Kaksin käsin

Tiedoksenne, olen useamman kuukauden tehnyt kahta työtä. Se on ollut perheelliselle välttämättömyys, mutta myös henkireikä ja intohimo. Päivisin olen siirrellyt logoja mainostehtaassa, usein horroksessa ja mekaanisesti. Iltaisin ja viikonloppuisin olen herännyt erilaiseen maailmaan. Silloin olen ollut asiakkailleni psykologi, filosofi, isä, poliisi, pastori ja lautturi. Ihmisen elonkehän erilaiset puolet ovat näyttäytyneet noissa pienissä kohtaamisissa täyteläisinä. Siltä se on ainakin tuntunut. Olen tehnyt tätä työtä mielelläni.

Eilisen illan tapahtumat kertovat hyvin mitä olen tehnyt. Alkuillasta tapasin kanta-asiakkaani. Hän on mukava ja rakastettava tyyppi. Kuten usein aiemminkin, oli hän tälläkin kertaa nauttinut hieman liikaa. Hänen silmänsä lupsuivat hieman ja rinnuksilla oli kohtuullinen lammikko jo kerran nielaistua. Tyylikkäät housut olivat hieman rutussa ja niistä väijyi melkoisen voimakas tuoksu. Otin hänet silti vastaan. Siivosin jäljet ja nostin hänet kaksin käsin kyytiin. Jalat eivät tuntuneet pitävän millään, vaikka askellusta koitettiinkin. Olen usein nähnyt hänet samassa kunnossa, vaikka parempaan suuntaan ollaan kuulemma menossa.

Lopulta sain kytkettyä hänet paikoilleen. Pääsimme liikkeelle, ja samassa alkoi närkästynyt motkotus. Joku oli kyytiläisen mielestä pahasti vinossa. Ärtymys kiihtyi nopeasti raivoksi saakka. Matkaajan puheesta ei paljoudesta huolimatta saanut mitään selvää. Aivan kuin hän olisi käyttänyt pelkkiä vokaaleita. Kohteesta emme päässeet yksimielisyyteen. Tilanne alkoi kärjistyä.

Aloin hyräillä hänelle vaivihkaa mieleni roiskeita. Asiakkaan kiihtymystila rakoili. Möly vaimeni. Luomet nyökkivät entistä lupaavammin. Nukahtaessaan hän hymyili hieman. Ajelin hiljalleen kohti makuuhuonetta. Laskin pojan varovaisesti petiin ja hyräilin vielä yhden säkeistön.

"Ajan aina illoin sylitaksiain,
ukon kyytiin mä lattialta hain,
taas ukko närkästyy,
kun kyytii viivästyy,
mä ajan ain,
sylitaksiain."

- JJ:n isä

Parisuhteen mitalla

Great minds think alike. Minä olen pragmaatikko, mieheni satunnaista tallustelua harrastava luova pohdiskelija. Ajattelemme käytännön asioista harvoin samalla tavalla. Tai ajattelemme ylipäätään harvoin samankaltaisia asioita. Yksinkertaistaen voisi sanoa, että minä pyörittelen mielessäni erilaisin kategorioin luokiteltuja tehtävälistoja ja asioiden organisointiin ja sulavoittamiseen liittyviä tehokeinoja. Mieheni ajatukset täyttyvät ympäröivän maailman havainnoinnista ja sen eritasoisista tulkinnoista.

Olin onnistunut elämään omassa pikku pragmaatikkokuplassani kolmisenkymmentä vuotta. Mieheeni tutustuttuani maailmankuvani laveni aimo harppauksen. Rakastuin hänen moniulotteiseen ajatusmaailmaansa. Ja hiljalleen olen ymmärtänyt ja hyväksynyt myös sen, ettei siihen mahdu käytännöllisyyttä. Ei sitten vähäisessäkään määrin.

Avaan asiaa yksittäisten pienten esimerkkien kautta.

Tiskikoneen täyttäminen

Minä täytän tiskikoneen tietyllä tavalla: laseille on oma paikkansa, samoin kahvikupeille, lautaset omassa rivissään, kulhot omassaan, jne. Mies ottaa käteensä astian ja asettaa sen koneeseen täysin mielivaltaisesti. Siten että parhaassa tapauksessa hän saa muutamalla astialla koko tiskikoneen täyteen.

Pyykkien ripustaminen

Äskeinen pätee myös pyykkien ripustamiseen. Mies ottaa käsiinsä vaateläjässä seuraavana olevan vaatekappaleen, laittaa sen narulle juuri asettamansa vaatteen viereen. Minä saan kiksit, kun pyykkinarulla jokainen rivi on täytetty optimaalisesti. Mies taas runttaa t-paidan rakoseen, johon mahtuisi hädin tuskin sukka.

Petivaatteet

Tein lähtöä töihin. Junnun isä oli nelikuisella hoitovapaanpätkällään. Pyysin, että hän laittaisi työpäiväni ajaksi petivaatteet ulos tuulettumaan. Kun tulin kotiin, lakanat roikkuivat parvekkeella tuulettumassa, mutta peitot ja tyynyt oli jätetty sängyille.

Oliko tässä jokin ajatus taustalla, kysyin varovaisesti. Ei ollut, kuului vastaus.

Ratkaisuvaihtoehdot

Olimme sopineet, että noukin Junnun isän kyytiin asemalta. Junan olisi pitänyt jo saapua, muttei miestä näkynyt. Yritin soittaa hänelle, mutta hän ei vastannut. Odotimme Junnun kanssa vielä tovin. Sitten sain vihdoin miehen puhelimen päähän.
Minä: Emmekös me sopineet, että noukimme sinut juna-asemalta? Missä olet?
Junnun isä: Joo, olen täällä toisella puolella asemaa.
Minä: Mitä sinä siellä teet? Mehän olemme aina täällä tietyssä paikassa. (Olleet jo pian kuusi vuotta.)
Junnun isä: Vilkaisin sieltä, muttei teitä näkynyt, joten ajattelin että olette menneet aseman toiselle puolelle.

Ei voi olla totta. Jotenkin ymmärrykseeni olisi voinut mahtua se, ettei hän huomannut meitä. Olinhan pysäköinyt ison pakettiauton viereen, joten jäimme todennäköisesti sen katveeseen. Mutta lähteä nyt seisoskelemaan ja odottelemaan toisaalle. Jostain syystä puhelimeen tarttuminen käy harvoin miehen mielessä ratkaisuvaihtoehtoja pohdittaessa. Ja vilkaisu on yleensä käypä ratkaisu, tarkempi etsiminen harvemmin.

Kannanotto

Olimme menossa ensimmäistä kertaa yhdessä ulos Junnun syntymän jälkeen. Tapasimme kaupungilla. Mies saapui treffipaikkaan suoraan töistä. Minä juoksin ennen tapaamista hoitelemassa asioita. Sateinen ilmakaan ei lannistanut yhtään. Olin todella innoissani kahdenkeskeisestä ajasta. Äitirytkyjen sijaan olin sonnustautunut pitkästä aikaa juhlatamineisiin. Ripsiväriäkin olin sipaissut lähtiessäni.

Ravintolaillallisen nautittuamme käväisin wc:ssä. Vilkaisin peiliin. Kauhukseni huomasin, että vesisade oli tehnyt tehtävänsä ja ripsivärit valuneet poskille. Pöytään takaisin päästyäni kysyin mieheltäni, miksei hän ollut maininnut mitään asiasta.
"Ajattelin sen olevan tarkoitus. Tai jokin kannanotto", vastasi mies vilpittömän kuuloisesti ilmeenkään värähtämättä.
"No ei ollut ei", puhisin takaisin tuohtumustani. "Ensi kerralla kun näet meikin valuvan pitkin kasvojani, voisitko ystävällisesti huomauttaa asiasta. Voin jo nyt täydellä varmuudella sanoa, ettei se silloinkaan ole mikään kannanotto."

Nyt ja silloin

Nykyään osaan jo varautua miehen erikoisiin ratkaisuihin. Aluksi en osannut. Parit ihmetykset ja harmaat hiukset se aiheutti, kun omasta mielestäni luonnollisimmat ja loogisimmat ratkaisut jäivät toteutumatta. Olen pikkuhiljaa ymmärtänyt, että kovastakaan jankuttamisesta huolimatta luova mieli ei ymmärrä pyykkien järjestelmälliseen ripustamiseen liittyvää hienoutta. Eikä sen tarvitsekaan. Riittää, että taloudessa on yksi joka kiinnittää huomiota suuressa mittakaavassa loppujen lopuksi melko epäolennaisiin asioihin.

Vaikutus jälkikasvuun

On jännä nähdä miten kahden hyvin erilaisen ajatusmaailman ja toimintatavan kohtaaminen tulee näkymään myöhemmin jälkikasvussamme. Toistaiseksi sanoisin, että Junnu on sulava sekoitus meitä kahta. Hän pohdiskelee isänsä tavoin asioita esteettisistä näkökulmista. Mutta hän myös kesken vauhdikkaan leikkituokion pysähtyy oikomaan mattoa. Junnu on myös hyvin tarkka siitä, että asiat tehdään aina samalla tavalla. Tarkka ja prosessiorientoitunut, mutta myös luova lapsonen. Ennen kaikkea, äärettömän rakas.


Iloa ja väriä elämään erilaisista ajatuksista!

Junnun äiti

 

Ei kai sorttiasemalla ole Jean Sibeliusta?

Maatuskat ovat pelottavia. Vihaiset piirroshahmot hirvittävät. Epämääräiset äänet kavahduttavat. Jännittynyt "mikä se oli" seuraa jokaista rasahdusta ja kolahdusta. Erilaiset pelot ovat ilmestyneet osaksi jokapäiväistä elämäämme. Jopa äidin totinen passikuva sai pojan mietteliääksi.

Suurin ja ehkä erikoisin pelon aiheuttaja on kansallissäveltäjämme Jean Sibelius. Syyskauden viimeiseltä muskaritunnilta lähtiessämme Junnu huomasi lasivitriinissä miehen potretin. Näky järkytti pientä muskarilaista siinä määrin, että hän pinkoi sen ohi huuli väpättäen.

Tapahtunut synnytti valtaisan kysymysryöpyn. Poika halusi tietää kuka henkilö oli, miksi hänen kuvansa oli esillä, miksi miehen ilme oli niin totinen ja miksi hänen päänsä oli kallellaan. Jokainen vastaukseni sai aikaan liudan uusia kysymyksiä. Kun lisäkysymyksiä ei enää syntynyt, aloitettiin rumba alusta. Tässä luupissa pyörittiin pieni iäisyys.

Toivoin Sibeliuksen kadonneen vitriinistä muskarin joulutauon aikana. Näin ei kuitenkaan käynyt. Junnun järkytys oli suuri, kun hän huomasi jälleen vanhan miehen. Tarkastelin kuvaa itsekin hieman tarkemmin. Yrmynaamainen hahmo näytti erehdyttävästi mustavalkoisen Shrekin ja Winston Churchillin risteytykseltä. Myös Uhrilampaat-elokuva käväisi mielessäni. Uurteisen syvät varjot eivät tehneet säveltäjäsuuruudelle kunniaa.

Muskaritädin johtamat laulunluritukset saivat pelot ja harmitukset unohtumaan. Tunnin lopulla Junnu alkoi taas itkeä hillittömästi. Loppulaulu oli saanut pojan miettimään kotiin lähtöä ja muistamaan, ettemme välttyisi Sibeliuksen jälleennäkemiseltä. Yritin keksiä kaikenlaista pelon lievittämiseksi, mutta mikään ei tuntunut tepsivän. Lopulta eräs äiti lupautui seisomaan säveltäjän edessä, kun kävelisimme siitä ohitse. Siinä olivat taikasanat. Loppusilauksen teki ehdotukseni pipon laittamisesta silmille. Junnu nyökytteli tyytyväisenä.

Suunnitelmaa tiukasti noudattaen selvisimme koitoksesta. Pieni poika oli voitonriemuinen ja suunnattoman ylpeä itsestään. Äitikin sai kiitosta myssypiilon keksimisestä.

Asiaa pohdittiin illalla koko perheen voimin. Samoin seuraavana päivänä. Ja sitä seuraavana. Säveltäjän kohtaamisesta tuli pitkäksi aikaa päivittäinen puheenaihe. Junnu selvitti tapahtumaa myös naapurin sedälle, kaupassa kassatädille ja junassa konduktöörille sekä satunnaisille matkustajille. Pieni mies toimitti kaikille tohkeissaan: "Eemelin äiti seisoi Jean Sibeliuksen edessä ja äiti laittoi pipon silmille, ettei Jean Sibeliusta näkynyt yhtään". Huvittuneena mietin mitä mahtoivat taustoja tuntemattomat kaupantäti, konduktööri ja muu yleisö ajatella asiasta. Ilmeet ainakin olivat kysyviä.

Pari viikkoa tapahtuneen jälkeen olimme viemässä imurinraatoamme sorttiasemalle. Yhtäkkiä kartturi äkkäsi meidän ajavan muskarin suuntaan. Varmistuttuaan, että olemme edelleen matkalla alkuperäiseen määränpäähän, kysyi huolestunut ääni vielä takapenkiltä:

"Ei kai sorttiasemalla ole Jean Sibeliusta?"

"Ei ole, sorttiasemalla ei varmasti ole Jean Sibeliusta", vakuuttelin kuskinpaikalta.
Vaikka kyseessä oli vakava paikka ja todellinen pelko, minua vastaukseni hihitytti. Tässä olisi hyvä alku erikoisimmat lausahdukset -listaan.

Sibelius on ollut perheemme puheenaihe numero yksi lähes kolme kuukautta. Erityisesti ruokapöytäkeskusteluissa hän käyskentelee ahkerasti. Vanhemmuuden odottamattomia ilmentymiä. Siinä sitä on sinfoniaa kerrakseen.


Kevättä ja uusia kokemuksia kohti,

Junnun äiti