Jokusten Sanomat 5/2016

Vuoden viimeisessä Jokusten Sanomissa Junnu (3 v 7 kk) pohtii mm. ammatinvalintakysymyksiä ja tekee jouluvalmisteluja.


Mummu ja Junnu pelasivat lautapeliä:

Mummu: "Mummu sai sinisen jalan. Ei kellään taida oikeasti olla sinistä jalkaa."

Junnu: "Jos astuu siniseen maalipurkkiin, niin sit on."

Isä ja Junnu olivat menossa nukkumaan: 

Isä: "Sanoitko jo äidille hyvää yötä?"

Junnu: "En ehtinyt, kun olin niin innoissani valitsemassa iltasatua."

Junnu oli mukana vauvan neuvolalääkärin vastaanotolla. Lääkärin vempaimet kiinnostivat Junnua kovin, erityisesti odotustilan verenpainemittari.
Junnu: "Äiti, minä haluan isona lääkäriksi. Voiko minusta tulla isona lääkäri?"

Äiti: "Kyllä voi, sinä voit opiskella isona lääkäriksi."
Junnu: "Miten lääkäriksi opiskellaan?"
Äiti: "Opetellaan käyttämään lääkärin laitteita - verenpainemittaria, stetoskooppia ja muita. Samoin opetellaan myös, mikä lääke auttaa mihinkin pöpöön."
Seuraavana päivänä:
Junnu: "Äiti, minä halua olla isona dinosaurus. Voinko olla isona dinosaurus?"
Äiti: "Hmm, ihmiset eivät taida voida muuttua dinosauruksiksi."
Junnu: "Voi, jos opiskelee dinosaurukseksi."


Äiti leperteli hoitopöydällä makoilevalle vauvalle, joka oli juuri jokellellut kovasti:
"Mitä se äidin pieni muru sanoi? Sano vielä, sano vaan, mitä se ihanuus siinä jutusteli, sano sano."
"Äiti, ei se varmaan sano, voisit jo lopettaa", sanoi Junnu kyllästyneesti.


"Äiti, loppuuko numerot sataan? Milloin sinä olet satavuotias? Ethän sinä voi milloinkaan olla niin vanha, kun kattokin on jo niin lähellä."


Junnu ja isä koristelivat pipareita sokerikuorrutteella: "Hyvä isi, nyt menee oikeeta reittiä. Jatka vaan, jatka vaan, hyvin menee. Hyvä isi!"

Junnu oli kirjoitellut jokusen tovin isänsä tietokoneella. Sitten näppäimistön naputtelu taukosi. "Kirjoitatko vielä?", isä kysyi. "Mutta isi, minähän laitoin jo pisteen", vastasi Junnu.

Eräs arkipäivä

Kävin aamuvarhaisella hörppäämässä lasillisen vettä ja täytin samalla tiskikoneen. Koska muu sakki vielä nukkui, painelin minäkin takaisin petiin. Keittiöstä alkoi hetken kuluttua kuulua astioiden kilinää, mutta olin liian väsynyt jaksaakseni ajatella asiaa sen enempää.

Junnun herättyä menin hänen kanssaan keittiöön. Hämmästelin tyhjänä ammottavaa astianpesukonetta. Mies kertoi tyhjentäneensä sen. Niinpä niin. Likaiset tiskit astiakaapin puhtaiden kippojen ja kuppien joukossa toivatkin omanlaisensa säväyksen tavalliseen arkiaamuun. 

Illalla miehen kotiuduttua töistä Junnu kiikutti innoissaan saksensa isälleen askartelua varten. Ystäväni lapsineen oli meillä kyläilemässä, joten isä tuumasi, että askartelut jätettäisiin tuonnemmaksi. Junnu suivaantui ehdotuksen torppaamisesta niin, että nakkasi askarteluvälineensä kädestään. Jotenkin sakset onnistuivat haukkaamaan kunnon loven isän etusormeen. Vieraat lähtivät kiikuttamaan isää päivystykseen paikattavaksi, minä jäin rauhoittelemaan säikähtänyttä lasta ja siivoamaan veriläiskiä lattialta.

Siinä tohinassa panostus iltapalaan jäi vaatimattomaksi. Nostin Junnulle pöytään kulhollisen muroja. Junnu totesi iltapalapöydän vaikuttavan kovin tyhjältä ja pyysi saada lisäksi satsuman. Tänään onkin tarjolla klementiinejä, vastasin. Miten ajattelematonta. Väärän nimistä sapuskaa. Yritin selittää, että hedelmät näyttävät ja maistuvat eri nimestä huolimatta ihan samalta. Ei auttanut.

Tuohtumuksen laannuttua Junnu pyysi minua tekemään hedelmään aloitusreiän kuorimista varten. Pieleen meni sekin. Korviaraastavan huudon keskeltä Junnu sai sanottua, että tekemäni reikä oli liian suuri ja minun pitäisi pienentää se. No niin, helppo homma.

Lopulta isä kotiutui tikkeineen ja tuppoineen, ja samassa pojan murheet kaikkosivat. Askartelut jätettiin kuitenkin siltä illalta väliin.

Lapsiperheen arki on pullollaan näitä erikokoisten sattumien täyttämiä päiviä. Facebook tosin juuri muistutteli, että on sitä meillä ollut kaikenmoista ennen lapsiakin. Viitisen vuotta sitten heräsin aamuyöllä rapinaan. Löysin keittiöstä kissakaksikon, joka hääri pöydällä sinne yön aikana ilmestyneen jäisen lampaanviulun kimpussa. Näky hämmästytti, sillä meillä ei käsittääkseni pitänyt olla lampaanviulua. Ja jos olisi, ei sitä säilytettäisi keittiön pöydällä. 

Ei ollut vaikea arvata, että lihamötikkä liittyi jollain tapaa aviomiehen pikkujoulureissuun. Tarina ei vain kertonut miten.


Kohti seuraavia sattumuksia,
Jokusten äiti

Kurttukulma tuli taloon

Kolmisen vuotta sitten keväällä, viimeisten lumien sulaessa saimme syliimme ihanan poikavauvan. Nyt syksyn kääntyessä talveksi, ensihiutaleiden sadellessa maahan, elämäämme on tullut ilahduttamaan uusi pieni ihmeellisyys. Tällä porukalla olemme nyt kuukaudenpäivät opetelleet nelihenkisen perheen arkea.

Vauva

Tämän lyhyen tuttavuuden perusteella vauva vaikuttaa hyväntuuliselta tapaukselta. Hän itkee pääasiassa vain palvelun takkuillessa. Pikkutyyppi on kova tarinaniskijä, vaikka juonenkäänteet jäävätkin vielä arvoitukseksi. Hän on myös hyvin tarkkaavainen. Katseessa on jotain vanhaa viisautta. Vauva kurtistelee paljon kulmiaan ikään kuin puntaroisi hartaasti ympäristön tapahtumia. Kurttukulma. Se on yksi hänen monista lempinimistään.

Äiti

Kaikki tuntuu nyt yllättävän helpolta. Tällä kertaa en ole synnytyksen jäljiltä romuna. Toisin kuin ensimmäisellä synnytyssairaalavisiitilläni, nyt häntäluu säilyi ehjänä ja vältyin leikkaushaavoilta. Arkisten askareiden hoitaminen - ja ihan vain kävelykin - tuntui ensisynnytyksen jäljiltä hankalalta ja vaati erityisjärjestelyjä. Nyt käsien loppuessa kesken heitän jalan kevyesti ylös ja napsautan valonkatkaisijan päälle tuosta noin vaan isovarpaalla. Istuminen ja juokseminen sujuvat. Imetyskin luonnistuu vaivattomammin ja kivuitta. Erityisen mielissäni olen siitä, että saan nukkua melko pitkiä yhtenäisiä jaksoja. Junnun pisin unipätkä ensimmäisen 15 kuukauden aikana oli kolme tuntia. Tämä vauva vetelee öisin jopa yhden 4-5-tuntisen jakson. Todellista arjen luksusta!

Esikoisen läsnäolo tuo moneen tuttuun asiaan uudenlaisen, mielenkiintoisen vivahteen. Ihan naurattaa, kuinka me vauvavuonna vaalimme Junnun unihetkiä. Kuiskimme, hiivimme, hyssyttelimme, varoimme pitämästä mitään ylimääräisiä ääniä. Nyt meillä nukkuu tyytyväinen vauva, vaikka korvanjuuressa paukkuu rummut tai ujeltaa nokkahuilu.

Ihastellessani hoitopöydällä köllöttelevää pientä ihmistä ajatukseni katkaisee huoneeseen kirmaava isoveli. Hän alkaa pomppia viereisellä sängyllä: "Katso pikkubaby miten isoveikka hyppii. Sinä et vielä osaa hyppiä näin. Katso. Yksi, kaksi, kolme... "

Imetykset ovat nekin kaukana rauhallisista, harmonisista äidin ja vauvan kahdenkeskisistä hetkistä. Sohvalle käärö sylissäni istahdettuani viereeni hyppää energiaa pursuava hyrränpyörä. "Äiti, pelataan jotain, katso tätä, lue tota, haluan että leikit mun kanssa parkkitalolla". Pohdimme yhdessä, että Lotto- ja Choco-pelien pelaaminen tai palapelien kokoaminen ovat sopivaa puuhaa silloin, kun imetän pikku-ukkoa. Muistipeleihin eivät imetysaivoni kykene.

Kuten Junnu aikanaan, myös tämä nyytti nukkuu öisin vieressäni. Ennen nukahtamistani nuuhkaisen vauvan hiuksia ja silitän hänen pehmeää poskeaan. Miten ihmeellinen elämänalku. Miten valtava on rakkaus tätäkin pientä ihmistä kohtaan. <3

Isä

Muistot Junnun vauvavuoden ajoilta ryöpsähtelevät mieleeni, kun seuraan uutta tulokasta isänsä sylissä. Isä kanniskelee pojanpötkylää ja riimittelee lennosta hauskoja loruja. Hän pyörähtelee vauva sylissään pitkin olohuoneen lattiaa. "Nyt tiedän, mistä juontaa juurensa Junnun kova kiinnostus piruettien tekemiseen", naurahdan katsellessani isän vauhdikasta mutta hallittua kieppumista.

Iltaisin istuskelen olohuoneen sohvalla vauvaa imettäen ja seuraan kekkapojiksi itseään kutsuvan kaksikon touhua. Pomppimista, sirkustemppuilua, vitsailua ja muuta vallatonta menoa. Yhtenä hetkenä ohitseni viilettää Kiinaan hälytyksen saaneet palomiehet. Seuraavassa hetkessä pääsen todistamaan rosvon ja poliisin hurjaa takaa-ajoa. Leikkeihin on päässyt mukaan myös Milla Magian posauspommit (meillä ilmapallot), joita isä ja poika viskelevät toisiaan kohti. Pyydän ohikiitävää pikku roistoa nostamaan maahan pudonneen sukan. "Ei kiittämistä puluseni", vastaa roisto kiitokseeni. Hymyilyttää, mutta mietin että onkohan Aku Ankkoja luettu jo liikaa, kun äitiä on alettu kutsua Iinekseksi ja isää Aku-sedäksi.

Junnu

Isoveli on uudesta roolistaan haltioissaan. Hän on innolla mukana vaipanvaihdossa. Siinä hänellä on kaksi tärkeää tehtävää: vanhan vaipan kiikuttaminen - vaippatyypistä riippuen - joko roskiin tai pesuun ja uuden vaipan ojentaminen. Olen jaellut hänelle muitakin satunnaisia pikkutehtäviä, kuten vauvan likavaatteiden vieminen pyykkikoriin tai puklurätin etsiminen. "Kiva kun annat mulle tehtäviä", toteaa Junnu tohkeissaan. On ollut tosi mukava huomata, että isoveli on vauvanhoidosta noin innostunut. Tosin innostus roskien viemiseen kesti suunnilleen kolme viikkoa. Sen jälkeen ehdottaessani Junnulle roskiskeikkaa, huutaa hän isälleen: "Isi, mulla ois sulle yks homma." Delegoinnin jalot taidot alkavat olla hyvin hallussa nuoresta iästä huolimatta.

Olemme selittäneet Junnulle, ettei vauva aluksi osaa juuri muuta kuin syödä, nukkua, jokeltaa ja itkeä. Kerroimme myös, että Junnu voisi opettaa asioita vauvalle. Tämän tehtävän Junnu on ottanut tosissaan hoitaakseen. Hän on esimerkiksi opastanut yksityiskohtaisesti kuinka vaatteet puetaan päälle ja miten hampaat pestään.

Odottaessamme vauvaa syntyväksi pohdimme porukalla tulokkaalle nimivaihtoehtoja. Junnu ehdotti välillä omaa nimeään, välillä sukulaislasten tai päiväkotikaverien nimiä. Sanoin, ettei vauvalle voisi antaa samaa nimeä kuin hänellä itsellään on. Eikä mielellään myöskään kenenkään tuttavan nimeä. Junnu tuntuu ottaneen tämän turhan kirjaimellisesti. Ehdottaessamme mitä tahansa nimeä, hän varmasti keksii jonkun, jolla kyseinen nimi jo on: "Mutta äiti, lastenohjelmassa X tai kirjassa Y on sen niminen hahmo - eihän nyt samaa nimeä voi antaa."

Junnu tykkää pikkuveljestään kovasti. Hänestä on kiva pitää veljeä sylissä. Hän katselee vauvaa, silittää hellästi sen poskea ja sanoo lähes kuiskaten: "Minä olen sinun isoveljesi. Sinä olet ihana. Kiva että synnyit tähän maailmaan." Ja äidiltä pääsee liikuttunut huokaus.

Vauvantuoksuisin terveisin,

Jokusten äiti