Luin juuri kolmen vuoden takaisen FB-postaukseni:
Päiväkotiarki alkoi eilen pitkän kesäloman jälkeen. Eka päivä meni hyvin, toisen aamun startti oli saamastani raportista päätellen ”aavistuksen” mutkikkaampi:
”Sen jälkeen kun lähdit, niin jokainen sekunti, joka ikinen asia, painittiin raivoisalla vastarinnalla läpi. Tuntuu kuin olisi saanut puolentoista tunnin epilepsiakohtauksen kahvakuula kädessä. Mentiin kärryillä muuten. Se oli ainoa vaihtoehto ehtiä aamupalalle. Suvantoa kärryily ei kärttyilyyn tuonut, kun vauhtiaskelluksen yhteydessä piti paimentaa kaikilla vapailla raajoilla turvavöissä tempoilevaa villiä alkueläintä. Ja napsia ilmasta lätäköitä kohti viuhuvia lakkeja ja kenkiä. Henkeäsalpaavia hetkiä, mutta selvittiin. Hiki virtasi vuolaasti, vieläkin.”
Nyt olemme lähes samankaltaisessa tilanteessa. Pikkuveli tallustelee isomman vanavedessä päiväkotiin. Opettelemme kaikki uudenlaista elämänvaihetta.
Ensimmäiset pari päivää meni hyvin. Kotoa lähdettiin pukeissa, hampaat pestyinä, hyvässä yhteisymmärryksessä ja ajoissa. Kumpikin lapsi jäi hyväntuulisena aamupalapöytään ja tarttui tomerana puurolusikkaan. Lähdin levollisin mielin töihin.
Istuin tietokoneen näyttöä tuijotellen. Yritin selvittää missä mennään. Mitä oli tapahtunut runsaan 2,5 vuoden aikana, jonka ehdin olla poissa työelämästä. Ensin kahdeksan kuukautta opintovapaalla, sitten kaksi vuotta kotona. Päivän aikana tunnelmat sahasivat siksakkia. Innostuksesta epätoivoon ja ikävään.
Lasten isä haki poikasemme ensimmäisenä päivänä hoidosta. Kiirehdin suoraan kotiovelta halaamaan lapsia. ”Äiti käy käsienpesulla”, ojensi nuorimmainen minua. Hymyilytti. Päivä oli kuulemma sujunut kaikilla mainiosti.
Toinen aamu meni samaa rataa. Olin oikeastaan vähän ymmälläni. Junnun kanssa lähtemiset ovat aina olleet jonkinsortin rymistelyä. Nyt hän oli kahtena peräkkäisenä päivänä hoitanut aamutoimet suitsait ilman vetkutteluita ja kiukutteluita. Kuopuksenkin kanssa kaikki sujui. Hänen 2-vuotisuhmansa on nostanut siinä määrin päätään, että olin varautunut toisenlaisiin aamuihin.
Saamani piti.
"Äiti höpsöttele", toivoi kuopus häntä tänään pukiessani. Liekö turhan nopeasti kiiruhtava kello kiristänyt suupieltäni, koska en onnistunut tavoittamaan lapseni mielikuvaa höpsöttelystä. Seuraavan raivokkaan kohtauksen aiheutti hampaidenpesu. Meidän olisi pitänyt olla jo menossa, kun Junnu vielä ilmoitti, ettei haluakaan pukeutua valitsemaansa puseroon. Se oli kuulemma liian nätti pidettäväksi päällä, hän tekisi siitä mieluummin taulun. Lopulta kärräsin taaperoa puolijuoksua päiväkotiin. Junnu keikkui vauhdissa mukana. "Miksi tänään ei mennä autolla", hän kysyi. "Pidän etäpäivän", vastasin. "Äiti, missä on etana?", liittyi pienin keskusteluun.
Tänään kökötin neljättä päivää sormet koneen näppäimistöllä. En saanut itkuisena päiväkotiin jäänyttä lasta mielestäni. Kuinka hurjalta arkielämämme muutos mahtaakaan tuntua alle 2-vuotiaasta. Aamujen kireistä aikatauluista ja käsistä lipsuvista langoista ahdistunut äiti varmasti entisestään hämmentää pientä.
Roolitukset eivät muutenkaan ole toimineet suunnitellusti. Minä vien, hän hakee piti tasan ensimmäisen päivän ajan. Sitten tuli mainosmaailmassa kiireitä. Täytyi kuulemma ajella jonkun hahmon digipartaa. Niinpä minä suhasin seuraavina päivinä tarhan kautta mennen tullen.
Mikään edellä mainituista ei tullut yllätyksenä, joten en tiedä miten kuvittelin saavamme tehtävienjaon toimimaan näin. Olen erittäin kiitollinen siitä ettei ole pakko. Messengerissä pidetyn pikaisen kriisipalaverin jälkeen päätimme ensi viikosta alkaen jakaa roolit uusiksi. Jatkossa lapset saavat tasapainoisen aamun peruskallion kanssa, minä pidän mielenterveyteni ja digiukkeli saa iltapäivisin ajella rauhassa pikselipartaansa.
Ensimmäisen arkiviikon pyörteissä happea haukkoen,
Jokusten äiti
Päiväkotiarki alkoi eilen pitkän kesäloman jälkeen. Eka päivä meni hyvin, toisen aamun startti oli saamastani raportista päätellen ”aavistuksen” mutkikkaampi:
”Sen jälkeen kun lähdit, niin jokainen sekunti, joka ikinen asia, painittiin raivoisalla vastarinnalla läpi. Tuntuu kuin olisi saanut puolentoista tunnin epilepsiakohtauksen kahvakuula kädessä. Mentiin kärryillä muuten. Se oli ainoa vaihtoehto ehtiä aamupalalle. Suvantoa kärryily ei kärttyilyyn tuonut, kun vauhtiaskelluksen yhteydessä piti paimentaa kaikilla vapailla raajoilla turvavöissä tempoilevaa villiä alkueläintä. Ja napsia ilmasta lätäköitä kohti viuhuvia lakkeja ja kenkiä. Henkeäsalpaavia hetkiä, mutta selvittiin. Hiki virtasi vuolaasti, vieläkin.”
Ensimmäiset pari päivää meni hyvin. Kotoa lähdettiin pukeissa, hampaat pestyinä, hyvässä yhteisymmärryksessä ja ajoissa. Kumpikin lapsi jäi hyväntuulisena aamupalapöytään ja tarttui tomerana puurolusikkaan. Lähdin levollisin mielin töihin.
Istuin tietokoneen näyttöä tuijotellen. Yritin selvittää missä mennään. Mitä oli tapahtunut runsaan 2,5 vuoden aikana, jonka ehdin olla poissa työelämästä. Ensin kahdeksan kuukautta opintovapaalla, sitten kaksi vuotta kotona. Päivän aikana tunnelmat sahasivat siksakkia. Innostuksesta epätoivoon ja ikävään.
Toinen aamu meni samaa rataa. Olin oikeastaan vähän ymmälläni. Junnun kanssa lähtemiset ovat aina olleet jonkinsortin rymistelyä. Nyt hän oli kahtena peräkkäisenä päivänä hoitanut aamutoimet suitsait ilman vetkutteluita ja kiukutteluita. Kuopuksenkin kanssa kaikki sujui. Hänen 2-vuotisuhmansa on nostanut siinä määrin päätään, että olin varautunut toisenlaisiin aamuihin.
Saamani piti.
"Äiti höpsöttele", toivoi kuopus häntä tänään pukiessani. Liekö turhan nopeasti kiiruhtava kello kiristänyt suupieltäni, koska en onnistunut tavoittamaan lapseni mielikuvaa höpsöttelystä. Seuraavan raivokkaan kohtauksen aiheutti hampaidenpesu. Meidän olisi pitänyt olla jo menossa, kun Junnu vielä ilmoitti, ettei haluakaan pukeutua valitsemaansa puseroon. Se oli kuulemma liian nätti pidettäväksi päällä, hän tekisi siitä mieluummin taulun. Lopulta kärräsin taaperoa puolijuoksua päiväkotiin. Junnu keikkui vauhdissa mukana. "Miksi tänään ei mennä autolla", hän kysyi. "Pidän etäpäivän", vastasin. "Äiti, missä on etana?", liittyi pienin keskusteluun.
Tänään kökötin neljättä päivää sormet koneen näppäimistöllä. En saanut itkuisena päiväkotiin jäänyttä lasta mielestäni. Kuinka hurjalta arkielämämme muutos mahtaakaan tuntua alle 2-vuotiaasta. Aamujen kireistä aikatauluista ja käsistä lipsuvista langoista ahdistunut äiti varmasti entisestään hämmentää pientä.
Roolitukset eivät muutenkaan ole toimineet suunnitellusti. Minä vien, hän hakee piti tasan ensimmäisen päivän ajan. Sitten tuli mainosmaailmassa kiireitä. Täytyi kuulemma ajella jonkun hahmon digipartaa. Niinpä minä suhasin seuraavina päivinä tarhan kautta mennen tullen.
Mikään edellä mainituista ei tullut yllätyksenä, joten en tiedä miten kuvittelin saavamme tehtävienjaon toimimaan näin. Olen erittäin kiitollinen siitä ettei ole pakko. Messengerissä pidetyn pikaisen kriisipalaverin jälkeen päätimme ensi viikosta alkaen jakaa roolit uusiksi. Jatkossa lapset saavat tasapainoisen aamun peruskallion kanssa, minä pidän mielenterveyteni ja digiukkeli saa iltapäivisin ajella rauhassa pikselipartaansa.
Ensimmäisen arkiviikon pyörteissä happea haukkoen,
Jokusten äiti
