne menin.
- Tulen kohta, touhutaan sitten yhdessä jotain, sanoin ovensuussa roikkuvalle Junnulle.
Pian juoksi perässä kuopus ja kysyi, saisivatko katsoa lastenohjelmia.
- Tehdään tänään jotain muuta, vastasin.
- Kilttiii, aneli lapsi.
- Ei nyt tänään.
- Älä sano mulle mitään, huusi lapsi ja paiskasi oven kiinni. Parkaisusta päätellen jotain jäi väliin. Kyselin mihin sattuu. Ei kuulu sulle, sain kiukkuisen vastauksen.
Aamuun mahtui mm. kirjojen lukemista ja piiloleikkiä. Kun oli minun vuoroni mennä piiloon, kaivauduin lasten kerrossängyn alle vuodevaatelaatikon taakse. Suljin silmäni ja odotin koska lapset löytäisivät minut. Sain loistavaksi osoittautuneen piiloni ansiosta viitisen minuuttia hengähdysaikaa. Hykertelin tyytyväisenä piilossani.
Piiloleikkimme jälkeen lapset aloittivat spontaanin ja melko äänekkään painin. Kohta Junnu tuli esittelemään irronnutta hammastaan. Lauantaitamme oli sävyttänyt marina syömisen tukaluudesta. Junnun purukaluston osanen oli aamupäivän ulkoilun aikana tarttunut eväspatukkaan ja törrötti inhottavasti ulos suusta. Nyt tilanteen helpotettua pojan kasvoilla oli varsin leveä yläetuhampaaton hymy.
Jossain vaiheessa aamupäivää pojat ilmestyivät eteeni. Toinen tuli valomiekan, toinen periskoopin ja pehmobumerangin kanssa jahtaamaan kuulemma pahiksia. Kerroin olevani hyvis. Kilttiii, meillä ei ole muuten pahiksia. Okei, olen pahis, ehdin sanoa ja kissankarvainen pehmobumerangi lennähti suuhuni.
Huomasin purkan roskiskaapin ovessa.
- Veitkö äsken purkan roskiin?, kysyin Junnulta.
- Vein, tämä vastasi.
- Mahtoikohan se jäädä tohon oveen?
- Joo, se vaan tarrasi siihen vahingossa kiinni.
- No josko toimittaisit sen kuitenkin roskikseen asti.
Laiska aamu sai aikaan sen, että ulkoilut jäivät väliin. Mies meni lounaan jälkeen nukuttamaan Veikkaa päiväunille ja onnistuikin tehtävässä melko helposti. Edellisenä päivänä olin yrittänyt samaa, mutta tuolloin sain untenmaille vain itseni.
Iltapäivällä oli aika lähteä ulkoilemaan. Hermoja raastavan ja ylipitkän lähtövetkutteluhässäkän jälkeen pääsimme vihdoin pihalle. Moikkasimme kotipihassa naapurin tyttöä, joka kertoi ulkoiluttavansa muurahaistaan. Muurahaista? Kaikenlaista. Otimme fillarit varastosta ja lähdimme pyöräilemään. Pyydystimme samalla muutamat Pokemonit. Olin muutamaa päivää aiemmin ladannut pelin äitituttavani innoittamana. Se oli erinomainen ratkaisu. Olin itse jo väsynyt tuijottelemaan puissa, aidoilla, pihakeinussa ja milloin missäkin kiikkuvia ihmisapinoita, joten tämä sai houkuteltua lapset laajentamaan reviiriään. Kolmessa päivässä olimme kävelleet melkein 15 kilometriä lähistön Pokestopilta toiselle. Pelin avulla uloslähtemisetkin olivat saaneet uudenlaista sähäkkyyttä. Tämä taika tepsi tosin vain kolme päivää. Tänään se oli menettänyt tehonsa.
Fillarireissusta kotiuduttuamme mies laittoi nopeasti lastenhuoneen ikkunan kiinni. Eilen vastaavassa tilanteessa ehdin ihmetellä, mihin kuopus oli kadonnut. Samassa parvekkeen oveen koputettiin. Vauhtiveikko oli ehtinyt kiivetä avoinna olevasta tuuletusikkunasta parvekkeelle ja seisoi voitonriemuinen ilme kasvoillaan oven takana.
Päivällisen päälle herkuttelimme jätskipuikot. Kuopuksen kasvot olivat sen seurauksena suklaan peitossa. "Annatko paperia kun...", ajatukseni katkesi, mutta humoristi mieheni kiikutti jo pöytään Aku Ankkaa. "Kas tässä, toin pyytämäsi paperi-Akun." Voi elämä, niinpä tietysti.
Ilta sujui yllättävän leppoisasti lautapelien merkeissä. Ainoasta sallitun desibelirajan ylityksestä vastasin minä. Kuopus oli kiivennyt lavuaarin päälle tavoitellessaan saippuaa. Kiirehtiessäni kylppäriin laskemaan häntä alas, pamautin varpaani kivuliaasti vessan kynnykseen. Voivottelin miehelle tapaturma-alttiuttani. "Sä oot niin sähäkkä reagoimaan. Tarvitsisit aikavamman reagointijärjestelmän, koska nykyinen tuntuu aiheuttavan vammoja ja valitusta", totesi mies. Hymähdin vastaukseksi, vaikka pohjimmiltani olin asiasta samaa mieltä.
Huomenna taas etäelämää ja muuta hullunkurista touhua - tällä kertaa turvonneen varpaan kera.
Jokusten äiti
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti