Kekkapoikien aamumarssit

Tällä viikolla olen havainnoinut ihmisiä, ihmisyyttä ja itseäni päiväkotimatkojen petrimaljassa. Tutkimuksieni mukaan aamuinen tohina tahtoo takertua tiukasti arjen alivuokralaisiin. Pakottavalta tuntuva kiire tempoo uneliaita raajoja ja mieltä väkivalloin tahdosta riippumattomiin suuntiin. Hiljaisille kasvoille piirtyy synkkiä, suoria viivoja. Olen viljellyt mielessäni vastalääkettä.

Maanantai läikytteli sielun sappinesteitä ja tukahdutettuja voimasanoja rinnuksille. Pyyhin ne unohdukseen rauhallisuuden rätillä. Jälkikasvun pukimet pujahtivat päälle kuin itsestään satunnaisista jännäpurkauksista huolimatta. Kotipihalla seurasimme syöksyputkien solinaa. Tarhamarssi asetteli vitkan viittaa harteilleen. Nokkelalla taktikoinnilla ja pienen kärtyn hinnalla sain kartoitettua kolmikollemme lopulta rännivapaan reitin. Tarkkailimme ympäröivää. Saapastelimme kepeän suulauden sulattamina suoraan huttupöytään. Pirteä riemukkuus pulppusi pojanpätkistä, vaikka nuorempi hieman arastelikin eron hetkeä.

Tiistaina ajelehdimme tarhaan lenseällä rytmillä. Kekkapojan ja kuhmukaalin kahinointi katosi korkeudessa kaakottavien hanhiaurojen hämmästelyyn. Viisivuotias ynnäsi taivaalta yhteensä 22 parvellista siivekkäitä syysmuuttajia. Seurailimme niiden näytöstä pitkään. Kerroin lintuja tiirailevalle kaksikolle yleisesti muuttolinnuista ja hanhista vielä erikseen. Viipyilevän esitelmän päätteeksi Veikka käännähti katsomaan minua. Sorsia, totesi taapero lakonisesti ja jatkoi tarmokasta askeltamista päiväkodin suuntaan. Eron mustassa murheessa oli valon kaikuja.

Tänään varttuneempi vesseli kehitteli erilaisia tehtäviä talsimisemme täytteeksi. Erään piruettisarjan päätteeksi hän kompastui kantoon ja lennähti kaaressa pyrstölleen. Samassa matalampi nalliainen säntäsi kumpparit pärskyen lähimpään lätäkköön. Nauroimme makeasti. Loppusuoran kirimme vesi verkkapöksyistä valuen. Kanssamme liisi pääjoukosta unohtunut pitkäkaulojen aura. Vilkutimme pilvenkyntäjille. Hoitopaikan porstuassa vaihdoin veljeksille kuivat housut. Junnu riemusteli kavereiden kerääntyessä ympärille. Veikka murehti hetken vanhasta muistista murkinasalin kynnyksellä, mutta istahti sitten tottuneesti vellikauhan varteen. Pieni porunkärsä päättyi pyrähtäessäni heilutellen ulko-ovelle.

Aamuinen ilma oli raikas. Sateen pieksämä maa narisi kumitossujen tahdissa. Kiire liukui itsestään viemärin kierteeseen. Huoleton kirpeys tuoksui tuulessa. Kopsautin kantapäitäni kepeästi yhteen. Juna kolkotti asemalle.


Jokusten isä

Syystuulet

Luin juuri kolmen vuoden takaisen FB-postaukseni:

Päiväkotiarki alkoi eilen pitkän kesäloman jälkeen. Eka päivä meni hyvin, toisen aamun startti oli saamastani raportista päätellen ”aavistuksen” mutkikkaampi:
”Sen jälkeen kun lähdit, niin jokainen sekunti, joka ikinen asia, painittiin raivoisalla vastarinnalla läpi. Tuntuu kuin olisi saanut puolentoista tunnin epilepsiakohtauksen kahvakuula kädessä. Mentiin kärryillä muuten. Se oli ainoa vaihtoehto ehtiä aamupalalle. Suvantoa kärryily ei kärttyilyyn tuonut, kun vauhtiaskelluksen yhteydessä piti paimentaa kaikilla vapailla raajoilla turvavöissä tempoilevaa villiä alkueläintä. Ja napsia ilmasta lätäköitä kohti viuhuvia lakkeja ja kenkiä. Henkeäsalpaavia hetkiä, mutta selvittiin. Hiki virtasi vuolaasti, vieläkin.”

Nyt olemme lähes samankaltaisessa tilanteessa. Pikkuveli tallustelee isomman vanavedessä päiväkotiin. Opettelemme kaikki uudenlaista elämänvaihetta.

Ensimmäiset pari päivää meni hyvin. Kotoa lähdettiin pukeissa, hampaat pestyinä, hyvässä yhteisymmärryksessä ja ajoissa. Kumpikin lapsi jäi hyväntuulisena aamupalapöytään ja tarttui tomerana puurolusikkaan. Lähdin levollisin mielin töihin.

Istuin tietokoneen näyttöä tuijotellen. Yritin selvittää missä mennään. Mitä oli tapahtunut runsaan 2,5 vuoden aikana, jonka ehdin olla poissa työelämästä. Ensin kahdeksan kuukautta opintovapaalla, sitten kaksi vuotta kotona. Päivän aikana tunnelmat sahasivat siksakkia. Innostuksesta epätoivoon ja ikävään.

Lasten isä haki poikasemme ensimmäisenä päivänä hoidosta. Kiirehdin suoraan kotiovelta halaamaan lapsia. ”Äiti käy käsienpesulla”, ojensi nuorimmainen minua. Hymyilytti. Päivä oli kuulemma sujunut kaikilla mainiosti.

Toinen aamu meni samaa rataa. Olin oikeastaan vähän ymmälläni. Junnun kanssa lähtemiset ovat aina olleet jonkinsortin rymistelyä. Nyt hän oli kahtena peräkkäisenä päivänä hoitanut aamutoimet suitsait ilman vetkutteluita ja kiukutteluita. Kuopuksenkin kanssa kaikki sujui. Hänen 2-vuotisuhmansa on nostanut siinä määrin päätään, että olin varautunut toisenlaisiin aamuihin.

Saamani piti.

"Äiti höpsöttele", toivoi kuopus häntä tänään pukiessani. Liekö turhan nopeasti kiiruhtava kello kiristänyt suupieltäni, koska en onnistunut tavoittamaan lapseni mielikuvaa höpsöttelystä. Seuraavan raivokkaan kohtauksen aiheutti hampaidenpesu. Meidän olisi pitänyt olla jo menossa, kun Junnu vielä ilmoitti, ettei haluakaan pukeutua valitsemaansa puseroon. Se oli kuulemma liian nätti pidettäväksi päällä, hän tekisi siitä mieluummin taulun. Lopulta kärräsin taaperoa puolijuoksua päiväkotiin. Junnu keikkui vauhdissa mukana. "Miksi tänään ei mennä autolla", hän kysyi. "Pidän etäpäivän", vastasin. "Äiti, missä on etana?", liittyi pienin keskusteluun.

Tänään kökötin neljättä päivää sormet koneen näppäimistöllä. En saanut itkuisena päiväkotiin jäänyttä lasta mielestäni. Kuinka hurjalta arkielämämme muutos mahtaakaan tuntua alle 2-vuotiaasta. Aamujen kireistä aikatauluista ja käsistä lipsuvista langoista ahdistunut äiti varmasti entisestään hämmentää pientä.

Roolitukset eivät muutenkaan ole toimineet suunnitellusti. Minä vien, hän hakee piti tasan ensimmäisen päivän ajan. Sitten tuli mainosmaailmassa kiireitä. Täytyi kuulemma ajella jonkun hahmon digipartaa. Niinpä minä suhasin seuraavina päivinä tarhan kautta mennen tullen.

Mikään edellä mainituista ei tullut yllätyksenä, joten en tiedä miten kuvittelin saavamme tehtävienjaon toimimaan näin. Olen erittäin kiitollinen siitä ettei ole pakko. Messengerissä pidetyn pikaisen kriisipalaverin jälkeen päätimme ensi viikosta alkaen jakaa roolit uusiksi. Jatkossa lapset saavat tasapainoisen aamun peruskallion kanssa, minä pidän mielenterveyteni ja digiukkeli saa iltapäivisin ajella rauhassa pikselipartaansa.


Ensimmäisen arkiviikon pyörteissä happea haukkoen,

Jokusten äiti

Leppoisasti lomalle

Meille on rantautunut taas uusi vaihe. Äiti on tyhmä ja isi on kakkapää. Siinä taitaakin samalla kiteytyä seuraavien Jokusten Sanomien ydinviesti. Näissä leppoisissa tunnelmissa teimme lähtöä pienimuotoiselle lomamatkalle.

"Hei meillähän alkaa olla valmista, tiskaan vain tämän kattilan vielä", totesin lopulta helpottuneena. Siinä samassa Junnu oli hakenut hyllystään rasiallisen Hama-helmiä ja toimittanut ne epäonnistuneesti pöydälle. Satakunta eriväristä helmeä pyöri pitkin keittiön lattiaa. Isä kumartui keräilemään niitä vauva sylissään. Plurp. Kuinka ollakaan, vauva sylkäisi lattialle aimo annoksen puklua. Isän noukkiessa helmiä puklulammikosta ehti Junnu jo toisaalle. "Hei äiti, isi, katsokaa, olen täällä Hilman pesässä", kuului pian olohuoneen perältä. Junnu möyri kissan majapaikassa ainoastaan varpaat oviaukosta pilkistäen.

Onneksi meillä ei ollut lentoa odottamassa tai muuten tiukkaa aikataulua. Olisi jäänyt tahmaiset helmet keräämättä ja kissankarvaiset vaatteet vaihtamatta. Nyt pääsimme säällisesti ulos kotiovesta, eikä pieni viivästys laskenut lomamielialaa.

Auto teki seuraavaksi oman tepposensa. Sen takaovet olivat jäätyneet kiinni. Saimme kuitenkin ujutettua sekä Junnun että pienen venkslauksen jälkeen myös vauvan turvakaukaloineen etuistuinten välistä takapenkille. Matka saattoi vihdoin alkaa.

Bensavalo ilmoitti, että meidän olisi syytä pysähtyä hyvissä ajoin ennen määränpäätä. Takapenkki oli nukahtanut alkumatkasta. Päätimme juhlistaa kahdenkeskistä juttutuokiota matkaeväsherkuilla, sillä olimme mielestämme ansainneet vähän ekstraa. Loman kunniaksi ja aamushow'n vuoksi. Ainahan sitä syitä keksii, tänäänkin.

Minä jäin tankkaamaan, mies lähti hakemaan kahvia, teetä ja palanpainikkeita. Tankatessani seurasin väsyneesti bensamittarin lukemia. Yö oli ollut katkonainen, joten ylimääräinen kahviannos tekisi terää. Euro- ja litramäärät vaihtuivat mittarissa. Mietin, voisinkohan mennä niistä hypnoosiin. Klonks. Tankki oli tullut täyteen ja havahduin takaisin tähän hetkeen.

Auton oven avatessani sain vastaani huutokonsertin. Kumpikin takapenkin myssypäistä oli herännyt ja itki sydäntäsärkevästi. Ryömin takapenkille asettelemaan tuttia vauvan suuhun samalla Junnua lohduttaen. Kumpikin rauhoittui, joten palasin istumaan etupenkille. Plop. Vauva sylki tutin suustaan ja aloitti taas itkun. Menin jälleen laittamaan tuttia paikoilleen. Jatkoimme tätä kissa-hiiri-leikkiä hyvän tovin. Junnu hekotti ääneen tuttitaistoani. Lopulta vauva nukahti, mutta Junnu sinnitteli väsymyksestään huolimatta hereillä. Kahdenkeskeinen juttutuokio jäi pitämättä ja eväsherkut sellaisinaan nautiskelematta. Loppumatkan vastailimme Dallas-pulliamme mutustelevan Junnun kysymyksiin. "Kuinka pitkä matka vielä on?" kuului noin kilometrin välein vajaan sadan kilometrin ajan.

Majapaikan respassa selvitimme pysäköintipaikkaa ja muita käytännön asioita. Vauva heräsi huutamaan nälkäänsä ja liian pitkään paikoillaan istunut Junnu säntäsi juoksuun kuin villivarsa. Mies lähti Junnun perään, minä selvitin välttämättömimmän. Miehen palatessa Junnu kainalossaan sanoin virkailijalle, että veisimme lapsemme ensin huoneeseen ja siirtäisimme sitten auton oikealle paikalle. "Mutta ettehän te noita keskenään voi jättää", totesi kauhistunut virkailija, joka oli tulkinnut sanomaani turhan kirjaimellisesti. "Meillä on onneksi sellainen auto, johon tarvitaan vain yksi kuljettaja", vastasi mies siihen. Virkailija naurahti väkinäisesti. Minua hihitytti.


Lomaterveisin,
Jokusten äiti

Katkoksia

Havahduin eräänä aamuna suihkussa poikkeukselliseen tilanteeseen. Olin yksin. Omissa ajatuksissani. Kukaan ei keskeyttänyt niitä. Se on kotioloissa nykyään erittäin harvinaista herkkua.

Joskus mietin iltasella, sainko päivän aikana yhtään ajatusta kasaan. Kokonaiset virkkeet ovat pelkkä vitsi ja kaukaiselta tuntuva haave. Arkitodellisuutta on keskustelu puolikkailla lauseilla. Pikkulapsiaika pitäisikin ehkä nähdä mahdollisuutena. Ajanjaksona, joka tuuppii opettelemaan asioiden kiteyttämistä ja sähäkämpää ilmaisua.

Tuumin hetken arkeamme. Tulin siihen tulokseen, että erilaisia keskeyttäjiä on ainakin kahta perustyyppiä. Lisäksi tunnistin näiden jonkinsorttisen yhdistelmän.

Äiti kato

Junnu touhuaa vielä harvoin itsekseen. Hänellä pitää olla puuhasteluissaan vähintäänkin yleisöä. "Äiti kato, miten mä seison mopon päällä. Äiti kato mitä nämä legoukot tekevät. Äiti kato, tämä punainen nappula söi sinisen. Äiti kato, pikkuauto heitti voltin ja meni katolleen. Äiti tuu katsomaan, miten liimasin tämän kirjan suihkun seinään. Äiti kato millaisia kuvioita vesipisarat muodostaa kun heittelen kylppärin seiniin vettä." Ja minähän katson. Joskus ylpeänä, usein kauhistuneena.

Mitä, miten, miksi?

Junnun tiedonjano on valtava. Hän kyselee kaiken aikaa ja aivan kaikesta. Viimeisin kiinnostuksenkohde on ollut ihmisen anatomia. Junnua kiinnostaa kovasti, miten ruoka kulkee suun kautta ihmiskehon läpi ja päätyy lopulta pönttöön asti. Luonnollisesti juuri ruokailuhetki laukaisee tämän pohdinnan. Näin ollen ohutsuoli, paksusuoli ja peräsuoli - kakkapökäleistä puhumattakaan - vierailevat ruokapöytäkeskusteluissamme paljon enemmän kuin toivoisin.

Mietinnän aiheena on ollut myös ihmisen luusto. "Mua kiinnostaa mitä isin sisällä on. Onko siellä luuranko? Onko minun sisällä pieni luuranko? Kasvaako luuranko ihmisen sisällä?"

Tiedonjano on ihailtavaa, mutta myös uuvuttavaa. Omien ajatusten kasailun aika tulee vasta Junnun nukkumaanmenon jälkeen. Tai tulisi, jos jaksaisi muutakin kuin tuijottaa Netflixiä lasittunein katsein.

Katso ja vastaa

Junnu osallistuu mielellään arkiaskareisiin. Puuron ja kahvin keittämisestä on tullut hänen lempipuuhiaan. Aiemmin kaurapuuron hämmentely oli minulle eräänlainen meditatiivinen hetki. Äidin omaa aikaa. Nyt vastailen kysymyksiin. "Miksi puurosta nousee höyryä? Mihin höyry katoaa?" Napsautettuaan kahvinkeittimen päälle, Junnu jää seuraamaan keittimen toimintaa. "Katso, tuolta se kahvi valuu pannuun. Miksi? Katso, höyry tanssahtelee kahvinkeittimestä. Miksi?" Ja taas minä katson ja vastaan.


Tänään suihkuvisiitti muistutti jo enemmän tavanomaista. Ensin kylppäriin ilmestyi kolmipäinen otus sanomaan ihan vaan moi. Sitten Junnu tuli kertomaan, että vauva oli puklannut isin päälle. Pian ovi avautui jälleen ja Junnu ilmoitti, että oli toivonut Sataa salamaa ja tiedusteli, tykkäsinkö hänen musiikkivalinnastaan.

Tykkäsinhän minä - kaikesta tästä. Jatkan katselua ja vastailua. Herkuttelen kokonaisilla lauseilla sitten myöhemmin.


Terveisin,
Jokusten äiti