"Hei meillähän alkaa olla valmista, tiskaan vain tämän kattilan vielä", totesin lopulta helpottuneena. Siinä samassa Junnu oli hakenut hyllystään rasiallisen Hama-helmiä ja toimittanut ne epäonnistuneesti pöydälle. Satakunta eriväristä helmeä pyöri pitkin keittiön lattiaa. Isä kumartui keräilemään niitä vauva sylissään. Plurp. Kuinka ollakaan, vauva sylkäisi lattialle aimo annoksen puklua. Isän noukkiessa helmiä puklulammikosta ehti Junnu jo toisaalle. "Hei äiti, isi, katsokaa, olen täällä Hilman pesässä", kuului pian olohuoneen perältä. Junnu möyri kissan majapaikassa ainoastaan varpaat oviaukosta pilkistäen.
Onneksi meillä ei ollut lentoa odottamassa tai muuten tiukkaa aikataulua. Olisi jäänyt tahmaiset helmet keräämättä ja kissankarvaiset vaatteet vaihtamatta. Nyt pääsimme säällisesti ulos kotiovesta, eikä pieni viivästys laskenut lomamielialaa.
Auto teki seuraavaksi oman tepposensa. Sen takaovet olivat jäätyneet kiinni. Saimme kuitenkin ujutettua sekä Junnun että pienen venkslauksen jälkeen myös vauvan turvakaukaloineen etuistuinten välistä takapenkille. Matka saattoi vihdoin alkaa.
Bensavalo ilmoitti, että meidän olisi syytä pysähtyä hyvissä ajoin ennen määränpäätä. Takapenkki oli nukahtanut alkumatkasta. Päätimme juhlistaa kahdenkeskistä juttutuokiota matkaeväsherkuilla, sillä olimme mielestämme ansainneet vähän ekstraa. Loman kunniaksi ja aamushow'n vuoksi. Ainahan sitä syitä keksii, tänäänkin.
Minä jäin tankkaamaan, mies lähti hakemaan kahvia, teetä ja palanpainikkeita. Tankatessani seurasin väsyneesti bensamittarin lukemia. Yö oli ollut katkonainen, joten ylimääräinen kahviannos tekisi terää. Euro- ja litramäärät vaihtuivat mittarissa. Mietin, voisinkohan mennä niistä hypnoosiin. Klonks. Tankki oli tullut täyteen ja havahduin takaisin tähän hetkeen.
Auton oven avatessani sain vastaani huutokonsertin. Kumpikin takapenkin myssypäistä oli herännyt ja itki sydäntäsärkevästi. Ryömin takapenkille asettelemaan tuttia vauvan suuhun samalla Junnua lohduttaen. Kumpikin rauhoittui, joten palasin istumaan etupenkille. Plop. Vauva sylki tutin suustaan ja aloitti taas itkun. Menin jälleen laittamaan tuttia paikoilleen. Jatkoimme tätä kissa-hiiri-leikkiä hyvän tovin. Junnu hekotti ääneen tuttitaistoani. Lopulta vauva nukahti, mutta Junnu sinnitteli väsymyksestään huolimatta hereillä. Kahdenkeskeinen juttutuokio jäi pitämättä ja eväsherkut sellaisinaan nautiskelematta. Loppumatkan vastailimme Dallas-pulliamme mutustelevan Junnun kysymyksiin. "Kuinka pitkä matka vielä on?" kuului noin kilometrin välein vajaan sadan kilometrin ajan.
Majapaikan respassa selvitimme pysäköintipaikkaa ja muita käytännön asioita. Vauva heräsi huutamaan nälkäänsä ja liian pitkään paikoillaan istunut Junnu säntäsi juoksuun kuin villivarsa. Mies lähti Junnun perään, minä selvitin välttämättömimmän. Miehen palatessa Junnu kainalossaan sanoin virkailijalle, että veisimme lapsemme ensin huoneeseen ja siirtäisimme sitten auton oikealle paikalle. "Mutta ettehän te noita keskenään voi jättää", totesi kauhistunut virkailija, joka oli tulkinnut sanomaani turhan kirjaimellisesti. "Meillä on onneksi sellainen auto, johon tarvitaan vain yksi kuljettaja", vastasi mies siihen. Virkailija naurahti väkinäisesti. Minua hihitytti.
Lomaterveisin,
Jokusten äiti
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti