Siitä se lähti

Junnun syntymästä on kulunut pian kolme vuotta. Ajattelin tarkastella, millaisen muodon vauvavuoden muistot ovat ottaneet mieleni sokkeloissa. Tässä ovat tutkimusmatkani tulokset.

Omista perustarpeista tinkiminen
 

Etenkin alkuun tuntui siltä, että vauvanhoito vei kaiken ajan. Muistan tehneeni - ehkä hieman karrikoiden - aamuisin valintaa kolmesta vaihtoehdosta: joko kipaisisin suihkussa, kävisin rauhassa vessassa tai nauttisin aamupalan ison kahvikupillisen kera. Jos valinnan tekemiseen käytti liikaa aikaa, sai heittää hyvästit kaikille edellä mainituista ja lähteä vaihtamaan vaippaa silmät puolitangossa, vatsa kurnien ja puklulle haisten.

Vauvan pitkät sapuskoinnit ja jälkkäritorkut eli äidin tunteikkaat töllö-överit
 

Junnu oli nautiskelijasorttia, joka käytti murkinointiin pitkiä toveja. Jälkiruoan hän herkutteli sylissäni nokosten muodossa. En raaskinut siirtää suloista vauvanunta nukkuvaa palleroa sänkyynsä. Sen seurauksena olin jumissa sohvalla pitkiä aikoja. Nuokuin telkkarin ääressä kuin koomassa. Suurin pudottaja -laihdutusohjelmasta tuli olosuhteiden pakosta lemppari seurattava, kun juuri muutakaan ei ollut tarjolla. Sen kerran kun vauva nukkui niin pitkään, että laihdutusohjelman alku jäi näkemättä, aloin itkeä. Harmistumisen aiheen tajuttuani aloin nauraa. Tätä tunteiden vuoristorataa päivät pitkälti olivat. Erityisesti urheilu-uutiset itketti. Selänne ehkä lopettaa. Itkin. Selänne jatkaakin. Itkin taas. Selänne jatkaakin enää yhden kauden. Itkin hysteerisesti. Tosiasiassa tällä ei olisi pitänyt olla minulle juuri merkitystä, mutta äitihormonien pillastuttamat höttöaivoni olivat toista mieltä.

Myös Kauniit ja rohkeat palasivat tv-ohjelmistooni vuosien tauon jälkeen, kuten myös muut aamupäivän saippuasarjat. Itkin niitäkin. Netflixin tajusimme onneksi hommata vasta imetysmaratonien jo päätyttyä.

Tolkuttoman pitkät vaunulenkit

Ennen vauvan syntymää suunnittelin ottavani kirjan mukaan tuleville vaunulenkeille. Näin itseni paistattelemassa päivää idyllisissä puistomaisemissa hömppäromaania lukien ja eväitä nautiskellen. Vauva oli toista mieltä, piti ajatuksiani kuin pilkkanaan. Kun vaunujen vauhti pysähtyi, kyytiläinen heräsi välittömästi vaatimaan lisäkierroksia töppösiin. Päivän aikana mittariin kertyi helposti reilut 10 kilometriä. Kirjat jäivät lukematta, mutta raskauskilot karisivat jonnekin Kantsun, Maltsun ja Pitskun kävelyreiteille.

Päiväunet

Yöunet jäivät niin katkonaisiksi ja lyhyiksi (enintään 1-3 tuntia unta kerrallaan ensimmäiset 15 kuukautta), että päiväunet muodostuivat elinehdoksi. Meille kummallekin. 

Virikeahmatti
 

Junnu ei viihtynyt yksin, ei minkään ikäisenä, ei sitten hetkeäkään. Virikeahmatille ei kelvannut sitteri, ei leikkimatto, eikä mikään, mihin oma mielikuvitukseni olisi riittänyt. Vietimme muun muassa monen monta hetkeä ikkunan edessä seisten ja ulos katsellen. Mitä isommaksi vauva kasvoi, sitä enemmän aikaa vietimme ruudun ääressä. Ohiajavat autot kiinnostivat jälkikasvua kovasti, niitä tarkkailtiin suurella mielenkiinnolla. Äidin mielestä kyllästymiseen asti.

Kamppailija

Pienen kamppailijan suosikkivastustaja oli uni. Sitä vastaan taisteltiin aina viimeiseen asti. Kateellisena seurasin vauvoja, jotka nukahtivat siinä silmänräpäyksessä kun pääsivät vaunuihinsa. Meillä vaunuihin pääsy käynnisti hurjan taiston, joka kesti yleensä vähintään 45 minuuttia. Vasta tässä vaiheessa kyytiläinen sai tainnutettua omat tuulimyllynsä ja vaipui lopulta uneen. Vaunulenkki oli siis kolmen vartin jälkeen vasta aluillaan, vaikka olin mielestäni kävellyt jo pienen ikuisuuden.

Nousemaan opettelu

Muistan ajanjakson, jolloin hereilläoloaika oli pääasiassa pystypunnertajan kiinni koppailua. Kiitos salamannopeiden refleksieni ja hysteerisen vahtimiseni (lähinnä jälkimmäisen), vauvan pää ei kopissut lattiaan kovin montaa kertaa.

Lusikka pieneen käteen 

Ruokasotkuja oli lattialla, pöydällä, ovissa, ikkunoissa, omissa ja pilttilingon vaatteissa, sekä jok'ikisessä ruumiinosassa. Näin pieni taiteilijan alku lusikoi väriä ympäröivään maailmaan.

Pohjaton väsymys

Omasta olemuksesta tulee päällimmäisenä mieleen suunnaton väsymys. Välillä se tuntui painavina silmäluomina, välillä kokonaisvaltaisena fyysisenä kipuna. Aina väsytti. Väsymykseen turtui niin, että sen kuvitteli olevan loppuelämän olotila. Hämmentävän ihanaa oli havahtua huomaamaan ensimmäinen virkeyden välähdys.

Tissiaivo
 

Keskityin lapseen niin täysipainoisesti, että se väistämättä sysäsi syrjään kaiken muun. En enää kyennyt toimittamaan niitä jokapäiväisiä askareita, jotka ennen olivat itsestäänselvyyksiä. Avaimet unohtuivat oveen kymmeniä kertoja, öljyn sijaan päätin käristää ruokani tiskiaineessa, lapsen piimälasiin lorautin ketsuppisilmän, tuudittelin ostoskärryjä, ostoskoria ja varmaan likimain kaikkea mihin koskin. Ajatus ei vain juossut entiseen malliin, muisti oli alkanut pätkiä ja muutenkin tuntui ajoittain siltä, että joku muu hallitsi kroppaani ja tekemisiäni. Siis joku muukin kuin vauvamme. Lohdullista oli se, että kokemukset sai jakaa samasta oudonihanasta tissiaivo-elämänvaiheesta nauttivien ystävien kanssa.

Kasvun vuosi

Suloisesta pienestä kääröstä kasvoi vuoden aikana touhukas taapero. Vauvavuosi sysäsi myös minut uuden kasvun tielle. Se teki minusta äidin tälle pienelle rakkaalle lapselle.

Ihana ihmeellinen elämä, jonka tärkeimpiä asioita ovat - lastani ja vaippamainosta lainatakseni - rakkaus, uni ja leikki.

 

Talviset terveiset muisteloiden matkalta,

Junnu Jokusen äiti