Jokusten Sanomat 5/2016

Vuoden viimeisessä Jokusten Sanomissa Junnu (3 v 7 kk) pohtii mm. ammatinvalintakysymyksiä ja tekee jouluvalmisteluja.


Mummu ja Junnu pelasivat lautapeliä:

Mummu: "Mummu sai sinisen jalan. Ei kellään taida oikeasti olla sinistä jalkaa."

Junnu: "Jos astuu siniseen maalipurkkiin, niin sit on."

Isä ja Junnu olivat menossa nukkumaan: 

Isä: "Sanoitko jo äidille hyvää yötä?"

Junnu: "En ehtinyt, kun olin niin innoissani valitsemassa iltasatua."

Junnu oli mukana vauvan neuvolalääkärin vastaanotolla. Lääkärin vempaimet kiinnostivat Junnua kovin, erityisesti odotustilan verenpainemittari.
Junnu: "Äiti, minä haluan isona lääkäriksi. Voiko minusta tulla isona lääkäri?"

Äiti: "Kyllä voi, sinä voit opiskella isona lääkäriksi."
Junnu: "Miten lääkäriksi opiskellaan?"
Äiti: "Opetellaan käyttämään lääkärin laitteita - verenpainemittaria, stetoskooppia ja muita. Samoin opetellaan myös, mikä lääke auttaa mihinkin pöpöön."
Seuraavana päivänä:
Junnu: "Äiti, minä halua olla isona dinosaurus. Voinko olla isona dinosaurus?"
Äiti: "Hmm, ihmiset eivät taida voida muuttua dinosauruksiksi."
Junnu: "Voi, jos opiskelee dinosaurukseksi."


Äiti leperteli hoitopöydällä makoilevalle vauvalle, joka oli juuri jokellellut kovasti:
"Mitä se äidin pieni muru sanoi? Sano vielä, sano vaan, mitä se ihanuus siinä jutusteli, sano sano."
"Äiti, ei se varmaan sano, voisit jo lopettaa", sanoi Junnu kyllästyneesti.


"Äiti, loppuuko numerot sataan? Milloin sinä olet satavuotias? Ethän sinä voi milloinkaan olla niin vanha, kun kattokin on jo niin lähellä."


Junnu ja isä koristelivat pipareita sokerikuorrutteella: "Hyvä isi, nyt menee oikeeta reittiä. Jatka vaan, jatka vaan, hyvin menee. Hyvä isi!"

Junnu oli kirjoitellut jokusen tovin isänsä tietokoneella. Sitten näppäimistön naputtelu taukosi. "Kirjoitatko vielä?", isä kysyi. "Mutta isi, minähän laitoin jo pisteen", vastasi Junnu.

Eräs arkipäivä

Kävin aamuvarhaisella hörppäämässä lasillisen vettä ja täytin samalla tiskikoneen. Koska muu sakki vielä nukkui, painelin minäkin takaisin petiin. Keittiöstä alkoi hetken kuluttua kuulua astioiden kilinää, mutta olin liian väsynyt jaksaakseni ajatella asiaa sen enempää.

Junnun herättyä menin hänen kanssaan keittiöön. Hämmästelin tyhjänä ammottavaa astianpesukonetta. Mies kertoi tyhjentäneensä sen. Niinpä niin. Likaiset tiskit astiakaapin puhtaiden kippojen ja kuppien joukossa toivatkin omanlaisensa säväyksen tavalliseen arkiaamuun. 

Illalla miehen kotiuduttua töistä Junnu kiikutti innoissaan saksensa isälleen askartelua varten. Ystäväni lapsineen oli meillä kyläilemässä, joten isä tuumasi, että askartelut jätettäisiin tuonnemmaksi. Junnu suivaantui ehdotuksen torppaamisesta niin, että nakkasi askarteluvälineensä kädestään. Jotenkin sakset onnistuivat haukkaamaan kunnon loven isän etusormeen. Vieraat lähtivät kiikuttamaan isää päivystykseen paikattavaksi, minä jäin rauhoittelemaan säikähtänyttä lasta ja siivoamaan veriläiskiä lattialta.

Siinä tohinassa panostus iltapalaan jäi vaatimattomaksi. Nostin Junnulle pöytään kulhollisen muroja. Junnu totesi iltapalapöydän vaikuttavan kovin tyhjältä ja pyysi saada lisäksi satsuman. Tänään onkin tarjolla klementiinejä, vastasin. Miten ajattelematonta. Väärän nimistä sapuskaa. Yritin selittää, että hedelmät näyttävät ja maistuvat eri nimestä huolimatta ihan samalta. Ei auttanut.

Tuohtumuksen laannuttua Junnu pyysi minua tekemään hedelmään aloitusreiän kuorimista varten. Pieleen meni sekin. Korviaraastavan huudon keskeltä Junnu sai sanottua, että tekemäni reikä oli liian suuri ja minun pitäisi pienentää se. No niin, helppo homma.

Lopulta isä kotiutui tikkeineen ja tuppoineen, ja samassa pojan murheet kaikkosivat. Askartelut jätettiin kuitenkin siltä illalta väliin.

Lapsiperheen arki on pullollaan näitä erikokoisten sattumien täyttämiä päiviä. Facebook tosin juuri muistutteli, että on sitä meillä ollut kaikenmoista ennen lapsiakin. Viitisen vuotta sitten heräsin aamuyöllä rapinaan. Löysin keittiöstä kissakaksikon, joka hääri pöydällä sinne yön aikana ilmestyneen jäisen lampaanviulun kimpussa. Näky hämmästytti, sillä meillä ei käsittääkseni pitänyt olla lampaanviulua. Ja jos olisi, ei sitä säilytettäisi keittiön pöydällä. 

Ei ollut vaikea arvata, että lihamötikkä liittyi jollain tapaa aviomiehen pikkujoulureissuun. Tarina ei vain kertonut miten.


Kohti seuraavia sattumuksia,
Jokusten äiti

Kurttukulma tuli taloon

Kolmisen vuotta sitten keväällä, viimeisten lumien sulaessa saimme syliimme ihanan poikavauvan. Nyt syksyn kääntyessä talveksi, ensihiutaleiden sadellessa maahan, elämäämme on tullut ilahduttamaan uusi pieni ihmeellisyys. Tällä porukalla olemme nyt kuukaudenpäivät opetelleet nelihenkisen perheen arkea.

Vauva

Tämän lyhyen tuttavuuden perusteella vauva vaikuttaa hyväntuuliselta tapaukselta. Hän itkee pääasiassa vain palvelun takkuillessa. Pikkutyyppi on kova tarinaniskijä, vaikka juonenkäänteet jäävätkin vielä arvoitukseksi. Hän on myös hyvin tarkkaavainen. Katseessa on jotain vanhaa viisautta. Vauva kurtistelee paljon kulmiaan ikään kuin puntaroisi hartaasti ympäristön tapahtumia. Kurttukulma. Se on yksi hänen monista lempinimistään.

Äiti

Kaikki tuntuu nyt yllättävän helpolta. Tällä kertaa en ole synnytyksen jäljiltä romuna. Toisin kuin ensimmäisellä synnytyssairaalavisiitilläni, nyt häntäluu säilyi ehjänä ja vältyin leikkaushaavoilta. Arkisten askareiden hoitaminen - ja ihan vain kävelykin - tuntui ensisynnytyksen jäljiltä hankalalta ja vaati erityisjärjestelyjä. Nyt käsien loppuessa kesken heitän jalan kevyesti ylös ja napsautan valonkatkaisijan päälle tuosta noin vaan isovarpaalla. Istuminen ja juokseminen sujuvat. Imetyskin luonnistuu vaivattomammin ja kivuitta. Erityisen mielissäni olen siitä, että saan nukkua melko pitkiä yhtenäisiä jaksoja. Junnun pisin unipätkä ensimmäisen 15 kuukauden aikana oli kolme tuntia. Tämä vauva vetelee öisin jopa yhden 4-5-tuntisen jakson. Todellista arjen luksusta!

Esikoisen läsnäolo tuo moneen tuttuun asiaan uudenlaisen, mielenkiintoisen vivahteen. Ihan naurattaa, kuinka me vauvavuonna vaalimme Junnun unihetkiä. Kuiskimme, hiivimme, hyssyttelimme, varoimme pitämästä mitään ylimääräisiä ääniä. Nyt meillä nukkuu tyytyväinen vauva, vaikka korvanjuuressa paukkuu rummut tai ujeltaa nokkahuilu.

Ihastellessani hoitopöydällä köllöttelevää pientä ihmistä ajatukseni katkaisee huoneeseen kirmaava isoveli. Hän alkaa pomppia viereisellä sängyllä: "Katso pikkubaby miten isoveikka hyppii. Sinä et vielä osaa hyppiä näin. Katso. Yksi, kaksi, kolme... "

Imetykset ovat nekin kaukana rauhallisista, harmonisista äidin ja vauvan kahdenkeskisistä hetkistä. Sohvalle käärö sylissäni istahdettuani viereeni hyppää energiaa pursuava hyrränpyörä. "Äiti, pelataan jotain, katso tätä, lue tota, haluan että leikit mun kanssa parkkitalolla". Pohdimme yhdessä, että Lotto- ja Choco-pelien pelaaminen tai palapelien kokoaminen ovat sopivaa puuhaa silloin, kun imetän pikku-ukkoa. Muistipeleihin eivät imetysaivoni kykene.

Kuten Junnu aikanaan, myös tämä nyytti nukkuu öisin vieressäni. Ennen nukahtamistani nuuhkaisen vauvan hiuksia ja silitän hänen pehmeää poskeaan. Miten ihmeellinen elämänalku. Miten valtava on rakkaus tätäkin pientä ihmistä kohtaan. <3

Isä

Muistot Junnun vauvavuoden ajoilta ryöpsähtelevät mieleeni, kun seuraan uutta tulokasta isänsä sylissä. Isä kanniskelee pojanpötkylää ja riimittelee lennosta hauskoja loruja. Hän pyörähtelee vauva sylissään pitkin olohuoneen lattiaa. "Nyt tiedän, mistä juontaa juurensa Junnun kova kiinnostus piruettien tekemiseen", naurahdan katsellessani isän vauhdikasta mutta hallittua kieppumista.

Iltaisin istuskelen olohuoneen sohvalla vauvaa imettäen ja seuraan kekkapojiksi itseään kutsuvan kaksikon touhua. Pomppimista, sirkustemppuilua, vitsailua ja muuta vallatonta menoa. Yhtenä hetkenä ohitseni viilettää Kiinaan hälytyksen saaneet palomiehet. Seuraavassa hetkessä pääsen todistamaan rosvon ja poliisin hurjaa takaa-ajoa. Leikkeihin on päässyt mukaan myös Milla Magian posauspommit (meillä ilmapallot), joita isä ja poika viskelevät toisiaan kohti. Pyydän ohikiitävää pikku roistoa nostamaan maahan pudonneen sukan. "Ei kiittämistä puluseni", vastaa roisto kiitokseeni. Hymyilyttää, mutta mietin että onkohan Aku Ankkoja luettu jo liikaa, kun äitiä on alettu kutsua Iinekseksi ja isää Aku-sedäksi.

Junnu

Isoveli on uudesta roolistaan haltioissaan. Hän on innolla mukana vaipanvaihdossa. Siinä hänellä on kaksi tärkeää tehtävää: vanhan vaipan kiikuttaminen - vaippatyypistä riippuen - joko roskiin tai pesuun ja uuden vaipan ojentaminen. Olen jaellut hänelle muitakin satunnaisia pikkutehtäviä, kuten vauvan likavaatteiden vieminen pyykkikoriin tai puklurätin etsiminen. "Kiva kun annat mulle tehtäviä", toteaa Junnu tohkeissaan. On ollut tosi mukava huomata, että isoveli on vauvanhoidosta noin innostunut. Tosin innostus roskien viemiseen kesti suunnilleen kolme viikkoa. Sen jälkeen ehdottaessani Junnulle roskiskeikkaa, huutaa hän isälleen: "Isi, mulla ois sulle yks homma." Delegoinnin jalot taidot alkavat olla hyvin hallussa nuoresta iästä huolimatta.

Olemme selittäneet Junnulle, ettei vauva aluksi osaa juuri muuta kuin syödä, nukkua, jokeltaa ja itkeä. Kerroimme myös, että Junnu voisi opettaa asioita vauvalle. Tämän tehtävän Junnu on ottanut tosissaan hoitaakseen. Hän on esimerkiksi opastanut yksityiskohtaisesti kuinka vaatteet puetaan päälle ja miten hampaat pestään.

Odottaessamme vauvaa syntyväksi pohdimme porukalla tulokkaalle nimivaihtoehtoja. Junnu ehdotti välillä omaa nimeään, välillä sukulaislasten tai päiväkotikaverien nimiä. Sanoin, ettei vauvalle voisi antaa samaa nimeä kuin hänellä itsellään on. Eikä mielellään myöskään kenenkään tuttavan nimeä. Junnu tuntuu ottaneen tämän turhan kirjaimellisesti. Ehdottaessamme mitä tahansa nimeä, hän varmasti keksii jonkun, jolla kyseinen nimi jo on: "Mutta äiti, lastenohjelmassa X tai kirjassa Y on sen niminen hahmo - eihän nyt samaa nimeä voi antaa."

Junnu tykkää pikkuveljestään kovasti. Hänestä on kiva pitää veljeä sylissä. Hän katselee vauvaa, silittää hellästi sen poskea ja sanoo lähes kuiskaten: "Minä olen sinun isoveljesi. Sinä olet ihana. Kiva että synnyit tähän maailmaan." Ja äidiltä pääsee liikuttunut huokaus.

Vauvantuoksuisin terveisin,

Jokusten äiti

Jokusten Sanomat 4/2016

Päätoimittaja Junnu Jokusen (3 v 6 kk) havaintoja ja ajatuksia elämänmenosta.

"Pitäiskö meidän lähteä ulos", aprikoi äiti ääneen. 

"Itse asiassa en mä kyl tahdo, mutta kiitos vaan kysymästä", vastasi Junnu.

Junnu pohti äidilleen nukkumaan mennessään: "Tiedätkö mitä, Hevisaurukset on kuollut sukupuuttoon."


Äiti komensi Junnua hieman tiukempaan sävyyn. Junnu tähän: "Äiti, asiat voi hoitaa keskustelemalla, sanot vaan ihan rauhassa, ei tarvitse korottaa ääntä."

Junnu keikkui keittiön pöydän reunalla käsiensä ja vatsansa varassa.

Äiti: "Älä temppuile siinä pöydällä, se voi keikata."
Junnu: "Ei tämä ole mitään temppuilua, tämä on painopunnerrusta."

Junnu: "Mikä Herra Hakkarainen on?"

Äiti: "Se on semmonen satuhahmo."
Junnu (hieman hölmistyneenä): "Ei se ole satuhahmo, se on vuohi."


Junnu kävi potalla, mummu pyyhki. Junnulle tuli pian tarve mennä uudestaan veskiin, jolloin tokaisi mummulle: "Mun äiti pyyhkii sillai kunnolla, sunkin pitää."

Mummu: "Minä pyyhin kunnolla." 

Junnu: "Etpä pyyhkinyt, kun mun tuli uudestaan kakkahätä."

Junnu on ollut tavattoman kiinnostunut kaikenmoisista luonnonilmiöistä, joten vanhemmat ajattelivat, että 3-4-vuotiaille suunnattu tiedekerho olisi omiaan Junnulle. 

Äiti ja Junnu olivat matkalla ensimmäiselle tunnille: 

Äiti: "Mennään tänään katsomaan millaista kivaa touhua on tarjolla lasten tiedekerhossa."

Junnu: "Mitä siellä tiedekerhossa tehdään?"

Äiti: "Tutkitaan erilaisia ilmiöitä."

Junnu: "Ai sellaisia kun magneetti törmää maahan ja sitten taivaalle tulee revontuli?"

Junnu on kiinnostunut taivaankappaleista ja halusi opetella planeettojen nimiä. Junnu ja äiti kävivät aurinkokunnan planeetat läpi muutamaan kertaan, jonka jälkeen Junnu luetteli tietäväisenä: "...Jupiter, Saturnus, Uranus, Kaktus."

Tuumailuja vauvasta


"Äiti, onpa kiva että vauva syntyi, niin nyt voit taas juosta mun kanssa."


Junnu tarkkaili juuri kotiutunutta vauvaa: "Katso, sillä on päässä Linnunrata." (osoittaa pyörrettä hiuksissa)

Junnun ja isän tullessa ulkoa Junnu tiedusteli: "Äiti, onko teillä sujunut pikkubabyn kanssa ihan hyvin?"

Vauvataekwondo - tuumasta toimeen

Neljä vuotta sitten odotin Junnua. Silloin pohdin muiden seikkojen muassa sitä, mitä liikunnallisia harrastusmahdollisuuksia minulla tulisi olemaan vauvani kanssa. Pääkaupunkiseudulla oli tarjolla monennäköistä vatkausta ja veivausta joogasta aina tanssiin. Minua oli kuitenkin alkanut kutkutella oman harrastukseni - taekwondon - yhdistäminen vauva-arkeen. Mitä enemmän mietin asiaa, sitä herkullisemmalta se alkoi tuntua.

Kerroin ajatuksistani viereisellä taekwondosalilla. Tuumailuihini suhtauduttiin heti myönteisesti ja minulle näytettiin vihreää valoa asian edistämiseksi. Koska minulla ei ollut aiempaa kokemusta vauvoista saati vauvojen kanssa liikkumisesta, tuntui konseptin suunnittelu vauvatta hankalalta. Niinpä päätin odottaa lapsen syntymää, ennen kuin alkaisin hioa tuntien sisältöä. Siihen asti menin eteenpäin suurpiirteisen vision ja vahvan onnistumisen uskon saattelemana.

Junnu syntyi keväällä, joten syksy oli oiva ajankohta vauvataekwondon käynnistämiselle. Vauvataekwondokurssi oli ensimmäinen laatuaan, joten tuntisisältöjen kehittelemisen lisäksi piti tehdä kovasti töitä sen eteen, että potentiaaliset äiti-vauvaparit löytäisivät uuden harrastuksen pariin. Puhuin vauvataekwondosta kaikkialla ja kaikille - varmasti muiden kyllästymiseen asti. Itse olin asiasta tavattoman innoissani.

Harjoituksien muoto hahmottui pikkuhiljaa ja tarkentui kauden edetessä. Alkuun olin melko varovainen harjoitusten rasittavuuden ja sisältöjen suhteen. Nostin kuitenkin hiljalleen jumpan tehoa siten, että halukkaat saivat tunnilla hyvän hien pintaan. Minulle oli tärkeää, että tunnit olivat luonteeltaan sellaisia, että kaikki saattoivat nauttia niistä oman taitotasonsa ja kuntonsa mukaan. Toinen kantava teema oli turvallisuus. Harjoiteltaessa kamppailulajia vauvojen läsnäollessa tuli harjoitteita luonnollisesti muokata melkoisesti tavanomaisista taekwondotunneista poikkeaviksi.

Vuosi vauvataekwondon parissa oli ikimuistoinen. Oli ihana seurata pienten nyyttien kasvamista ensin ryömiviksi, sitten konttaaviksi ja lopulta käveleviksi pikkuihmisiksi. Vauvatouhut saivat taekwondotunnin tyypillisesti melko hektiseksi: jumpan ohella vaihdettiin vaippaa, pyyhittiin lattialta pukluläikkiä, syötettiin pilttejä. Oma apuvalkkuni alkoi yleensä vaatia treenijuomaansa viimeistään lihaskunto-osuuden aikana. Silloin minä istahdin lattialle ja huutelin jumppaohjeita vauvaani imettäen.

Vauvataekwondovuoden jälkeen valmennustiimimme oli aika siirtyä eteenpäin. Pienen apuopettajani kasvun myötä syntyi ensin taapero- (n. 1-2 v.), sitten naperotaekwondo (n. 2-3 v.). Kummankin kantava ajatus on lapsen ja vanhemman hauska yhteinen liikuntahetki. Lapsi opettelee liikunnallisia perustaitoja mm. erilaisten temppuratojen muodossa. Vanhempi hikoilee menossa mukana. Taekwondon yksinkertaiset perustekniikat kulkevat osana harjoituspalettia.

Junnusta on tulossa pian isoveli. Tuleva perhetilanteemme on poikinut jälleen uuden idea-aihion. Haluaisin kehitellä perheryhmän, jossa mukana voisi olla äiti ja vauva sekä pikkulapsi. Aion kuitenkin ensin rauhassa tutustua uuteen perheenjäseneemme ja vasta sen jälkeen alan rakentaa uutta konseptia. 

Entä mitä vauvataekwondolle kuuluu tätä nykyä? Erinomaisen hyvää. Syksyllä käynnistyi jo sen neljäs toimintavuosi. Ensimmäisen vuoden jälkeen luovutin viestikapulan eteenpäin ja nyt vetovuorossa on jo kolmas ohjaaja oman apuopettajansa kanssa. Toivottavasti muutkin taekwondoseurat vielä innostuvat hyväksi havaitusta toimintamallista. Vauvataekwondo on parhaimmillaan äidin ja vauvan ihanaa yhteistä aikaa, jossa äiti pääsee lisäksi kuntoilemaan mahtavan lajin parissa.


Taekwondoterveisin,
Junnun äiti




PS. Lisätietoa vauvataekwondosta löydät Taekwondourheilijoiden sivuilta: http://www.taekwondourheilijat.fi/taekwondo/harjoitusryhmat/vauvataekwondo/

Vauvavuosi pätkän päästä

Perustuu Junnun äidin kolmen vuoden takaisiin muistiinpanoihin.

Ekat hetket

Huh. Syntymä oli rankka ja muhkurainen kokemus. Olin hieman väärässä asennossa, joten emme selvinneet koitoksesta äidin kanssa yksissä tuumin. Niinpä lääkärisetä kiskoi minut kylmään ja kirkkaaseen maailmaan päähäni asetetun vempaimen avulla, pitkän porun saattelemana.

Jouduimme viettämään sairaalassa yhden ylimääräisen vuorokauden, sillä painoni laski alle sallitun rajan. Olin kyllä tehnyt kaikkeni, ettei näin olisi päässyt käymään, sillä vietin etenkin öiseen aikaan baarissa pitkät tovit. Pääsimme lopulta sairaalasta kotiin ollessani 3,5 vuorokauden ikäinen.

Ekat päivät kotona

Alkuun en tehnyt juuri muuta kuin nukuin tai söin. Se riitti hyvin minulle. Äiti ja isä olivat tuoneet olohuoneen lattialle patjan, jonka päällä makoilin vuoroin äidin kanssa, vuoroin itsekseni. Kissat kävivät tutustumassa minuun, mutta kovin lähelle ne eivät vielä uskaltautuneet. Pysyttelivät nuuhkaisuetäisyyden päässä.

Ekat vieraat

Neuvolatäti kävi kotikäynnillä vaakansa kanssa ja totesi, että paino oli lähtenyt mukavasti nousuun. Äiti naureskeli, että tämä taitaa olla niitä harvoja hetkiä elämässä, kun painonnoususta ollaan näin riemuissaan. Samana päivänä myös ensimmäinen oikea vieras saapui ihmettelemään pieniä sormia ja varpaitani.

Ekat harrastukset

Pidempään ne eivät malttaneet odottaa, vaan ottivat minut mukaansa harrastuksensa pariin. Olin tuolloin 10 päivän ikäinen. Se tuntui olevan vanhempieni mielestä jotenkin erityisen hieno hetki. En jaksanut innostua asiasta yhtä paljon kuin vanhempani. Minusta paikka, etenkin kaikki äänet, tuntuivat niin tutuilta, sillä olinhan käynyt siellä äidin vatsassa ollessani lukuisia kertoja.

Eka Vappu

Vappuna sain ekan raivarini. Sekös sai isään ja äitiin liikettä. Ne tuudittelivat, hyssyttelivät, vaihtoivat vaippaa, lauloivat, loruttelivat, itkivät, stressasivat (äiti lähinnä). Mikään ei kelvannut minulle. Lopulta isä lähti metsästämään äidinmaidonkorviketta, kun viimeisenä oljenkortena pähkäilivät, etten saanut tarpeeksi äidinmaitoa. Vappuna lähikauppa oli kiinni, joten isä kävi läheisillä kioskeilla ja huoltamoilla, mutta mistään ei löytynyt minulle sopivaa suuhunpantavaa. Niinpä isän piti matkata keskustaan asti. Sieltä hän viimein löysi vastasyntyneelle vauvalle kelpaavan purnukan. Äiti luuli, että isä selviää urakastaan nopeammin, kun lähettelee tälle jatkuvasti hoputusviestejä. Hassu äiti. Isän tullessa kotiin, rauhoituin. Ja kai ne lopulta tajusivat, että kyseessä oli vain ensimmäinen mielenosoitukseni.

Samoihin aikoihin päättyi isän ensimmäinen isyyslomapätkä. Äitiä taisi vähän jännittää jäädä kanssani kaksin kotiin. Hyvin se pärjäsi.

1 kk

Näihin aikoihin nukuin yöni melko huonosti. Äiti kanniskeli minua öisin muutaman tunnin ajan. Päiväsaikaan otettiin yhdessä pitkiä nokosia. Nukuin päiväunet paljon mieluummin äidin vieressä kuin yksikseni. Äitikin piti järjestelystä, sillä sai näin kuitattua yölliset univelat.

Jälkitarkastuksessa sydämestäni löytyi sivuääni. Kylläpäs se säikäytti vanhempani. Kävimme Lastenklinikalla tutkimuksissa. Minua nauratti, kun täti laittoi minut täyteen tarroja, joista lähti hassuja piuhoja. Äiti ja isä yrittivät olla reippaita, vaikka huomasin että niitä jännitti kauheasti. Seuraavaksi rintakehäni päälle levitettiin kylmää ainetta. Äiti kertoi, että sydämeni ultrattaisiin. Se ei ollut enää hauskaa. Tutkimuksen jälkeen lääkärin sanat saivat äidin ja isän hymyilemään helpottuneina. Minulla oli kuin olikin terve sydän.

2 kk

Keksin, että voin pyöritellä päätäni puolelta toiselle ja että nyrkit saa mahtumaan suuhun. Jokelteluni sai tarinankerronnan rytmiä ja pärinä-ääniä. Sellaista oli pitkälti elämäni parikuisena.

3 kk

Kolmikuisena maailmaani tuli taas uusia ulottuvuuksia: hekottelunaurua ja käännös ensin kyljelle, sitten masulle asti. Toinen käsi jäi vielä harmillisesti alle. Onneksi äiti auttoi sen kanssa. Muuten olin suoritukseeni oikein tyytyväinen.

4 kk

Lueskellessamme äidin kanssa kuvakirjaa, näytin hänelle kuinka sivuja voidaan kääntää hieman nopeampaan tahtiin. Äiti jää milloin ihmettelemään pupun suuria korvia, milloin kissan pehmeää turkkia. Kyllä ne on jo nähty.

5 kk

Aloin nostella takapuoltani vatsalla maatessani, mutta raivostuin, kun en sinnikkäästä yrityksestä huolimatta päässyt vielä etenemään.

Ja taas niitä piikkejä. Olin rokotuksen jäljiltä hieman kuumeinen ja erittäin kiukkuinen. Protestoin asiaa jatkamalla kärttyilyä 1,5 vuorokautta.

6 kk

Bataatti- & maito-yhdistelmä alkoi maistua. Muuten en oikein välittänyt tyrkytettävistä maistiaisista. Uudet sapuskat saivat myös omat tuotokseni uuteen kiinteämpään formaattiin.

Heureka! Keksin vihdoin miten pääsen etenemään. Otin mallia mittarimadolta. Pylly ylös ja menoksi. Ja ahkeran harjoittelun myötä vauhti kiihtyi päivä päivältä.

Pöydän taputtelu oli kivaa. Tykkäsin myös matkia erilaisia rytmejä. Ääää muuttui rytmikkääksi ä-ä-ääksi, kuvaili äiti.

7 kk

Äiti innostui silmin nähden, kun lisäsin ääntelyyn syvyyttä: än-nän-nän-nää ja däd-däd-dää olivat kuumimmat puheenaiheet.

Kokeilin karhukävelyasentoa. Siinä oli niin hauskaa huojua ja hytkyä, että jatkoin sen treenaamista usean päivän ajan.

Sitten lähdin kunnolla konttailemaan. Äiti sanoi, että reipastuin konttaamisen myötä. Konttailin innoissani toisten lasten luo ja tervehdin heitä pukkaamalla kevyesti päälläni. Kaikki eivät tuntuneet pitävän siitä.

Opin taas uusia hokemia: mam-mam-maa ja pap-pap-paa. Aloin harjoitella myös kuiskaamista.

8 kk

Opin istumaan tuetta. Nousin sohvaa vasten seisomaan ja otin ensimmäiset askeleeni tukea vasten. Pian laskeuduin myös alas tuolin/sohvan/kissojen kiipeilytelineen nojalta. Sittemmin olen harjoitellut näitä todella ahkerasti. Olen kuulemma uuttera kaveri. Äiti esitti ihastelevansa holtitonta ja uhkarohkeaa huojuntaani, vaikka huomasin sen oikeasti olevan kauhusta suunniltaan.

Keksin terävät tä-huudahdukset ja huulipapatuksen. Sanavarastooni tuli myös kissa (tai iss, mutta onneksi äiti tajuaa minun tarkoittavan kissaa).

9 kk

”Kyllä susta varmaan fyysikko tai kemisti tulee, kun tota vauhtia pilkot parsan lähes atomitasolle”, tuumasi isä minulle. Mitä lie sillä tarkoitti. Suuhun en viitsinyt laittaa murun murua. Haisikin niin järkyttävän pahalle. Kaiken huippu oli mielestäni se, etteivät ne itse syöneet sitä laisinkaan, mutta silti yrittivät tarjota minulle. En mennyt siihen ansaan.

9 kuukauden ja 11 päivän ikäisenä otin kolme horjuvaa askelta sohvalta äidin luo. Siitäkös äiti ja isä sekosivat - hurrasivat ja kehuivat.

Hampaiden narskuttelu on uusin keksintöni, samoin eri asioiden osoittelu. Osoittelen kissoja, lamppuja, pyykinpesukonetta ja jääkaappia.

Äiti on melko varma, että on muutaman kerran kuullut minun sanovan ”äiti”. Uskokoon niin. Äiti luulee kuulleensa myös jotain lamppu-sanaan viittaavaa.

Sain muuten ensimmäisen soittimeni, xylofonin. Ajattelin ensin testata kapuloiden kestävyyden. Heittelin niitä raivokkaasti pitkin olohuonetta. Kapuloiden läpäistyä rasitustestin siirryin soittelemaan. Hienosti sujuu, vaikka itse sanonkin.

Suutun todella nopeasti, jos asiat eivät mene siten kuin haluan. Olen huomannut, että sillä saan äitiin vauhtia. Hauska katsella, kun se alkaa pörrätä hermostuneesti ympärilläni.

Äiti on muuten tosikko. Ei anna painella tiskikoneen painikkeita, eikä käännellä hellan nappuloita, vaikka se olisi hirvittävän hauskaa puuhaa. Olen yrittänyt väsytystaktiikkaakin, muttei sekään tunnu tepsivän. Kyllä kismittää.

10-11 kk

Sitten sain jalat toden teolla alleni. Samalla päättyivät äidin muistiinpanot. Äiti ei sen jälkeen ehtinyt muuta kuin toimia innokkaiden kävelyharjoitusteni huoltojoukkoina. Omasta mielestäni olisin pärjännyt hyvin jo itseksenikin, mutta onhan se toisaalta kiva, kun on yleisöä.

--

Näin se homma etenee. Kohta pitäisi neuvoa samat metkut pikkubabylle. Olen päättänyt ensitöikseni opettaa, kuinka junaradalla ajetaan ja ettei leluja saa heitellä. Niillä tiedoilla ja taidoilla pääsee mielestäni hyvin elämän alkuun.


Syysterkuin,
Junnu


PS. Äiti kirjoitteli tammi-helmikuun vaihteessa ekaa blogipostaustaan, jolloin kirjaili ylös omia vauvavuoteni aikaisia fiiliksiään (postaus nro 1. Siitä se lähti).

Jokusten Sanomat 3/2016

Päätoimittaja Junnu Jokusen (3 v 4 kk) havaintoja ja ajatuksia elämänmenosta.


Junnu pyöritteli äitinsä kanssa lihapullia:
"Äiti, mä vähän juksaan sua. Teen tästä ensin semmosen arpakuution ja vasta sitten pyöreän lihapullan. Taas vähän juksaan. Teen ensin Egyptin pyramidin ja vasta sitten pyöreän lihapullan."


Junnu pohti isälleen aamupuuroa syödessään:
"Tiedätkö mitä, ruoka ei maistu masun sisällä millekään."


Äiti yritti saada Junnua illalla rauhoittumaan ja nukkumaan, jolloin Junnu totesi vakavalla äänellä:
”Äiti, kyllä sinunkin pitää mennä jo nukkumaan. Kaikkien ihmisten pitää levätä. Ihmiset tarvitsevat lepoa. Et muuten jaksa huomenna touhuta. Äiti, ihan totta.”


Junnu kuunteli autossa Eppujen Repullinen hittejä -levyä. Tämä poiki muutamia kysymyksiä:
”Miksei saa itkeä kun kitara soi? Mitä se suru soittaa? Miksi se uraani halkeaa? Miksi lamput tarvitsevat sähköä? Mitkä muut tarvitsevat sähköä? Mitkä eivät tarvitse sähköä?”


Seurattuaan hetken olympialaisten rintauinteja Junnu teki havainnon:
"Katso, nuo uimarit sanoo aina 'kyllä', kun ne uivat. Ne nyökkii uidessaan tuollalailla. Kyllä. Kyllä. Kyllä."

Junnu pohti ruokapöydässä:

"Miksi minä kasvan koko ajan? Miksen minä pysty mitenkään estämään kasvamista?"


Aamupalapöydässä Junnu totesi kaihoisasti:
"Voi kun laittaisin viinirypäleen suuhun ja joku osanen menisi sellaiseksi ruusunkukaksi."

Vauhdikkaat ostosrallit

Perheemme väkiluku kasvaa näillä näkymin syksyllä ja Junnusta on siten tulossa isoveli. Tämä tuo arkeemme lukuisia muutoksia, joita kaikkia en tässä vaiheessa osaa edes arvata. Yksi mieltäni askarruttanut seikka on tulevat kauppareissumme. Pelkoni on, että kadotettujen ostoskärryjen, käsilaukkujen ja pikkulasten määrä tulee lisääntymään huimasti. Tästä kielii tämänhetkinen kaupassa asioinnin malli.

Tyypillistä on, että viimeistään maito- ja leipäosaston jälkeen Junnun mielenkiinto ostosapulaisen hommaan lopahtaa. Kerrankin, banaaneja punnitessani huomasin sivusilmällä tutun pipontupsun häviävän kulman taakse. Sekunnin sadasosan ehdin miettiä juoksisinko siltä seisovilta pojan perään vai keräisinkö mukaani kärryissä ammottavan käsilaukun lompakkoineen ja kännyköineen. Käsilaukku sisältöineen jäi orpona kärryihin aloittaessani hurjan takaa-ajon. Asetelma oli silti armotta pojan puolella. Junnun mielestä tämä jahtaava äiti -leikki oli mitä hupaisin. Kikattaen hän puikkelehti ostoskärryjen ja -hyllyjen välissä - äiti kintereillään.

Suomen suurimman Prisman käytäviä peräkanaa kirmatessamme ehdin pohtia, mitä olisi tapahtunut, jos ostoskärryissä olisi ollut käsilaukun lisäksi vauva. Vaihtoehdot hirvittivät. Antaisinko isoveljen kadota tavara- ja ihmispaljouteen toivoen, että löytäisimme toisemme myöhemmin. Vai jättäisinkö vastasyntyneen yksin kärryihin juostessani esikoisen perään. Kumpikaan tarjolla olevista vaihtoehdoista ei erityisesti houkutellut.

Laskettuun aikaan on vajaa kolme kuukautta. Ehdin siis vielä pohtia taktisia kuvioita tulevia Prisma-keikkoja silmällä pitäen. Tämän lisäksi voin vain toivoa, että keväästä lähtien suuressa suosiossa olleet karkailupyrähdykset poistuvat muodista syksyn myötä.

Tällä hetkellä se ei näytä todennäköiseltä. Kävimme eilen kolmistaan läheisessä kauppakeskuksessa syömässä ja jatkoimme samalla kokoonpanolla ruokaostoksille. Työnjaoksi muodostui se, että minä keräsin ostoksia ja mies paimensi lasta. Junnun perään sännätessään isä huikkasi, että löytävät kyllä minut myöhemmin. Olin saanut tehdä ostoksia kaikessa rauhassa, kun kännykkäni piippasi viestin merkiksi: "Ollaan karusellissa". Nostaessani katseeni puhelimesta ohi viuhahti tuttu pipopää ja tovin kuluttua perässä juoksi lapsen isä. Näky nauratti, mutta tulevat kauppareissut vauvan ja tekstaria nopeamman lapsen kanssa kauhistuttivat.


Elokuisin terveisin,
Junnun äiti

Ihmeellinen Islanti

Islannin luonto, kulttuuri ja historia ovat kiehtoneet Jokusten aikuisväkeä jo pitkään. Päätimme tänä kesänä lähteä vihdoin tutustumaan niihin. Ensin suunnittelimme saaren kiertämistä vuokra-autolla, mutta Pohjois-Suomeen suuntautuneella talvilomallamme majoituspaikkojen muuttuminen (11 päivän aikana menopaluu-yöjunat sekä kolme muuta eri petipaikkaa) tuntui olevan liikaa rutiineja rakastavalle Junnulle. Päädyimme vuokraamaan tukikohdan Reykjavikista, josta sitten puikkailisimme Islannin ihmeisiin. Ensimmäinen Airbnb-kokemuksemme osoittautui kelvoksi ratkaisuksi kovaäänisesti surisevasta jääkaapista ja leukaansa lerputtavasta uunista huolimatta. Kuuma vesi nyt olisi haissut peräprutkulle missä tahansa majoituspaikassa.

Maaperän laavamuodostelmat, geysirit ja horisontissa siintävät tulivuoret tekivät meihin aikuisiin suurimman vaikutuksen. Myös paikallisen jalkapallohuuman aistiminen sekä jäätikköelämykset hilautuvat kokemuslistan kärkipäähän. 3-vuotiaan reissupekan mielestä matkan kohokohtia sen sijaan olivat:

1. Kivien nakkelu valtamereen Reykjavikin rantaraitilla (päivittäin). Samalla tarkastettiin meduusat.

2. Vararenkaiden ihastelu (autojen, ei isän).

Islannissa maasturien ulkoisia vararenkaita näkyi merkittävästi enemmän kuin kotikulmilla. Paikkuupyörät jaksoivat kiehtoa Junnua loputtomiin. Pidemmätkin kävelymatkat sujuivat sutjakkaasti niitä havainnoidessa.

3. Hallgrímskirkja-kirkon bongaus.

Tallusteluidemme aikana Junnusta oli hupaisaa tarkkailla milloin kirkon torni pujahtaa esiin talojen välistä tai takaa. Voitonriemuinen "hei, nyt se kirkko taas näkyy" raikasi ilmoille tämän tästä. Lähes yhtä monta kertaa saimme vastata kysymykseen, miksi kirkko ja sen torni eivät näy koko ajan. Tai miksi siitä näkyy välillä enemmän ja välillä vähemmän.

4. Patsaskiipeily.

Samaisen kirkon edustalla on suurehko patsas, johon Junnu tutustui omalla tavallaan. Patsaaseen kiipeily ja sieltä hyppely alas katukivetykselle oli erään iltapäivän kohokohtia. Tätä pontevaa parkouria poika harrasti ajoittain myös muissa kohteissa.

5. "Puolikuplan" keinotekoinen geysir.

Yksi Reykjavikin maamerkeistä, Perlan, kohoaa 86 metrin korkeudelle merenpinnasta. Sieltä oli vanhempien mielestä upeat näkymät kaupunkiin ja lähimaastoon. Junnua sen sijaan kiehtoi tämän lasipallon sisään rakennettu suihkulähde, joka mukaili aidon geysirin purskahtelurytmiä. Suihkulähde kiinnosti junnua paljon enemmän kuin varsinaiset geysirit, joiden purkaukset aiheuttivat lähinnä säpsähtelyä.

6. Keskustan lintulammikko (Tjörn-lampi) ja sen lukuisat sorsat sekä tukkasotkat, joutsenet ja lokit. Erityisesti tukkasotkan poikasten ahkera sukeltelu ihastutti.

7. Reykjavikin rantabulevardin viikinkilaivamonumentti. Oiva kiipeilyteline sekin, vaikka muistuttikin Junnun mielestä jättimäistä ötökkää.

8. Ulkouima-altaat.

Reykjavikin suurin ja suosituin ulkouima-allas oli majapaikkamme vieressä. Junnu nautti kovasti lämpimässä vedessä pluttaamisesta. 10-asteinen ulkoilma ja korvissa viuhuva kylmä tuuli saivat vanhemmat kaipaamaan uimapukujen kavereiksi pipoja.

9. Vesiputoukset.

Harpa-konserttitalon edustalla on teos, jossa vesi virtaa ylemmistä altaista alempiin. Kanavan vierustaa juostiin päästä päähän ja hämmästeltiin veden kulkua. Toinen vanhemmista ehti samalla kätevästi tutkailemaan itse konserttitaloa. Junnun mielestä Kultaisen kolmion -retkellä näkemämme Gullfossin suuri vesiputous oli kiinnostava, mutta jäi armotta kakkoseksi Harpan pihan vesiväylälle.

10. Turistikrääsäkaupan lasinen pyrypallo.

Matkamuistomyymälät ovat pullollaan lasisia tai muovisia koriste-esineklassikoita, joita heiluttamalla saa pallon sisällä aikaan lumisateen. Näitä Junnu olisi jaksanut toljottaa loputtoman kauan.

Yhteiset elämykset

Matkallemme osui muutama yhteinenkin kiinnostuksen kohde. Laavakentän päällä makoileva Blue Lagoon -kylpylä ja sen 39-asteinen mineraalipitoinen vesi oli erityisesti Junnun ja äidin mielestä merkillisen ihana kokemus. Geysir-puiston vuorelle kiipeäminen taas sai perheen miehet pauloihinsa. Hysteerinen äiti oli ensin toppuuttelemassa vuorikiipeilyajatusta miettien sen olevan liian haasteellista Junnulle. "Äiti voi odottaa alhaalla, jos ei uskalla kiivetä", totesi tähän Junnu. Äiti pohti vielä, että vuorelta pitäisi jaksaa laskeutua myös takaisin alas. "Joo, voidaan kävellä ylös-alas, ylös-alas ja ylös-alas", vastasi pieni vuorikiipeilijä reippaasti. 

Yksi huikeimmista hetkistä koko porukan mielestä oli kipuaminen Islannin toiseksi suurimmalle jäätikölle, Langjökullille. Vuoristorekka töyssytteli matkalaiset jääluolan suulle. "Tämä on kyllä kaikkein kivoin leikkipaikka", totesi Junnu innosta jäätikön uumenissa hypähdellen. Vanhemmat olivat asiasta samaa mieltä.

Mukanamme kaikkialla kulki myös matkalaulugeneraattori. Vastaantulijat suhtautuivat kovaäänisiin potpureihin huvittuneesti hymyillen. Eräs toimittaja yritti tarjota Junnulle mikrofoniaankin, mutta siihen poika vastasi topakalla pään pudistuksella. Vielä ei ollut sen aika.

Kesäinen Islanti oli ehdottomasti kokemisen arvoinen. Ja edelleen kiehtova.

Lomaterveisin,
Jokuset

Lapsi lomailee

Kolmevuotias Junnu aloitti tällä viikolla kesälomansa junaretkellä mummulaan. Olemme nyt muutaman päivän ajan olleet kotona aikuis- ja kissaporukassa. Tässä muutamia tekemiäni huomioita:

Aamu ei ala "äiti, tule tänne" -huudoilla, vaan on turvauduttava pitkästä aikaa perinteiseen herätyskelloon. 

Keittiön pöydällä ja olkkarin lattialla ei ole röykkiöittäin pikkuautoja.

Ilmassa ei ole jatkuvaa kysymysryöppyä.

Kukaan ei mopoile vessaan.

Kukaan ei pyydä ihastelemaan kakan määrää tai muotoa.

Vaatteet löytävät päälle ilman että ketään tarvitsee kehottaa ja muistuttaa pukeutumaan.

Ruokailtaessa voi keskittyä syömiseen, ei astioiden kilkuttelua, ei motkotusta ruoasta. Sapuskat päätyvät tavallista suuremmalla prosentilla ruokailijoiden suuhun, ei niinkään rinnuksille, pöydälle tai lattialle.

Postimies Paten, Ryhmä Haun tai Touhulan tunnusbiisejä ei kuulu mistään tuutista.

Lentävien esineiden (pallot, paperitollot, pikkuautot) määrä on merkittävästi normaalia pienempi. 

Kukaan ei kanna sisälle aarrekiviä.

Esitettyihin kysymyksiin riittää pääsääntöisesti yksi vastaus ilman loppumattomilta tuntuvien miksi-kysymysten sarjaa.

Ei kilpajuoksuja vessaan tai valokatkaisimille.

"Puhtaat kalsarit, puhtaat kalsarit, ne lystikkäitä on. Ei raitoja, ei raitoja, ei pissan tippaakaan." Tätä tai muita iltatoimia vauhdittavia rallatuksia ei ole tarvittu.

Iltasatua - ja yleisesti ottaen kirjoja ja lehtiä - ei ole tarpeen lukea ääneen.

 "Kivaa kun kaikki ollaan kotona", "äiti minä rakastan sinua", "isi olet ihana" ja muut pienen ihmisen ihastelevat toteamukset ja hellittelysanat eivät ole värittämässä kodin tunnelmaa.

Pariin päivään emme ole myöskään miekkailleet, puhallelleet saippuakuplia, ajaneet kilpaa pikkuautoilla, piiloutuneet verhojen taakse, toimineet kiipeilytelineinä tai puhuneet Jean Sibeliuksesta. Onneksi ylihuomenna taas kaikki on toisin. ❤️

Kesäisin terveisin,
Junnun äiti

Liikkumisen riemu

Olen ajatellut, että yksi suurimmista rikkauksista, jonka voin lapselleni antaa, on liikkumisen riemu. Näkisin, että sen aikaansaamisessa meidän vanhempien esimerkillä on valtava voima ja merkitys. Tässä on lisäksi toinenkin näkökulma, oma pieni Mansikki ojassa. Yhteiset temmellystuokiot lapsen kanssa täyttävät parhaassa tapauksessa hyvän siivun myös aikuisen päivittäisestä liikunnan tarpeesta. Eihän se viimeisen päälle viritetyn kuntosalitreenin tai vauhdikkaan juoksulenkin kanssa samassa kategoriassa kilpaile, mutta varteenotettava vaihtoehto, jos aika on kortilla. Vähintäänkin se on omien harrastusten hyvä lisä. Junnun isä ottaa hyödyn irti myös viikkosiivouksesta. Ranne- ja nilkkapainojen asettaminen paikoilleen ennen imurinvarteen tarttumista on jo rutiiniksi muodostunut juttu.

Ulkojumpat

Ulkotouhuista kestosuosikeiksi ovat nousseet juoksukilpailut sekä hippa- ja piiloleikit. Niitä voi harrastaa lähes säässä kuin säässä. Mitään erityisvarusteitakaan ei tarvita. Juoksukilpailussa riittää, kun piirtää maahan lähtö- ja maaliviivan ja muistaa vaihtaa korkkarit lenkkareihin. Erilaisten lähtöasentojen ja etenemistyylien kehittely antavat mukavaa vaihtelua puuhaan. Vain mielikuvitus on rajana. Samoin hippaleikkejä voi lapsen kasvun ja kehityksen myötä varioida yksinkertaisista kiinniottamisista monimutkaisempiin viritelmiin.

Talvi toi ulkoleikkivalikoimaan uusia sävyjä. Lumihangessa tarpominen ja mäenlasku olivat mukavia tuttavuuksia. Kun juoksee viitisenkymmentä kertaa pulkkamäen huipulle, saattaa pari hikipisaraa pyrkiä otsalle.

Pallon potkiminen

Junnulle pallo on ollut tärkeä ihan pienestä pitäen. Aluksi annoimme hänen potkia palloa sisälläkin, mutta siinä vaiheessa kun hän alkoi saada sillä tuhoja aikaan, päätimme jättää pallojen potkinnat ulkohommiksi.

Jostain lähikauppakeskuksen tilaisuudesta kotiimme rantautui mainosilmapallo. Junnu ja isänsä keksivät, että sitä voi potkia sisälläkin ilman että tarvitsee pelätä rikkovansa paikkoja. Tätä palloa voi myös mukavasti lyödä tai pukkailla. Yksin, kaksin tai kolmestaan. Ilmapallon kanssa touhuilu on saavuttanut niin suuren suosion, että peruselintarvikkeiden lisäksi ostoslistallamme on nykyisin myös ilmapallot. Onneksi niitä saa edullisesti ja yksi pakkaus riittää melko pitkään.

Paperitollot

Kissallamme pyörii lattialla leikkikaluina aina useampia kuiteista, sanomalehden kulmasta tai A4:n palasesta pyöriteltyjä paperitolloja. Ne ovat päässeet myös muuhun käyttöön. Aluksi niitä potkiskeltiin, mutta sittemmin ne ovat toimineet myös tarkkuusheittovälineinä. Pojat käänsivät kissan rapinatunnelin pystyyn, jolloin siitä saatiin oiva maali paperitollojen pussittamiseen. Itse heittäminen tapahtuu sohvalla seisten. Puoli tuntia heittoalustalle nousua on ihan tehokasta jumppaa sekin. Ja heittotarkkuuttakin tulee samalla treenattua.

Ikioma seikkailurata

Kotiin viritellään harva se päivä oma seikkailurata. Tuolit, tyynyt ja jakkarat jonoon ja temppurata on valmis. Hyvä liikuntamuoto, jossa lapsen seurana voi hyvin olla 1-2 vanhempaa kerrallaan. Joskus jopa kissakin on osallistunut. Toiseen suuntaan mennessä lapsi ryömii tuolirivin ali. Tämä osio aikuisten on syytä jättää mittasuhde- ja turvallisuussyistä väliin.

Juoksuleikit

Aluksi sisällä juostiin huoneesta toiseen lapsi edellä ja toinen vanhemmista perässä. Tällä hetkellä suosikkilaji on "kasirata". Kahdeksikon toisena lenksuna toimii ruokapöytä ja toisena esimerkiksi jokin lelukori. Kikatuksen ja hikipisaroiden määrä on hurja, kun tätä painellaan menemään kymmeniä ja taas kymmeniä kierroksia.

Pallojen vierittäminen vatsalihastwistillä

Uusinta uutta sisäleikkirintamalla on pallojen vierittäminen kissan rapinatunnelin läpi. Tämä toimii haluttaessa samalla myös aikuisen vatsalihasharjoitteena. Lapsi istuu tunnelin toiseen päähän, aikuinen toiseen ja pallojen vieritys voi alkaa. Meillä käytössä on kaksi palloa, jotka vuorossa oleva vierittää peräkanaa tunneliin. Aikuinen ehtii tehdä kunnosta riippuen yhdestä useampaan istumaannousua oman pallonvierityksensä jälkeen seuraavaa vuoroaan odotellessaan.

Tuotekehittelyvisio

Edellä mainitut lajit ovat kaikki tällä hetkellä ahkerassa käytössä. Ja mikä parasta, ne ovat lähes poikkeuksetta ilmaista hupia ja hyvää kuntoilua koko perheelle. Toistaiseksi olemme pysytelleet näissä leikinomaisissa tekemisissä, mutta mitä vanhemmaksi lapsi tulee, sitä monipuolisemmiksi ja urheilumaisemmiksi yhteisiä liikuntahetkiä voi kehitellä. Eikä ne yhdessä tehtynä ole rasitteita kukkarolle. Kaikki perheenjäsenet pääsevät liikkumaan ja voivat viettää mukavaa aikaa yhdessä.

Riemukkaat yhteiset hetket

Nähtäväksi jää mitkä urheilulajeista ovat erityisesti Junnun mieleen. Saammeko seuraa juoksulenkeille vai pääsemmekö pelaamaan jalkapalloa lähikentälle. Vai käykö niin, että Junnu vie koko perheen jonkin täysin uuden lajin pariin. Mielenkiinnolla seurailen, mihin pienen ihmisen mieli meidät kuljettaa.

Palkitsevinta on joka tapauksessa se, kun näkee lapsen nauttivan liikunnasta. Riemunkiljahdusten saattelemana ja leveä hymy kasvoilla käytiin vappunakin kirmailemassa läheisen urheilupuiston juoksuratoja - ilmapallon kanssa tietenkin.


Liikkumisiin,
Junnun äiti

Jokusten Sanomat nro 2/2016

Päätoimittaja: Junnu Jokunen 2 v 11 kk
Toimitussihteerit: Jokunen vanhempi (2 kpl)

"Minä yritän suoristaa näitä", sanoi Junnu ja oikoi ryppyjä mummun kaulalta.

Äiti ja Junnu keskustelivat hampaiden harjaamisesta ja hammaspeikoista. Äiti näytti koloa hammasrivistössään ja kertoi, että häneltä oli poistettu hammas, koska ei ollut hätistellyt hammaspeikkoja pois. Junnu katseli äidin purukalustossa ammottavaa aukkoa mietteliäänä ja kysyi sitten: "Mahtuuko sinne pikkuauto?"

Junnu juoksenteli ympäri huushollia.

Junnu: "Miksi minun jalat hyörii ja pyörii? Ne menee hurjaa vauhtia. Miksi minä menen hurjaa vauhtia?"

Isä: "No miksi?"

Junnu: "Siksi kun minä tykkään."

Junnu istui potalla ja pohti:
"Pissat ja kakat eivät ole ihmisiä."

"Äiti, laita jotain muuta päälle. Olishan se nyt hassua, jos keittelisit noin aamupuuroa."
(Äidillä oli päällään kylpytakki ja päässään "pyyheturbaani".)

Junnu seisoskeli olkkarissa ja katseli jalkojaan:

"Eihän yhdellä jalalla voi kävellä? Miksi Mato Matala voi kävellä yhdellä jalalla?"

"Keskity, Junnu-kulta."

"Joo, minä keskityn, äiti-kulta."

"Minun masu on tässä (näyttää vatsaansa). Se ei ole tässä (näyttää selkäänsä), eikä tässä (näyttää peppuaan). Olispa hassua, jos se olis tässä (näyttää selkäänsä ja nauraa makoisasti päälle)."

"Vedestä ei voi tehdä lumiukkoa", tuumaili Junnu kylvyssä.

Palatessaan äitinsa kanssa päiväkodista Junnu tarkkaili tapansa mukaan autoja. "Volkswagen volkswagenoi, Mersu mersunoi, Volvo volvonoi", totesi poika autoista.


Mummu lupasi kuoria ja paloitella Junnulle omenan.
"Millaisina paloina sinä haluat ompun", kysyi mummu.
"Sellaisina sateenkaaren muotoisina", vastasi Junnu.

"Haluatko laittaa pantin kärryihin", kysyy äiti ojentaen Junnulle kolikkoa ostoskärryjä varten.

"Se on kyllä itse asiassa kolikko. Sitä ei kannata ainakaan laittaa suuhun", kuuluu Junnun vastaus. 

Kaksin käsin

Tiedoksenne, olen useamman kuukauden tehnyt kahta työtä. Se on ollut perheelliselle välttämättömyys, mutta myös henkireikä ja intohimo. Päivisin olen siirrellyt logoja mainostehtaassa, usein horroksessa ja mekaanisesti. Iltaisin ja viikonloppuisin olen herännyt erilaiseen maailmaan. Silloin olen ollut asiakkailleni psykologi, filosofi, isä, poliisi, pastori ja lautturi. Ihmisen elonkehän erilaiset puolet ovat näyttäytyneet noissa pienissä kohtaamisissa täyteläisinä. Siltä se on ainakin tuntunut. Olen tehnyt tätä työtä mielelläni.

Eilisen illan tapahtumat kertovat hyvin mitä olen tehnyt. Alkuillasta tapasin kanta-asiakkaani. Hän on mukava ja rakastettava tyyppi. Kuten usein aiemminkin, oli hän tälläkin kertaa nauttinut hieman liikaa. Hänen silmänsä lupsuivat hieman ja rinnuksilla oli kohtuullinen lammikko jo kerran nielaistua. Tyylikkäät housut olivat hieman rutussa ja niistä väijyi melkoisen voimakas tuoksu. Otin hänet silti vastaan. Siivosin jäljet ja nostin hänet kaksin käsin kyytiin. Jalat eivät tuntuneet pitävän millään, vaikka askellusta koitettiinkin. Olen usein nähnyt hänet samassa kunnossa, vaikka parempaan suuntaan ollaan kuulemma menossa.

Lopulta sain kytkettyä hänet paikoilleen. Pääsimme liikkeelle, ja samassa alkoi närkästynyt motkotus. Joku oli kyytiläisen mielestä pahasti vinossa. Ärtymys kiihtyi nopeasti raivoksi saakka. Matkaajan puheesta ei paljoudesta huolimatta saanut mitään selvää. Aivan kuin hän olisi käyttänyt pelkkiä vokaaleita. Kohteesta emme päässeet yksimielisyyteen. Tilanne alkoi kärjistyä.

Aloin hyräillä hänelle vaivihkaa mieleni roiskeita. Asiakkaan kiihtymystila rakoili. Möly vaimeni. Luomet nyökkivät entistä lupaavammin. Nukahtaessaan hän hymyili hieman. Ajelin hiljalleen kohti makuuhuonetta. Laskin pojan varovaisesti petiin ja hyräilin vielä yhden säkeistön.

"Ajan aina illoin sylitaksiain,
ukon kyytiin mä lattialta hain,
taas ukko närkästyy,
kun kyytii viivästyy,
mä ajan ain,
sylitaksiain."

- JJ:n isä

Parisuhteen mitalla

Great minds think alike. Minä olen pragmaatikko, mieheni satunnaista tallustelua harrastava luova pohdiskelija. Ajattelemme käytännön asioista harvoin samalla tavalla. Tai ajattelemme ylipäätään harvoin samankaltaisia asioita. Yksinkertaistaen voisi sanoa, että minä pyörittelen mielessäni erilaisin kategorioin luokiteltuja tehtävälistoja ja asioiden organisointiin ja sulavoittamiseen liittyviä tehokeinoja. Mieheni ajatukset täyttyvät ympäröivän maailman havainnoinnista ja sen eritasoisista tulkinnoista.

Olin onnistunut elämään omassa pikku pragmaatikkokuplassani kolmisenkymmentä vuotta. Mieheeni tutustuttuani maailmankuvani laveni aimo harppauksen. Rakastuin hänen moniulotteiseen ajatusmaailmaansa. Ja hiljalleen olen ymmärtänyt ja hyväksynyt myös sen, ettei siihen mahdu käytännöllisyyttä. Ei sitten vähäisessäkään määrin.

Avaan asiaa yksittäisten pienten esimerkkien kautta.

Tiskikoneen täyttäminen

Minä täytän tiskikoneen tietyllä tavalla: laseille on oma paikkansa, samoin kahvikupeille, lautaset omassa rivissään, kulhot omassaan, jne. Mies ottaa käteensä astian ja asettaa sen koneeseen täysin mielivaltaisesti. Siten että parhaassa tapauksessa hän saa muutamalla astialla koko tiskikoneen täyteen.

Pyykkien ripustaminen

Äskeinen pätee myös pyykkien ripustamiseen. Mies ottaa käsiinsä vaateläjässä seuraavana olevan vaatekappaleen, laittaa sen narulle juuri asettamansa vaatteen viereen. Minä saan kiksit, kun pyykkinarulla jokainen rivi on täytetty optimaalisesti. Mies taas runttaa t-paidan rakoseen, johon mahtuisi hädin tuskin sukka.

Petivaatteet

Tein lähtöä töihin. Junnun isä oli nelikuisella hoitovapaanpätkällään. Pyysin, että hän laittaisi työpäiväni ajaksi petivaatteet ulos tuulettumaan. Kun tulin kotiin, lakanat roikkuivat parvekkeella tuulettumassa, mutta peitot ja tyynyt oli jätetty sängyille.

Oliko tässä jokin ajatus taustalla, kysyin varovaisesti. Ei ollut, kuului vastaus.

Ratkaisuvaihtoehdot

Olimme sopineet, että noukin Junnun isän kyytiin asemalta. Junan olisi pitänyt jo saapua, muttei miestä näkynyt. Yritin soittaa hänelle, mutta hän ei vastannut. Odotimme Junnun kanssa vielä tovin. Sitten sain vihdoin miehen puhelimen päähän.
Minä: Emmekös me sopineet, että noukimme sinut juna-asemalta? Missä olet?
Junnun isä: Joo, olen täällä toisella puolella asemaa.
Minä: Mitä sinä siellä teet? Mehän olemme aina täällä tietyssä paikassa. (Olleet jo pian kuusi vuotta.)
Junnun isä: Vilkaisin sieltä, muttei teitä näkynyt, joten ajattelin että olette menneet aseman toiselle puolelle.

Ei voi olla totta. Jotenkin ymmärrykseeni olisi voinut mahtua se, ettei hän huomannut meitä. Olinhan pysäköinyt ison pakettiauton viereen, joten jäimme todennäköisesti sen katveeseen. Mutta lähteä nyt seisoskelemaan ja odottelemaan toisaalle. Jostain syystä puhelimeen tarttuminen käy harvoin miehen mielessä ratkaisuvaihtoehtoja pohdittaessa. Ja vilkaisu on yleensä käypä ratkaisu, tarkempi etsiminen harvemmin.

Kannanotto

Olimme menossa ensimmäistä kertaa yhdessä ulos Junnun syntymän jälkeen. Tapasimme kaupungilla. Mies saapui treffipaikkaan suoraan töistä. Minä juoksin ennen tapaamista hoitelemassa asioita. Sateinen ilmakaan ei lannistanut yhtään. Olin todella innoissani kahdenkeskeisestä ajasta. Äitirytkyjen sijaan olin sonnustautunut pitkästä aikaa juhlatamineisiin. Ripsiväriäkin olin sipaissut lähtiessäni.

Ravintolaillallisen nautittuamme käväisin wc:ssä. Vilkaisin peiliin. Kauhukseni huomasin, että vesisade oli tehnyt tehtävänsä ja ripsivärit valuneet poskille. Pöytään takaisin päästyäni kysyin mieheltäni, miksei hän ollut maininnut mitään asiasta.
"Ajattelin sen olevan tarkoitus. Tai jokin kannanotto", vastasi mies vilpittömän kuuloisesti ilmeenkään värähtämättä.
"No ei ollut ei", puhisin takaisin tuohtumustani. "Ensi kerralla kun näet meikin valuvan pitkin kasvojani, voisitko ystävällisesti huomauttaa asiasta. Voin jo nyt täydellä varmuudella sanoa, ettei se silloinkaan ole mikään kannanotto."

Nyt ja silloin

Nykyään osaan jo varautua miehen erikoisiin ratkaisuihin. Aluksi en osannut. Parit ihmetykset ja harmaat hiukset se aiheutti, kun omasta mielestäni luonnollisimmat ja loogisimmat ratkaisut jäivät toteutumatta. Olen pikkuhiljaa ymmärtänyt, että kovastakaan jankuttamisesta huolimatta luova mieli ei ymmärrä pyykkien järjestelmälliseen ripustamiseen liittyvää hienoutta. Eikä sen tarvitsekaan. Riittää, että taloudessa on yksi joka kiinnittää huomiota suuressa mittakaavassa loppujen lopuksi melko epäolennaisiin asioihin.

Vaikutus jälkikasvuun

On jännä nähdä miten kahden hyvin erilaisen ajatusmaailman ja toimintatavan kohtaaminen tulee näkymään myöhemmin jälkikasvussamme. Toistaiseksi sanoisin, että Junnu on sulava sekoitus meitä kahta. Hän pohdiskelee isänsä tavoin asioita esteettisistä näkökulmista. Mutta hän myös kesken vauhdikkaan leikkituokion pysähtyy oikomaan mattoa. Junnu on myös hyvin tarkka siitä, että asiat tehdään aina samalla tavalla. Tarkka ja prosessiorientoitunut, mutta myös luova lapsonen. Ennen kaikkea, äärettömän rakas.


Iloa ja väriä elämään erilaisista ajatuksista!

Junnun äiti

 

Ei kai sorttiasemalla ole Jean Sibeliusta?

Maatuskat ovat pelottavia. Vihaiset piirroshahmot hirvittävät. Epämääräiset äänet kavahduttavat. Jännittynyt "mikä se oli" seuraa jokaista rasahdusta ja kolahdusta. Erilaiset pelot ovat ilmestyneet osaksi jokapäiväistä elämäämme. Jopa äidin totinen passikuva sai pojan mietteliääksi.

Suurin ja ehkä erikoisin pelon aiheuttaja on kansallissäveltäjämme Jean Sibelius. Syyskauden viimeiseltä muskaritunnilta lähtiessämme Junnu huomasi lasivitriinissä miehen potretin. Näky järkytti pientä muskarilaista siinä määrin, että hän pinkoi sen ohi huuli väpättäen.

Tapahtunut synnytti valtaisan kysymysryöpyn. Poika halusi tietää kuka henkilö oli, miksi hänen kuvansa oli esillä, miksi miehen ilme oli niin totinen ja miksi hänen päänsä oli kallellaan. Jokainen vastaukseni sai aikaan liudan uusia kysymyksiä. Kun lisäkysymyksiä ei enää syntynyt, aloitettiin rumba alusta. Tässä luupissa pyörittiin pieni iäisyys.

Toivoin Sibeliuksen kadonneen vitriinistä muskarin joulutauon aikana. Näin ei kuitenkaan käynyt. Junnun järkytys oli suuri, kun hän huomasi jälleen vanhan miehen. Tarkastelin kuvaa itsekin hieman tarkemmin. Yrmynaamainen hahmo näytti erehdyttävästi mustavalkoisen Shrekin ja Winston Churchillin risteytykseltä. Myös Uhrilampaat-elokuva käväisi mielessäni. Uurteisen syvät varjot eivät tehneet säveltäjäsuuruudelle kunniaa.

Muskaritädin johtamat laulunluritukset saivat pelot ja harmitukset unohtumaan. Tunnin lopulla Junnu alkoi taas itkeä hillittömästi. Loppulaulu oli saanut pojan miettimään kotiin lähtöä ja muistamaan, ettemme välttyisi Sibeliuksen jälleennäkemiseltä. Yritin keksiä kaikenlaista pelon lievittämiseksi, mutta mikään ei tuntunut tepsivän. Lopulta eräs äiti lupautui seisomaan säveltäjän edessä, kun kävelisimme siitä ohitse. Siinä olivat taikasanat. Loppusilauksen teki ehdotukseni pipon laittamisesta silmille. Junnu nyökytteli tyytyväisenä.

Suunnitelmaa tiukasti noudattaen selvisimme koitoksesta. Pieni poika oli voitonriemuinen ja suunnattoman ylpeä itsestään. Äitikin sai kiitosta myssypiilon keksimisestä.

Asiaa pohdittiin illalla koko perheen voimin. Samoin seuraavana päivänä. Ja sitä seuraavana. Säveltäjän kohtaamisesta tuli pitkäksi aikaa päivittäinen puheenaihe. Junnu selvitti tapahtumaa myös naapurin sedälle, kaupassa kassatädille ja junassa konduktöörille sekä satunnaisille matkustajille. Pieni mies toimitti kaikille tohkeissaan: "Eemelin äiti seisoi Jean Sibeliuksen edessä ja äiti laittoi pipon silmille, ettei Jean Sibeliusta näkynyt yhtään". Huvittuneena mietin mitä mahtoivat taustoja tuntemattomat kaupantäti, konduktööri ja muu yleisö ajatella asiasta. Ilmeet ainakin olivat kysyviä.

Pari viikkoa tapahtuneen jälkeen olimme viemässä imurinraatoamme sorttiasemalle. Yhtäkkiä kartturi äkkäsi meidän ajavan muskarin suuntaan. Varmistuttuaan, että olemme edelleen matkalla alkuperäiseen määränpäähän, kysyi huolestunut ääni vielä takapenkiltä:

"Ei kai sorttiasemalla ole Jean Sibeliusta?"

"Ei ole, sorttiasemalla ei varmasti ole Jean Sibeliusta", vakuuttelin kuskinpaikalta.
Vaikka kyseessä oli vakava paikka ja todellinen pelko, minua vastaukseni hihitytti. Tässä olisi hyvä alku erikoisimmat lausahdukset -listaan.

Sibelius on ollut perheemme puheenaihe numero yksi lähes kolme kuukautta. Erityisesti ruokapöytäkeskusteluissa hän käyskentelee ahkerasti. Vanhemmuuden odottamattomia ilmentymiä. Siinä sitä on sinfoniaa kerrakseen.


Kevättä ja uusia kokemuksia kohti,

Junnun äiti

Sumutorven töistä

Isyysloman kakkosvaiheen aamulaiska ajatus kiertyi pienen sumutorven tulevaisuuden ympärille. Mitähän tuosta nuhanenästä mahtaa tulla aikuisena? Lyhyen ja rakeisen pohdiskelun jälkeen muutama vaihtoehto pinnisti päätään muita korkeammalle.

Ensinnäkin nelikuinen broilerimme pyörähtää jo keskivertokulttuuriministerin nopeudella oikealta vasemmalle ja yksin häpein takaisin. Käännösten päätteeksi hän katsoo vastustamattoman suloisesti suoraan silmiin, kuolanluppa avoimesta suusta kurkistellen. Tormakkaat monologit ovat myös potkupukumiehen arkea. Aihe ja sanottava jäävät useimmiten hämäriksi, vaikka kuulijat ihastelevatkin suoritusta estoitta. Omin jaloin nuori maakotkamme ei liihota minnekään. Aina pitää olla kuski ja nahkajalka alla. Syömähampaat mauripekkariseltamme vielä puuttuu, mutta kieli kiitää sitäkin liukkaammin suukurussa. Olisikohan hänessä sittenkin enemmän virkamiehen tai julkkisfilosofin vikaa?

Sosiaalisen median päivystävän kannanottajan posti olisi kuin tehty pojalle. Hän kimmastuu usein ja kohtuuttomasti mittasuhteisiin nähden. Kärkäs närkästyjämme räjähtää mielipiteensä hetkessä. Pojan maltti palaa vartissa, jonka jälkeen kiinnostus laukkaakin jo muissa aiheissa. Vaippaan syntyy helposti blogillinen tavaraa päivittäin.

Käsien tiuhasta, epärytmisestä heilunnasta ja mielettömästä jokelluksesta päätellen varma ammatti saattaisi löytyä yleisen konsultoinnin, mainonnan tai puhemusiikin alalta.

Viihdeurheilun parissa on jäntevävartaloiselle maitopojalle myös paljon mahdollisuuksia. Vartalonmyötäinen asu ja rangan ajoittainen pinkeä puolikaari antaa välittömän kelpoisuuden ainakin korkeushyppääjän tai showpainijan hommiin.

Mutta voihan se tietysti olla niinkin, että asianvino huojahtaa toiseenkin suuntaan. Pitänee vaan antaa ajatukselle aikaa lampsia mönkijän perässä ja ruotia vasta sitten, nokanalunen virnussa.

- JJ:n isä

Nutturan hölläys

Vitsailimme Junnun isän kanssa suhteemme alussa, että minun tehtäväni olisi laittaa hieman järjestystä hänen rennonpuoleiseen taiteilijaelämäänsä. Ja hänen tehtävänsä olisi vastaavasti löysätä ajoittain melko pinkeää nutturaani. Harvoin hiukseni edelleenkään kovin vallattomasti hulmuavat, mutta sanoisin lapsen syntymän päästäneen ainakin pari lisäsuortuvaista valloilleen. Perheen silmäterä on saanut aikaan paljon muitakin muutoksia niin ajatusmaailmassa, ajankäytössä kuin tavassa toimia.

Tilastokakkonen

Aiemmin minulla oli kyseenalainen kunnia pitää perheessämme kärkisijaa tuohtumusten ilmaisemisen määrässä. Enää en ole listaykkönen. Myös kärsimättömimmän henkilön tittelistä olen saanut luopua. Junnu on pohdiskelevainen havainnoija, mutta samalla hyvin temperamenttinen ja nopeasti kiihtyvä yksilö. Välillä yllätyn siitä, kuinka pitkäksi pinnani venyy konfliktitilanteita kuohahtelevan lapsen kanssa selviteltäessä. Tavoittelemattomissa on kuitenkin tuloslistan toinen pää. Pojan isä on luonnonoikku tämän suhteen. Hänen malttinsa on vakaa kuin vanha kallio.

Typistyneet keskustelun aiheet

Ennen lapsen syntymää päätin, että tulisin keskustelemaan ystävieni kanssa muustakin kuin jälkikasvustani. Kunnes havahduin siihen, että pääni oli täyttynyt vauva-aiheisista ajatuksista. Vaikka kuinka pinnistelin, ei minulla ollut tarjota juuri muuta kuin vauva-arkeni kuulumisia: miten vauva nukkui, miten se söi, oliko tullut hampaita, mitä neuvolassa oli sanottu. Olkoon menneeksi. Ainakaan en ottaisi puheeksi lapsen kakan koostumusta tai syväanalysoisi sen väriä kesken illallisen. Tässä päätöksessäni olen yrittänyt pysyä. Melkein onnistunutkin.

Uusien kamppailutaitojen kehittäminen

Puolessa välissä raskautta muistan miettineeni tyytyväisenä, että tiedossa olisi paljon hyvää luppoaikaa itseni kehittämiseen. Suunnitelmissa oli monenmoista. Lueskelin innolla avoimen yliopiston opetustarjontaa ja ruksin mielessäni mielenkiintoisia kursseja, joita suorittaisin äitiyslomani aikana. Hah, naurahtaa tähän pian 3-vuotiaan äiti. Äitiysloman aikainen kehittyminen kohdistui lähinnä selviytymisstrategioiden punomiseen taistelussa univelkaa ja mustia silmänalusia vastaan. "Vauva ja panda", totesi eräs pikkulapsi minusta ja Junnusta taannoisen Skype-puhelun aikana. Kamppailutaidoissani oli mitä ilmeisemmin rutkasti parantamisen varaa.

Suunniteltua epätäsmällisyyttä

Olen ollut aiemmin melko täsmällinen. Alamäki alkoi kun myöhästyin ensimmäiseltä neuvolavisiitiltä. Syynä taisi olla jokin akuutti imetys-, kakka- tai mikälie-kriisi. Myöhästyminen aiheutti hirmuisia tunnontuskia. Seuraavan aikataulutetun ohjelmanumeron tullen ennakoisin mahdolliset muuttujat paremmin. Ja niin tein. Olimme kärrykaravaanin kanssa bussipysäkillä juuri sopivaan aikaan. Myhäilin tyytyväisenä ja heilautin kuskille rennosti kättäni. Pettymyksekseni lastenvaunuille varatut paikat olivat täynnä. Katselin harmistuneena, kuinka ovet sulkeutuivat edessäni ja auto pöristeli tiehensä. Myöhästyin jälleen.

Pikku ihmisen kanssa toimiessa ilmaantui tämän tästä ennalta arvaamattomia hidasteita. Uusi elämäntilanne laittoi pohtimaan täsmällisyyden merkitystä. Jatkossa lampsisimme sopivan hetken tullen ovesta ulos ja katsoisimme mihin se riittää. Ja onhan se joskus jopa riittänyt.

Tutustuminen satunnaisen talsijan maailmaan

Tunnustan olleeni aiemmin ajankäytön optimoija. Viikkaan pyykkejä, täytän tiskikonetta, lajittelen roskia (tai etsin kadonneita käsineitä, avaimia, puhelinta) siihen asti kuin suinkin mahdollista, ja kipaisen ovesta ulos viime hetkellä ehtiäkseni täpärästi junaan. Pari aseman rappusissa otettua juoksuaskeltakaan ei haittaa niin paljon kuin laiturilla hukkaan heitetty pariminuuttinen. Ei ainoastaan täsmällistä, vaan myös tehokasta - puolison mielestä silkkaa hulluutta.

Päämäärätön vauvan kärräys laittoi ajattelemaan. Hyvin kaukaiselta ja älyttömältä tuntui aiempi toimintamallini. Mikäs meillä tässä oli kulkiessa ja kiireettömästä haahuilusta nauttiessa. Nutturakin kiitteli taas astetta vapautuneempana.

Näkökulman voima

Näiden aatoksien saattelemana lähden hakemaan Junnua päiväkodista. Ehkä pikkuisen myöhässä, mutta melko hyvässä sisäisessä tasapainossa. Jos viikkojen ajan kasvussa ollut trendi on edelleen voimissaan, syliini juoksee aurinkoinen lapsi. Kunnes seuraavassa hetkessä pienen mielen valtaa järkyttävät mittasuhteet saava uhmakiukku ja alkaa julmettu protestointi. Eräänäkin päivänä Junnu kärttysi päiväkodista lähdön hetkellä ääni käheänä: "Äiti, riisuisitko! En halua pukea! Äiti, älä pue! Haluan vielä leikkiä! Äiti, riisuisitko haalarin! Riisuisitko!!!!" Omaa lastaan hakemassa ollut isä totesi siihen: "Hienosti teillä on jo konditionaali hallussa." Alkoi naurattaa. Mies olisi yhtä hyvin voinut kommentoida jotain kiukunpuuskasta, mutta valitsi toisin. Jatkoin eri verbimuotoja syöksevän raivoisan lapsen kotiuttamista hymynkare suupielessä.


Seuraavaan kertaan!

Junnun äiti

Saappaanvarren ostoskori

Astelimme Junnun kanssa Konalan Lidliin. Saappaanvarsi sai ensimmäistä kertaa täyttää viikon ostoskorin. Homma kävi tomerasti, vaikka viiden vaaksan mitta kavensikin ruokaympyräämme etenkin ylähylly- ja kylmäallastuotteiden osalta. Alta löytyy arkipäivien ruokalistan kivijalka, vuoden ja viiden kuukauden elämänkokemuksella kasaan muksittuna. Suosittelen.

Hapankorppu. Kierros lähti hyvin käyntiin. Odotukset ja itsevarmuus kasvoivat. Mansikkahilloa (3 kg). Tätä sotkua olisi lastattu matkaan enemmänkin. Kolmannen purnukan kohdalla harhautin pienen ahtarin kuitenkin jatkamaan matkaa. Onnistuin. Suolatikkuja (300 gr). Mmm. Nyt lappamisessa oli taas ärhäkkä meininki. Liike oli varmaa ja vauhti huimaa. Paahtoleipä (2,5 kg, 500gr pakkauksissa). Kertamuovipakattua Amerikan pullaa pudoteltiin mukaan kaksin käsin. Rapinakelmu nauratti nassikkaa. Jouduin jälleen maanittelemaan hyrränpyörää eteenpäin, vaikka mansikkahillon kanssa vehnäkyrsä varmasti maistuisikin. Täytelakuja (3 pakettia). Kermakaramellipussi. Namit nakattiin kyytiin yhdellä kädellä. Keskittynyt katse harhaili samalla jo tulevissa tuotteissa. Kanelikorppuja. Ranskan pastilleja. Mikäs siinä. Mansikkahillo (uudestaan, 2 kilon purnukkaa). C-vitamiinia saisimme ainakin tarpeeksi. Lihapullia (1kg). Proteiinit ja rouhitut kanannahat täydentävät mukavasti ruokavaliota. Nyt ei jääty enää yhteen paikkaan nutaamaan. Grafenwalder (3 tölkkiä). Oho. Pikkelssipurkki. Yök. Väriliituja irrotettuna pakkauksestaan. Tällä etapilla puolituinen piirteli hetken riimujaan testipaperiin ja sen viereen. Lyijykynä. Karnitiinijuomaa (0,5 litraa, tyrnin makuista). Omo-pesupallokorkkeja (4 kpl, irrotettuna purkeistaan). Kovamuovatut pallot viikari viskoi Lambi-pyramidin taakse. Sormikompassi osoitti katoamispaikan. Muumioitukoot siellä. Pesemme vaatteet vaikka raakana kuumassa vedessä. Seuraavaksi ostoskoria ajelutettiin vartin verran muuten vaan. Enimmäkseen se toimi törmäysautona. Kevyesti apuohjattuna törkimme lastin lopulta kassajonoon. Maaliviivan voitonhuutoa säristi pieni itkunkärsä. Se oli siinä.

Aikaa koko spektaakkeliin kului noin 23 minuuttia. Ostoskoria kootaan jälleen ensi viikolla. Siihen saakka herkutellaan.

- JJ:n isä

Junnu 1 v 5 kk

 

Jokusten Sanomat nro 1/2016

Tässä julkaisussa seurataan pienen ihmisen ajatuksenjuoksua ja sen kehittymistä.

Päätoimittaja: Junnu Jokunen 2 v 9 kk

Toimitussihteerit: Jokunen vanhempi (2 kpl)

Junnu heitti sukalla äitiään. Äiti piilotti sukan selkänsä taakse.

Junnu: "Mihin äiti laittoi sukan?"

Äiti: "Äiti piilotti sen."

Junnu: "Miksi?"

Äiti: "Ettet enää heitä äitiä."

Junnu: "En heittänyt äitiä, vaan sukkaa."

Isä ja Junnu olivat leikkineet junaradalla jokusen tovin.

Isä: "Ajetaan vielä kolme kierrosta ja sitten keksitään jotain muuta."

Junnu: "Ei kun tehdään kompromissi ja ajetaan kymmenen kierrosta."

Junnu laulaa Reissumies ja kissa -laulua ja pysähtyy sitten pohtimaan:

"Mitä se siellä näki, jonkin pienen aukion? Pitääpä tarkistaa miten toi iltamyöhä taipaleella meni."

(Tien laidassa hän näkee mökin pienen aution ja ovi sen on raollaan)


"Kissat ovat erinäköisiä kuin ihmiset", mietiskelee Junnu perheen kattia katsellen.


Junnu lauloi Lapin äidin kehtolaulua ja tuumi sitten:

"Se päivä taakse kaikkoaa on aika ihmeellinen sana."


Junnun pohdiskeluja:
"Mistä äiti alkaa ja mihin äiti loppuu? Tästä se alkaa (osoitti varpaita) ja tähän se loppuu (taputti päälakea)."
"Miksei minun silmät näy? Ne on tuolla piilossa."
"Miksi ihmisten pitää hengittää?"


"Tämä on sitruuna-päärynä", toteaa Junnu bataatista.


Junnu kirjoitti tietokoneella ja pyyhki sitten pois kirjoittamansa mietiskellen samalla:

"Mihin kirjaimet menee? Ne menee takaisin tonne nappuloihin."


Itseohjautuvuuden alkeet omaksuttu:

"Olkaa varovaisia!", huikkaa Junnu lähtiessään isänsä kanssa ulos.
"Muista sanoa sit kun tulee pissahätä", ilmoittaa Junnu ikään kuin itselleen (ellei sitten ollut tarkoitettu äidille).
"Kiitos äiti, ole hyvä", sanoo Junnu ruokapöydästä lähtiessään.


Äiti piirsi ihmisen.

"Näyttää minun mielestä vähän G:ltä", arvioi Junnu osoittaen äidin piirtämän ukkelin päätä.

Äiti: "Eikös meidän pitänyt tänään laulaa iltalauluja iltasadun sijaan?"
Junnu: "Rauhoitus nyt. Valitsen vain pikku kirjan."

Junnu piirtelee ja nimeää sitten tekeleensä:

"Nämä ovat tapahtumia. Tapahtumat joutuivat myrskyn keskelle."


Pitkän maanittelun jälkeen äiti sai Junnun maistamaan valmistamaansa perunamuusia. Koko kehoa ravistelleesta puistatuksesta selvittyään Junnu kysyi, että saisiko mummun tekemää muusia.

Junnu: "Äiti, mitä ne Puuha-Peten näköiset miehet olivat eilen siellä päiväkodissa?"
Äiti: "Hmm, hetkinen. Olisivatko olleet remonttimiehiä?".
Junnu: "Joo, oli."

Hyvää Runebergin päivää kaikille!

Siitä se lähti

Junnun syntymästä on kulunut pian kolme vuotta. Ajattelin tarkastella, millaisen muodon vauvavuoden muistot ovat ottaneet mieleni sokkeloissa. Tässä ovat tutkimusmatkani tulokset.

Omista perustarpeista tinkiminen
 

Etenkin alkuun tuntui siltä, että vauvanhoito vei kaiken ajan. Muistan tehneeni - ehkä hieman karrikoiden - aamuisin valintaa kolmesta vaihtoehdosta: joko kipaisisin suihkussa, kävisin rauhassa vessassa tai nauttisin aamupalan ison kahvikupillisen kera. Jos valinnan tekemiseen käytti liikaa aikaa, sai heittää hyvästit kaikille edellä mainituista ja lähteä vaihtamaan vaippaa silmät puolitangossa, vatsa kurnien ja puklulle haisten.

Vauvan pitkät sapuskoinnit ja jälkkäritorkut eli äidin tunteikkaat töllö-överit
 

Junnu oli nautiskelijasorttia, joka käytti murkinointiin pitkiä toveja. Jälkiruoan hän herkutteli sylissäni nokosten muodossa. En raaskinut siirtää suloista vauvanunta nukkuvaa palleroa sänkyynsä. Sen seurauksena olin jumissa sohvalla pitkiä aikoja. Nuokuin telkkarin ääressä kuin koomassa. Suurin pudottaja -laihdutusohjelmasta tuli olosuhteiden pakosta lemppari seurattava, kun juuri muutakaan ei ollut tarjolla. Sen kerran kun vauva nukkui niin pitkään, että laihdutusohjelman alku jäi näkemättä, aloin itkeä. Harmistumisen aiheen tajuttuani aloin nauraa. Tätä tunteiden vuoristorataa päivät pitkälti olivat. Erityisesti urheilu-uutiset itketti. Selänne ehkä lopettaa. Itkin. Selänne jatkaakin. Itkin taas. Selänne jatkaakin enää yhden kauden. Itkin hysteerisesti. Tosiasiassa tällä ei olisi pitänyt olla minulle juuri merkitystä, mutta äitihormonien pillastuttamat höttöaivoni olivat toista mieltä.

Myös Kauniit ja rohkeat palasivat tv-ohjelmistooni vuosien tauon jälkeen, kuten myös muut aamupäivän saippuasarjat. Itkin niitäkin. Netflixin tajusimme onneksi hommata vasta imetysmaratonien jo päätyttyä.

Tolkuttoman pitkät vaunulenkit

Ennen vauvan syntymää suunnittelin ottavani kirjan mukaan tuleville vaunulenkeille. Näin itseni paistattelemassa päivää idyllisissä puistomaisemissa hömppäromaania lukien ja eväitä nautiskellen. Vauva oli toista mieltä, piti ajatuksiani kuin pilkkanaan. Kun vaunujen vauhti pysähtyi, kyytiläinen heräsi välittömästi vaatimaan lisäkierroksia töppösiin. Päivän aikana mittariin kertyi helposti reilut 10 kilometriä. Kirjat jäivät lukematta, mutta raskauskilot karisivat jonnekin Kantsun, Maltsun ja Pitskun kävelyreiteille.

Päiväunet

Yöunet jäivät niin katkonaisiksi ja lyhyiksi (enintään 1-3 tuntia unta kerrallaan ensimmäiset 15 kuukautta), että päiväunet muodostuivat elinehdoksi. Meille kummallekin. 

Virikeahmatti
 

Junnu ei viihtynyt yksin, ei minkään ikäisenä, ei sitten hetkeäkään. Virikeahmatille ei kelvannut sitteri, ei leikkimatto, eikä mikään, mihin oma mielikuvitukseni olisi riittänyt. Vietimme muun muassa monen monta hetkeä ikkunan edessä seisten ja ulos katsellen. Mitä isommaksi vauva kasvoi, sitä enemmän aikaa vietimme ruudun ääressä. Ohiajavat autot kiinnostivat jälkikasvua kovasti, niitä tarkkailtiin suurella mielenkiinnolla. Äidin mielestä kyllästymiseen asti.

Kamppailija

Pienen kamppailijan suosikkivastustaja oli uni. Sitä vastaan taisteltiin aina viimeiseen asti. Kateellisena seurasin vauvoja, jotka nukahtivat siinä silmänräpäyksessä kun pääsivät vaunuihinsa. Meillä vaunuihin pääsy käynnisti hurjan taiston, joka kesti yleensä vähintään 45 minuuttia. Vasta tässä vaiheessa kyytiläinen sai tainnutettua omat tuulimyllynsä ja vaipui lopulta uneen. Vaunulenkki oli siis kolmen vartin jälkeen vasta aluillaan, vaikka olin mielestäni kävellyt jo pienen ikuisuuden.

Nousemaan opettelu

Muistan ajanjakson, jolloin hereilläoloaika oli pääasiassa pystypunnertajan kiinni koppailua. Kiitos salamannopeiden refleksieni ja hysteerisen vahtimiseni (lähinnä jälkimmäisen), vauvan pää ei kopissut lattiaan kovin montaa kertaa.

Lusikka pieneen käteen 

Ruokasotkuja oli lattialla, pöydällä, ovissa, ikkunoissa, omissa ja pilttilingon vaatteissa, sekä jok'ikisessä ruumiinosassa. Näin pieni taiteilijan alku lusikoi väriä ympäröivään maailmaan.

Pohjaton väsymys

Omasta olemuksesta tulee päällimmäisenä mieleen suunnaton väsymys. Välillä se tuntui painavina silmäluomina, välillä kokonaisvaltaisena fyysisenä kipuna. Aina väsytti. Väsymykseen turtui niin, että sen kuvitteli olevan loppuelämän olotila. Hämmentävän ihanaa oli havahtua huomaamaan ensimmäinen virkeyden välähdys.

Tissiaivo
 

Keskityin lapseen niin täysipainoisesti, että se väistämättä sysäsi syrjään kaiken muun. En enää kyennyt toimittamaan niitä jokapäiväisiä askareita, jotka ennen olivat itsestäänselvyyksiä. Avaimet unohtuivat oveen kymmeniä kertoja, öljyn sijaan päätin käristää ruokani tiskiaineessa, lapsen piimälasiin lorautin ketsuppisilmän, tuudittelin ostoskärryjä, ostoskoria ja varmaan likimain kaikkea mihin koskin. Ajatus ei vain juossut entiseen malliin, muisti oli alkanut pätkiä ja muutenkin tuntui ajoittain siltä, että joku muu hallitsi kroppaani ja tekemisiäni. Siis joku muukin kuin vauvamme. Lohdullista oli se, että kokemukset sai jakaa samasta oudonihanasta tissiaivo-elämänvaiheesta nauttivien ystävien kanssa.

Kasvun vuosi

Suloisesta pienestä kääröstä kasvoi vuoden aikana touhukas taapero. Vauvavuosi sysäsi myös minut uuden kasvun tielle. Se teki minusta äidin tälle pienelle rakkaalle lapselle.

Ihana ihmeellinen elämä, jonka tärkeimpiä asioita ovat - lastani ja vaippamainosta lainatakseni - rakkaus, uni ja leikki.

 

Talviset terveiset muisteloiden matkalta,

Junnu Jokusen äiti