Great minds think alike. Minä olen pragmaatikko, mieheni satunnaista tallustelua harrastava luova pohdiskelija. Ajattelemme käytännön asioista harvoin samalla tavalla. Tai ajattelemme ylipäätään harvoin samankaltaisia asioita. Yksinkertaistaen voisi sanoa, että minä pyörittelen mielessäni erilaisin kategorioin luokiteltuja tehtävälistoja ja asioiden organisointiin ja sulavoittamiseen liittyviä tehokeinoja. Mieheni ajatukset täyttyvät ympäröivän maailman havainnoinnista ja sen eritasoisista tulkinnoista.
Olin onnistunut elämään omassa pikku pragmaatikkokuplassani kolmisenkymmentä vuotta. Mieheeni tutustuttuani maailmankuvani laveni aimo harppauksen. Rakastuin hänen moniulotteiseen ajatusmaailmaansa. Ja hiljalleen olen ymmärtänyt ja hyväksynyt myös sen, ettei siihen mahdu käytännöllisyyttä. Ei sitten vähäisessäkään määrin.
Avaan asiaa yksittäisten pienten esimerkkien kautta.
Tiskikoneen täyttäminen
Minä täytän tiskikoneen tietyllä tavalla: laseille on oma paikkansa, samoin kahvikupeille, lautaset omassa rivissään, kulhot omassaan, jne. Mies ottaa käteensä astian ja asettaa sen koneeseen täysin mielivaltaisesti. Siten että parhaassa tapauksessa hän saa muutamalla astialla koko tiskikoneen täyteen.
Pyykkien ripustaminen
Äskeinen pätee myös pyykkien ripustamiseen. Mies ottaa käsiinsä vaateläjässä seuraavana olevan vaatekappaleen, laittaa sen narulle juuri asettamansa vaatteen viereen. Minä saan kiksit, kun pyykkinarulla jokainen rivi on täytetty optimaalisesti. Mies taas runttaa t-paidan rakoseen, johon mahtuisi hädin tuskin sukka.
Petivaatteet
Tein lähtöä töihin. Junnun isä oli nelikuisella hoitovapaanpätkällään. Pyysin, että hän laittaisi työpäiväni ajaksi petivaatteet ulos tuulettumaan. Kun tulin kotiin, lakanat roikkuivat parvekkeella tuulettumassa, mutta peitot ja tyynyt oli jätetty sängyille.
Oliko tässä jokin ajatus taustalla, kysyin varovaisesti. Ei ollut, kuului vastaus.
Ratkaisuvaihtoehdot
Olimme sopineet, että noukin Junnun isän kyytiin asemalta. Junan olisi pitänyt jo saapua, muttei miestä näkynyt. Yritin soittaa hänelle, mutta hän ei vastannut. Odotimme Junnun kanssa vielä tovin. Sitten sain vihdoin miehen puhelimen päähän.
Minä: Emmekös me sopineet, että noukimme sinut juna-asemalta? Missä olet?
Junnun isä: Joo, olen täällä toisella puolella asemaa.
Minä: Mitä sinä siellä teet? Mehän olemme aina täällä tietyssä paikassa. (Olleet jo pian kuusi vuotta.)
Junnun isä: Vilkaisin sieltä, muttei teitä näkynyt, joten ajattelin että olette menneet aseman toiselle puolelle.
Ei voi olla totta. Jotenkin ymmärrykseeni olisi voinut mahtua se, ettei hän huomannut meitä. Olinhan pysäköinyt ison pakettiauton viereen, joten jäimme todennäköisesti sen katveeseen. Mutta lähteä nyt seisoskelemaan ja odottelemaan toisaalle. Jostain syystä puhelimeen tarttuminen käy harvoin miehen mielessä ratkaisuvaihtoehtoja pohdittaessa. Ja vilkaisu on yleensä käypä ratkaisu, tarkempi etsiminen harvemmin.
Kannanotto
Olimme menossa ensimmäistä kertaa yhdessä ulos Junnun syntymän jälkeen. Tapasimme kaupungilla. Mies saapui treffipaikkaan suoraan töistä. Minä juoksin ennen tapaamista hoitelemassa asioita. Sateinen ilmakaan ei lannistanut yhtään. Olin todella innoissani kahdenkeskeisestä ajasta. Äitirytkyjen sijaan olin sonnustautunut pitkästä aikaa juhlatamineisiin. Ripsiväriäkin olin sipaissut lähtiessäni.
Ravintolaillallisen nautittuamme käväisin wc:ssä. Vilkaisin peiliin. Kauhukseni huomasin, että vesisade oli tehnyt tehtävänsä ja ripsivärit valuneet poskille. Pöytään takaisin päästyäni kysyin mieheltäni, miksei hän ollut maininnut mitään asiasta.
"Ajattelin sen olevan tarkoitus. Tai jokin kannanotto", vastasi mies vilpittömän kuuloisesti ilmeenkään värähtämättä.
"No ei ollut ei", puhisin takaisin tuohtumustani. "Ensi kerralla kun näet meikin valuvan pitkin kasvojani, voisitko ystävällisesti huomauttaa asiasta. Voin jo nyt täydellä varmuudella sanoa, ettei se silloinkaan ole mikään kannanotto."
Nyt ja silloin
Nykyään osaan jo varautua miehen erikoisiin ratkaisuihin. Aluksi en osannut. Parit ihmetykset ja harmaat hiukset se aiheutti, kun omasta mielestäni luonnollisimmat ja loogisimmat ratkaisut jäivät toteutumatta. Olen pikkuhiljaa ymmärtänyt, että kovastakaan jankuttamisesta huolimatta luova mieli ei ymmärrä pyykkien järjestelmälliseen ripustamiseen liittyvää hienoutta. Eikä sen tarvitsekaan. Riittää, että taloudessa on yksi joka kiinnittää huomiota suuressa mittakaavassa loppujen lopuksi melko epäolennaisiin asioihin.
Vaikutus jälkikasvuun
On jännä nähdä miten kahden hyvin erilaisen ajatusmaailman ja toimintatavan kohtaaminen tulee näkymään myöhemmin jälkikasvussamme. Toistaiseksi sanoisin, että Junnu on sulava sekoitus meitä kahta. Hän pohdiskelee isänsä tavoin asioita esteettisistä näkökulmista. Mutta hän myös kesken vauhdikkaan leikkituokion pysähtyy oikomaan mattoa. Junnu on myös hyvin tarkka siitä, että asiat tehdään aina samalla tavalla. Tarkka ja prosessiorientoitunut, mutta myös luova lapsonen. Ennen kaikkea, äärettömän rakas.
Iloa ja väriä elämään erilaisista ajatuksista!
Junnun äiti
Olin onnistunut elämään omassa pikku pragmaatikkokuplassani kolmisenkymmentä vuotta. Mieheeni tutustuttuani maailmankuvani laveni aimo harppauksen. Rakastuin hänen moniulotteiseen ajatusmaailmaansa. Ja hiljalleen olen ymmärtänyt ja hyväksynyt myös sen, ettei siihen mahdu käytännöllisyyttä. Ei sitten vähäisessäkään määrin.
Avaan asiaa yksittäisten pienten esimerkkien kautta.
Tiskikoneen täyttäminen
Minä täytän tiskikoneen tietyllä tavalla: laseille on oma paikkansa, samoin kahvikupeille, lautaset omassa rivissään, kulhot omassaan, jne. Mies ottaa käteensä astian ja asettaa sen koneeseen täysin mielivaltaisesti. Siten että parhaassa tapauksessa hän saa muutamalla astialla koko tiskikoneen täyteen.
Pyykkien ripustaminen
Äskeinen pätee myös pyykkien ripustamiseen. Mies ottaa käsiinsä vaateläjässä seuraavana olevan vaatekappaleen, laittaa sen narulle juuri asettamansa vaatteen viereen. Minä saan kiksit, kun pyykkinarulla jokainen rivi on täytetty optimaalisesti. Mies taas runttaa t-paidan rakoseen, johon mahtuisi hädin tuskin sukka.
Petivaatteet
Tein lähtöä töihin. Junnun isä oli nelikuisella hoitovapaanpätkällään. Pyysin, että hän laittaisi työpäiväni ajaksi petivaatteet ulos tuulettumaan. Kun tulin kotiin, lakanat roikkuivat parvekkeella tuulettumassa, mutta peitot ja tyynyt oli jätetty sängyille.
Oliko tässä jokin ajatus taustalla, kysyin varovaisesti. Ei ollut, kuului vastaus.
Ratkaisuvaihtoehdot
Olimme sopineet, että noukin Junnun isän kyytiin asemalta. Junan olisi pitänyt jo saapua, muttei miestä näkynyt. Yritin soittaa hänelle, mutta hän ei vastannut. Odotimme Junnun kanssa vielä tovin. Sitten sain vihdoin miehen puhelimen päähän.
Minä: Emmekös me sopineet, että noukimme sinut juna-asemalta? Missä olet?
Junnun isä: Joo, olen täällä toisella puolella asemaa.
Minä: Mitä sinä siellä teet? Mehän olemme aina täällä tietyssä paikassa. (Olleet jo pian kuusi vuotta.)
Junnun isä: Vilkaisin sieltä, muttei teitä näkynyt, joten ajattelin että olette menneet aseman toiselle puolelle.
Ei voi olla totta. Jotenkin ymmärrykseeni olisi voinut mahtua se, ettei hän huomannut meitä. Olinhan pysäköinyt ison pakettiauton viereen, joten jäimme todennäköisesti sen katveeseen. Mutta lähteä nyt seisoskelemaan ja odottelemaan toisaalle. Jostain syystä puhelimeen tarttuminen käy harvoin miehen mielessä ratkaisuvaihtoehtoja pohdittaessa. Ja vilkaisu on yleensä käypä ratkaisu, tarkempi etsiminen harvemmin.
Kannanotto
Olimme menossa ensimmäistä kertaa yhdessä ulos Junnun syntymän jälkeen. Tapasimme kaupungilla. Mies saapui treffipaikkaan suoraan töistä. Minä juoksin ennen tapaamista hoitelemassa asioita. Sateinen ilmakaan ei lannistanut yhtään. Olin todella innoissani kahdenkeskeisestä ajasta. Äitirytkyjen sijaan olin sonnustautunut pitkästä aikaa juhlatamineisiin. Ripsiväriäkin olin sipaissut lähtiessäni.
Ravintolaillallisen nautittuamme käväisin wc:ssä. Vilkaisin peiliin. Kauhukseni huomasin, että vesisade oli tehnyt tehtävänsä ja ripsivärit valuneet poskille. Pöytään takaisin päästyäni kysyin mieheltäni, miksei hän ollut maininnut mitään asiasta.
"Ajattelin sen olevan tarkoitus. Tai jokin kannanotto", vastasi mies vilpittömän kuuloisesti ilmeenkään värähtämättä.
"No ei ollut ei", puhisin takaisin tuohtumustani. "Ensi kerralla kun näet meikin valuvan pitkin kasvojani, voisitko ystävällisesti huomauttaa asiasta. Voin jo nyt täydellä varmuudella sanoa, ettei se silloinkaan ole mikään kannanotto."
Nyt ja silloin
Nykyään osaan jo varautua miehen erikoisiin ratkaisuihin. Aluksi en osannut. Parit ihmetykset ja harmaat hiukset se aiheutti, kun omasta mielestäni luonnollisimmat ja loogisimmat ratkaisut jäivät toteutumatta. Olen pikkuhiljaa ymmärtänyt, että kovastakaan jankuttamisesta huolimatta luova mieli ei ymmärrä pyykkien järjestelmälliseen ripustamiseen liittyvää hienoutta. Eikä sen tarvitsekaan. Riittää, että taloudessa on yksi joka kiinnittää huomiota suuressa mittakaavassa loppujen lopuksi melko epäolennaisiin asioihin.
Vaikutus jälkikasvuun
On jännä nähdä miten kahden hyvin erilaisen ajatusmaailman ja toimintatavan kohtaaminen tulee näkymään myöhemmin jälkikasvussamme. Toistaiseksi sanoisin, että Junnu on sulava sekoitus meitä kahta. Hän pohdiskelee isänsä tavoin asioita esteettisistä näkökulmista. Mutta hän myös kesken vauhdikkaan leikkituokion pysähtyy oikomaan mattoa. Junnu on myös hyvin tarkka siitä, että asiat tehdään aina samalla tavalla. Tarkka ja prosessiorientoitunut, mutta myös luova lapsonen. Ennen kaikkea, äärettömän rakas.
Iloa ja väriä elämään erilaisista ajatuksista!
Junnun äiti
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti