Jokusten Sanomat 7/2017

Taapero osoitti päivällisellä tomaattia. "Suu ensin tyhjäksi, annan sitten tomaattia", sanoi äiti touhuilunsa lomasta. Sormiruokailija kaivoi ruoat välittömästi suustaan ja osoitti sitten innoissaan tomaattia.

Äiti ja taapero katselivat toisiaan silmiin. "Katseessasi on kyllä jotain syvää viisautta", leperteli äiti lapselleen. Samassa taapero tarrasi tiukasti äidin kasvoihin upottaen kyntensä poskiin ja leukaperiin. 

Junnu haukkasi leipäänsä, mutta alkoikin sitten tarkastella sitä.

"Mä en halua tämmöstä leipää, kun siinä on hampaanjälkiä."

"Jos elimistö saisi pelkkää kunnon ruokaa, niin elimistö kyllästyisi. Kyllä elimistö myös herkuista tykkää", pohti Junnu.

"Kuinka kauan pitää vielä imeskellä", kysyi Junnu xylitol-pastilli suussaan.

"Pikkuisen aikaa vielä", vastasi äiti. 

"Nyt mä pureskelin sen", sanoi Junnu heti.

"Nyt jo, just sanoin että pikkuisen vielä", ihmetteli äiti.

"Mä luulin että tarkoitit kaksi sekuntia, sun ois pitänyt sanoa että mikä numero", viisasteli Junnu.

"Äiti, miks sulla on noin pullea peppu? Onko siellä uusi vauva? Vai kissanpentu? Vai legolaatikko? Vai talo?"

"Äiti, sä olet äitiyslomalla. Milloin mä voin olla lapsuuslomalla?"

"Isi, sun ei tartte enää tehdä oikeita töitä. Haluaisiksä mieluummin olla supersankari?"

"Onko maapallo ellipsin muotoinen?", kysyy Junnu iltapalalla. 

"Eikös se ole melko pyöreä", vastaa äiti. 

"Hei mä tiedän, maapallon rata on ellipsin muotoinen", pohtii Junnu.

"Minkä muotoinen ellipsi on?", kysyy äiti miettien mahtaako Junnu tietää asiaa.

"Semmonen soikio. Äiti, etkö sä tiedä minkälainen ellipsi on?", hämmästelee Junnu.

Junnu liruttaa vettä kylppärin hanasta ja liikuttelee sormiaan vesinoron alla.

"Äiti kato, mä soitan vesiukulelea."

"No nyt tuolta lähetettiin melko pahanhajuisia terveisiä", sanoo Junnu pierastessaan. 

Hiutaleita hiuksissa

Jippii! Perheen pienimmäinen sai lusikan omaan kouraansa. Osa ruoasta löysi heti perille. Näissä riemukkaissa tunnelmissa olimme muutama kuukausi sitten. Sen jälkeen nassikka alkoi urakoida. Tuntuu, että hänellä on henkilökohtaisena tavoitteenaan keksiä mahdollisimman monta keinoa saada sapuska lautaselta johonkin muualle kuin vatsan täytteeksi. Jos assistentti yrittää oman lusikan kanssa hätiin, pikkutyyppi ottaa sen kutsuna kaksintaisteluun ja alkaa miekkailla reviirille tunkeutujaa vastaan. Vaihtoehtoinen reaktio on järkyttävät mittasuhteet saavat kilarit. Yhtä kaikki, vanhemmat ovat oppineet pitämään apulusikan kaukana taaperon tontilta.


Juniori kokeilee kaikkea mitä näkee muidenkin tekevän. Ensin hän puhaltelee ruokaa keuhkojensa täydeltä. Puhalluksen voima ei onneksi vielä saa aikaan mittavaa tuhoa. Sen sijaan puuron vauhdikkaassa hämmentelyssä lähiympäristö ei selviä tahroitta. Jossain vaiheessa sekä lusikka että käsi uppoavat kulhoon. Seuraavaksi pienet nyrkit alkavat litistellä puuroa. Limaista massaa tursuaa sormien välistä ja tipahtelee pöydälle. Tahmainen lusikka löytyy kulhosta. Viimeistään tässä vaiheessa se nakataan lattialle, mielellään mahdollisimman täyteen ladattuna. Lamppu toisensa jälkeen syttyy. Lautastahan voi myös kallistaa. Kauralieju alkaa valua hitaasti pöydälle. Kun lautasen tuo lähemmäksi, sisältö tipahtelee syliin. Ketku äiti tekee seuraavalla kerralla tömäkämmät hutut. Kun lautasen kallistaa, puuro pysyy paikoillaan. Pyhä jysäys, nyt lautasen voi iskeä kasvoihin ja haukella puuron niiltä sijoilta. Otsa, nenä ja leuka ovat liisterin peitossa, mutta mitäpä tuosta. Tatinaa on hyvä vielä varmuuden vuoksi hieroa hiuksiinkin. Ensin käsillä. Tehokkaammaksi keinoksi osoittautuu astian hierominen päälakeen. Riennän hätiin ennen kuin perintöporsliini räsähtää tuhannen kappaleiksi. Illan esitys on päättynyt.


Kiikutan yltä päältä puurossa olevan lapsen kylppäriin. Vaikka jälkikasvu on puettu ruokalapun sijasta ylävartalon peittävään takkiin, menee koko vaatekerta jälleen pesuun. Kyykin lapsen kanssa kylppärin lattialla ja alan riisua rimpuilevaa tahmatassua. Epäonnistuneet väistöyritykseni johtavat siihen, että omatkin vaatteeni joutavat pyykkiin. Silmälasini, jotka ovat tainneet viimeksi olla puhtaat ennen kuopuksen syntymää, huitaistaan lattialle. Säärtäni vasten puskeva perheen kissa saa myös osansa, kun pienet kädet ehtivät pyyhkäistä puuroa turkkiin.


Huomenna sama viiden näytöksen show uudestaan. Väliajoilla kuurataan.


Terveisin äiti, jonka käsiin on kasvanut rätti ja rikkakihveli.

Jonne Jokunen

Tämä blogi polkaistiin käyntiin kirjoittamisen riemusta. Se on myös kunnianosoitus isoisälleni ja hänen työlleen. Isoisä kirjoitti Satakunnan Kansaan huikeat 11 091 pakinaa. Sairastumisensa vuoksi tavoitelukema 11 111 jäi saavuttamatta.

Yksi voimakkaimmista lapsuudenmuistoistani on isoisän työhuoneesta kantautunut kirjoituskoneen ääni. Isoisä naputteli toimittajan työnsä lomassa päivittäisiä pakinoitaan vuosikymmenten ajan. Suurin osa näistä syntyi nimimerkillä Jonne Jokunen. Kirjoituskone vaihtui lopulta tietokoneeseen ja asento yhä kumaraisemmaksi, mutta tarinoiden henki oli aina hyväntuulinen.

Viimeisen pakinansa isoisäni julkaisi vain joitain kuukausia ennen kuolemaansa. Siitä on nyt kymmenen vuotta. Jäin silloin miettimään, kuinka hienoa olisi, jos jollain tapaa saisin täytettyä hänen tavoitteensa. Ajatus kyti monta vuotta, kunnes vihdoin tammikuussa 2016 päätin kirjoitella tarinoita blogiin. Sukellus kertomusten maailmaan on ollut työläs, antoisa ja opettavainen. Nyt 11 111 Jokusen kynäilemää kirjoitusta on lopulta julkaistu.

Rakas isoisäni, muistoasi syntymäpäivänäsi kunnioittaen,

Tyttärentyttäresi

Eräs arkipäivä, II

Päivä alkoi melko perinteisesti. Hämmentelin puurokattilaa liedellä, jolloin nuorempi hätähousu alkoi repiä lahkeista. Tällä kertaa nilkkoihin valahtaneet yöpuvunhousut eivät haitanneet yhtä paljon kuin kesällä, jolloin ikkunan takana pällisteli kaksi parveketta remppaavaa raksatyyppiä.

"Käväisen vain ihan pikaisesti makkarissa..." Selän kääntämisen aikana kolme vessapaperirullaa oli levitelty pitkin eteisen lattiaa. Vanhempi apuri lupautui ystävällisesti korjaamaan pikkuveikan jäljet. Pian kolme vessapaperirullallista paperia oli survottuna kylppärissä olevaan koriin.

Sormiruokailijan lounasta lattialta noukkiessani sain muistutuksen siitä, että ensin kannattaa siivota ylijäämäruoat ruokailijan käden ulottuvilta ja vasta sitten lattialta. Kesäkurpitsan suikaleita alkoi tipahdella takaraivolle, kun kuurailin lattiaa.

Kaksi vuotta vaipatta ollut tyyppi ilmoitti kesken kauppareissun, että pierastessa housuun oli tullut jotain ylimääräistä, ehkä vähän kakkaa.

Päivälliseksi tein lohisoppaa. Väsyneenä, omissa ajatuksissani. Havahtuessani takaisin tähän hetkeen huomasin paloittelevani kalaa suoraan biojätepussiin.

Iltapesun jälkeen vaipatta lattialla istunut pikkutyyppi osoitteli vuoroin nenääni ja vuoroin pippeliään - ja hirnui naurusta. Liekö löytänyt paljonkin yhtäläisyyksiä.

Ei mulla muuta, tämmöinen päivä tänään. Oiskohan aika painua pehkuihin.

Väsynein katsein,
Jokusten äiti

Parvekeremontti

Kesäkuukausien ajan meillä on ollut elämässämme pieni lisäjännitysmomentti. Kahdeksan noin kahden metrin korkuista ja puoli metriä leveää lasilevyä ovat seisseet makkarissamme. Alkuperäisen viiden viikon sijaan parvekeremontti kesti yli viisi kuukautta. Kahden pienen ja erittäin meneväisen lapsen taloudessa viisi kuukautta on hemmetin pitkä aika jännittää, pysyvätkö parvekelasit ehjinä vai törmääkö joku niihin kammottavin seurauksin.

Ainoa vaaranpaikka taisi lopulta olla se, kun kissa hyppäsi lasien vieressä olleelta keittiöjakkaralta niin ponnekkaasti, että jakkara keinahti päin lasipinoa. Onneksi tässäkään tilanteessa ei käynyt kuinkaan. Syyllinen jakkaran sijoitteluun katuu syvästi tekoaan tätä kirjoittaessaan. Naputtelua tahdittaa parvekkeelta kantautuva porakoneen ääni. Parvekelasitusfirman heppu laittelee levyjä paikoilleen. Möykkä ei haittaa yhtään, vaikka sattuukin lapsen päikkäriaikaan. Kunhan vain saadaan lasit sinne minne kuuluvat, pois jaloista kuljeksimasta. Samalla pääsemme palauttamaan parvekekalusteet paikoilleen. Vaikka esim. ylimääräinen sohva eteiskäytävässä onkin ollut läjittelijän unelma, oiva ulkovaatteiden lasku- ja säilytyspaikka.

Matkan varrella oli myös muutamia muita mielenkiintoisia tilanteita. Taloyhtiön luhtikäytävien lattioita pinnoitettaessa kulku oli välillä hankalaa. Eräs päivä lasten kanssa kotiin palatessani, pääsimme yllätykseksemme keskelle temppurataa. Junnu nautti tilanteesta, minua se hikoilutti. Olosuhteet eli kantamukset (vauva + hoitolaukku + neljä kauppakassia) huomioon ottaen selvisimme koitoksesta kunnialla.

Toisella kerralla puistoon lähtö viivästyi, kun oven takana ei ollutkaan tuttua porrasaskelmaa, vaan silmien alla komeili vasta tasoitettu sementti. Remppatyyppi sattui onneksi pian paikalle ja lupasi auttaa meidät ulos. Lapset hän kantoi yksitellen, minulle asetteli lankun, jota pitkin pääsin astelemaan porraskäytävään. "Äiti, miksei se setä kantanut sua?", uteli Junnu.

Jänniä nämä remontit.


Syysterveisin,
Jokusten äiti


Ps. Lapsi nukkui tänään pisimmät päikkärinsä sitten pikkuvauva-ajan. "Pitänee ostaa pora", järkeili lasten isä.

Kotikäytävän temppurata 

Villahäät

Seitsemän vuotta sitten juoksimme maistraattiin.

Alun perin meidän oli tarkoitus avioitua kahdeksan päivää aiemmin, mutta suunnitelmiin tuli muutos pienen sähellykseni vuoksi. Olin osallistunut työkavereitteni kanssa jalkapalloturnaukseen, jossa mursin sormeni tuuratessani loukkaantunutta maalivahtia. Sormi lastoitettiin viideksi viikoksi, enkä halunnut astella avioon paketoidun keskisormen kanssa. Niinpä siirsimme naimisiinmenoa.

Lääkäriaika lastan poistamiseksi oli aamulla, joten ajattelin, että ehtisimme hyvin puoliltapäivin maistraattiin. Harmiksemme lääkäri oli lähes tunnin aikataulustaan myöhässä. Kun hän vielä passitti minut kontrolliröntgeniin ja kehotti tulemaan sen jälkeen takaisin vastaanotolle, alkoivat hikipisarat nousta otsalle. "Mihin sinulla niin kiire on?", kysyi lääkäri ärtyneesti, kun kerroin hänelle aikataulustani. "Naimisiin", vastasin varovaisesti hymyillen. "Sen takia minulla on tämä juhlamekkokin", jatkoin punastellen. Lääkärin ärtymys suli hetkessä. Hän kehotti minua etuilemaan hienovaraisesti röntgeniin ja tapaamisen sijaan soittamaan hänelle toimenpiteen jälkeen.

Niinpä eräs lokakuinen tiistai juoksin helma hulmuten luuri korvalla kohti maistraattia tuleva sulhoni vierelläni. Ehdimme ajoissa. Hieman hikisinä, mutta ajoissa.

Jälkeenpäin asiaa ajatellessani moisen aikataulun laatiminen tuntuu pähkähullulta, mutta toisaalta ainutkertaiseen ja jännittävään päivään saatiin ripaus lisää jännitystä ja muisteltavaa.

Hyvää villahääpäivää meille! <3

Pulputuspannut

Kohtapuoliin neljän ja puolen vuoden ikään ehtineen Junnun puhe pulppuaa ja ajatus lentää. Matka tähän hetkeen on ollut vekkulia seurattavaa.

Äänteistä omiin sanoihin

Aluksi Junnun jutustelu oli pelkkiä epämääräisiä äännähdyksiä. Sitten löytyivät pärinä-äänet. Tämän jälkeen kehityskaari kulki jotakuinkin seuraavanlaisen reitin: ääää, ä-ä-äää, än-nän-nää, däd-däd-dää, mam-mam-maa, pap-pap-paa. Ensimmäisten oikeasti tunnistettavien sanojen joukkoon lukeutui äidin, auton, mamman, papan, tissin, anna-verbin ja piimän lisäksi tähti. Viimeksi mainittua Junnu bongaili innoissaan ympäristöstä.

Pidemmistä ja hankalammista sanoista Junnu kehitteli omat helpommat versionsa. Tomppa, manni ja mumu kuuluivat ruokapöydän ehdottomiin suosikkeihin (tomaatti, mandariini ja smoothie). Soittamiseen Junnu käytti puhoa. Samaa ilmaisua käytettiin tosin myös joukkoliikennevälineestä. Dublo-legojen joukosta löytyivät bäbä ja jojo (Batman ja Jokeri). Vihi ja oha olivat jossain vaiheessa yhdet suosikkiväreistä (vihreä ja oranssi). Kaikkea suurta Junnu hämmästeli toteamalla ohhoh.

Persoonamuotojen makustelua

2-vuotiaana Junnulla oli vaihe, jolloin hän tapasi vastata yksikön toisessa persoonassa. Kysyttäessä "otatko maitoa" tai "haluatko leipää", vastaus oli "otat" ja "haluat".

Lähestyttäessä 2,5 vuoden ikää yleisin ilmaisu asiaan kuin asiaan oli ”Junnu haluaa”. Oikein kovasti jotain halutessaan Junnu vahvisti sanomaansa tasajalkahypyillä ja huutoitkun tapaisella möykällä.

Tämän jälkeen yksikön kolmas persoonamuoto vaihtui ensimmäiseen persoonaan. Surkuhupaisaa oli huomata, että tässä vaiheessa äiti jäi eittämättä kehityksessä jälkeen. Äiti nimittäin käy nyt viidettäkymppiä ja puhuu itsestään edelleen kolmannessa persoonassa.

3,5 vuoden paikkeilla "minä" muuttui muotoon "mä". Samoihin aikoihin meillä liiraili tyyppi pikkuautoillaan ja hoki "meikä luisuu".

Kyselyiän uudet muodot

3,5 vuoden iässä oli vaihe, jolloin Junnu kertoi toiselle vanhemmalle mitä toinen oli juuri sanonut. Siitäkin huolimatta, että istuimme kaikki saman pöydän ääressä. "Isi, äiti sanoi että..." Minua huvitti tämä vaihe kovasti. Välillä tuntuu, ettei mies rekisteröi sanomaani, mutta tämän kertakaikkisen loistavan vaiheen ansiosta viestini välittymisen mahdollisuudet kasvoivat huimasti.

Alkuvuotta leimasi se, että Junnu uteli miksi mitäkin sanottiin. Pääsi vanhemman suusta sitten hämmästelevä "oho" tai pidempikin pohdinta, halusi Junnu tietää miksi näin tuli sanottua. Aluksi hän kyseli mielenkiinnosta. Sittemmin kysely jäi tavaksi, sillä harvoin hän lopulta jaksoi jäädä kuuntelemaan vastausta. Siinä sitä sitten huomasi selittelevänsä itselleen, miksi mitäkin oli pohtinut.

Runsaan vuoden kuumana käynyt kyselyvaihe sai keväällä uudenlaisen muodon. Suorat miksi-kysymykset vähenivät ja Junnu keskittyi poimimaan outoja sanoja. Syyniin joutuivat niin ihmisten väliset keskustelut kuin TV:stä tai radiosta kuultu puhe. Yhden lyhyen automatkan aikana minulta kysyttiin psykoterapian, hiivatulehduksen ja tyrehtymisen merkitystä. Junnu myös pohti löytyykö 0 100 100 numerosta todella ihan kaikki, mitä ihminen tarvitsee.

Takaisin kaaren alkuun

Mielenkiinnolla seuraamme, millaisen kehityskaaren vauva käy. Ensimmäisten ääntelyjen jälkeen hän löysi heti oman polkunsa. Vauva puristi huulet tiukasti yhteen ja piti mmmm-äänteen tapaista muminaa. Kolmi-nelikuisena siirryttiin pari askelta eteenpäin. Huulien välistä pääsi vuoroin ilmaa, vuoroin kuolaa, joten äänteet vaihtelivat pärinöistä surinoihin. Kuvasin pätkän tätä kuolaavaa päristelijää. Liekö sattumaa vai tapauksesta johtuvaa, mutta kännykkäni lakkasi toimimasta hetki tämän jälkeen.

Vauvavuoden ollessa nyt loppusuoralla, juttelee vauva omaa kieltään. Ajoittain se muistuttaa Intian murteella puhuttua englantia. Toisinaan taas mieleen hiipii vanhan modeemin ruksutus. Tämän lisäksi vauvalla on muutamia tilannekohtaisia tapoja ilmaista itseään. "Möykkä-Make" osallistuu mielellään etenkin kaikkiin kiivaisiin keskusteluihin. Läpitunkeva "äää" voimistuu muun keskustelun tahtiin. Sama "äää" muutamaa astetta vaimeampana toimii myös myötätunnon osoituksena isoveikan harmin hetkellä. Soma "ai ai" kuuluu vauvan silittäessä perheemme kissaa. Napakka "ö" kertoo vauvan tahtovan jotakin. Tätä tehostaa kohteeseen osoittava etusormi ja vaativa katse.

Äiti (ehkä lähempänä äitä) -huudahduksia olemme saaneet kuulla muutamia. Seuraavaa tunnistettavaa sanaa jännäämme koko porukalla.

Höpöttelemisiin,

Jokusten äiti

Jokusten Sanomat 6/2017

Junnu katsoi vanhempiensa kanssa MM-maratonia. Hän kyseli vähän väliä, että joko juoksijat kohta tulevat maaliin. "Ne varmaan juoksee niin kauan kunnes me kuollaan", tuhahti vastauksiin turhautunut penkkiurheilija lopulta.

"Mä vähän paukuttelin", tokaisi Junnu junaa odotellessaan.

"Onko sulla kakkahätä?" kysyi äiti heti.

"Ei, multa tulee peräsuolesta pelkkiä lauluja", vastasi Junnu.

Äidin kaveri tuli kylään. Hänen autostaan oli mennyt tuulilasi rikki. "Onko siihen iskenyt meteoriitti?", kysyi Junnu.

"Nukuitko hyvin?" kysyi äiti aamulla Junnulta.

"Joo, kun heräsin, musta tuntui että olen nukkunut koko elämäni", vastasi Junnu.

Äiti hävisi Junnulle Hippo-pelissä. Äiti mietti, että mahtoikohan hänellä olla väärä tekniikka. "Ei sulla ole väärä tekniikka, pelaat vain huonosti", totesi Junnu äidille.

Junnu ja äiti istuskelivat mummulassa pianon ääressä.

Äiti: "Soitetaanko Ukko-Nooa vai Jänis istui maassa?" (Siinä oli jotakuinkin kaikki, mihin äiti pystyi.)

Junnu: "Eiku Mozartia."

"Ei se anteeksipyyntö vielä ole myöhäistä", sanoi äiti Junnulle, kun he selvittelivät riitatilannetta.

"Joo, mut äiti, silloin se on jo myöhäistä kun mä kuolen", vastasi Junnu.


Äiti ja Junnu palailivat kotiin hieman epätavallisesta suunnasta. Junnu kyseli kärsimättömästi, että koska käännytään tutulle reitille.
"Tuolla kaukana häämöttää Teboilin risteys, siitä käännytään", sanoi äiti.
"Ai toi, joka on kuin karhun hyppyasento, kun se on juuri ponnahtamassa ilmaan?", tiedusteli Junnu.

"Äiti, ota äkkiä kuva tosta maisemasta, se on niin kaunis."

Jokusten Sanomat 5/2017

"Aina kun on samaan aikaan pissahätä ja kakkahätä, pissa tulee ensin. Maailma on varmaan kehittynyt sellaiseksi", pohti Junnu vessasta tultuaan.


"Äiti, vauva taitaa luulla sua leluksi. Aina kun se vetää sua hiuksista, susta lähtee ääniä."


"No worries ja vettä päälle", tuumasi Junnu, kun tiputti porkkanan lattialle.


”Kaikilla ihmisillä tulee joskus väärinkäsityksiä. Mutta kuolleilla ei tule väärinkäsityksiä, koska ne on jo kuolleita”, pohti Junnu.

Junnu hyppi selkänojalta sohvalle. Äiti katseli touhua huolestuneena. "Mä oon kyllä tosi varovainen, koska mä oon supersankari."


Äiti halasi Junnua roikottaen häntä samalla ilmassa. "Vähän niin kuin hotdog, vain nakki puuttuu", tuumasi Junnu.


Junnu: "Mulla on kovasti mielessä se Jean Sibelius. Voitko karkottaa sen mun mielestä?"
Äiti: "Mites se onnistuisi?"
Junnu: "En tiedä, ehkä taikomalla."


Junnu kysyi kauppaan tultaessa, että saako jätskiä. "Katsotaan", vastasi äiti. "Äiti, toi oli vähän epäkuuloinen vastaus. Pitää vastata, että ostaako vai ei."


Junnu lapioi hiekkaa kotipihassa.
"Mitä teet", kysyi isä.
"Kaivan sulle kuoppaa", vastasi Junnu.


"Appelsiini on suurin koska se on syntynyt ensin, se on saanut eniten vettä ja aurinkoa. Sitten on syntynyt klementiini, sitten mandariini", järkeili Junnu.


Junnu huusi vessasta: "Äiti, soiko pissan koski aika pitkään?"


Junnu pelasi vanhempiensa kanssa kotipihalla mölkkyä. Isä pyysi Junnua nostamaan kaatamansa palikat pystyyn. "En minä mikään kamaripalvelija ole", vastasi Junnu.


"Vuosituhatta sitten ei ollut vielä mitään. Silloin elettiin tyhjää aikaa", pohti Junnu ruokapöydässä.


Junnu äidilleen: "Mä rakastan sua niin paljon, että multa tulee melkein onnenkyyneleitä. Ei multa oikeesti tule. Se on vaan semmonen sanonta."

Junnun sydämet. <3

Nousukausi

Elämme parhaillaan kiivainta nousukautta. Havaintojeni mukaan kaikki alkoi muutamasta satunnaisesta ja horjuvasta startupista. Hyviäkin yrityksiä kupsahteli matkan varrella ajoittain nokilleen. Nyt suurin osa niistä päätyy jo itsevarmasti omille, hieman honteloille jaloilleen. Nopea kehitys on vaatinut luonnollisesti uutteria taustavoimia. Lisäksi erilaisia seuranta- ja tukijärjestelmiä tarvitaan varmasti vielä jonkin aikaa. Tuista toimivimmaksi on osoittautunut ns. kahden käden seisontavakuutus pienellä omavastuulla ja suurella reaktionopeudella.

Jos vanhat askelmerkit pitävät paikkansa, niin hetken kuluttua pikku maitonautti irroittaa kouransa emoaluksesta ja hoipertelee omatoimisesti jokusen askeleen sohvankulman tukiasemalle. Sieltä hän arvioi jo olohuoneen avaruutta. Nousukausi vaihtuu lentovuoroihin.


-Jokusten isä

Kurttukulmasta vauhtihirmuksi

Puolitoista kuukautta tätä on nyt jatkunut. Hoippumista. Pystyyn pitää päästä kaikkialla ja koko ajan, mutta alastulossa keinovalikoima on ollut rajallinen. Kädet irti ja suorilta jaloilta kumoon. Heittäytyjä on pitänyt perheen muut jäsenet kiireisinä. Isovelikin on parhaansa mukaan yrittänyt opettaa vauvalle, kuinka polvet tulisi laskeuduttaessa koukistaa, mutta on saanut vastaukseksi vain iloisen naurunremakan.

Rauhallinen, tyytyväinen, erittäin iloinen vauva. Näin kuvailin kuopusta sen jälkeen kun hän oli parikuisena luopunut kurttukulmistaan. Vauva oli niin hyväntuulinen, että kysyin puolitosissaan neuvolassakin, että onkohan tämä jo liian onnellinen tapaus. Nauraa, vähintäänkin hymyilee koko ajan. Itkun tirautukset olivat todella harvassa.

Sitten tapahtui jotain. Vauva lähti ryömimään. Samalla hänestä kuoriutui hurja vauhtihirmu. Vauva otti kiintopisteen huoneen toiselta laidalta ja lähti matkaan. Esteitä kaihtamatta. Jalkojen yli. Lelujen yli. Kissan rapinatunnelin läpi. Tuolien ali. Ihan sama mitä eteen osui, tämä tyyppi ei siitä piitannut, jatkoi vaan määrätietoisesti matkaansa. "Pois alta risut ja männyn kävyt, täältä tulee pikkubaby", nauroimme Junnun kanssa aina kun vauva lähti ryömimään.

Nyt tämä samainen vauhtihirmu on siis alkanut katsella maailmaa uudesta näkövinkkelistä. Hänellä on ollut niin kiire päästä pystyyn ja liikkeelle, ettei ole malttanut opetella istumaan. Laskeutuminen on siten ollut pitkään kaikkea muuta kuin kauniin hallittua pepulle pudottautumista. Nyt uhkarohkeiden heittäytymisten sekaan mahtuu satunnaisia napakymppejä. Itsenäiset yritykset päättyvät usein edelleen jonkunsortin muksahdukseen, joten vanhemmat eivät voi vielä kokonaan huokaista helpotuksesta.

On ollut hauska seurata matkaa kurttukulmasta ilopilleriksi ja siitä taas määrätietoiseksi etenijäksi. Nyttemmin on alkanut näkyä myös oma tahto. Sitä tältä päättäväiseltä pikkuihmiseltä löytyy. Hänellä on myös hyvin epämiellyttävältä, jopa kivuliaalta näyttävä tapa ilmaista asia. Kun ruokapöydässä asiat eivät etene toivotulla tavalla, alkaa takaraivo paukkua syöttötuoliin. Kun leikki ei etene halutusti, leukaa loksutetaan laminaattiin.

Junnun vauvavuoden aikana eri vaiheet eivät näyttäytyneet näin voimakkaina. Junnulla asiat tuntuivat olevan pääosin enemmän tai vähemmän huonosti, ellei häntä heijannut, keikuttanut, kiikuttanut tai muuten viihdyttänyt jatkuvasti. Toisaalta Junnun nousuharjoittelun aikana en osannut arvata, että kyseinen vaihe voisi olla näin paljon haastavampi.

Huh kaivattua hellettä, ennustan meille joka tapauksessa hikistä kesän jatkoa.

Terveisin,
Jokusen perheen mutsi

Aviomiehen approbatur

Olen opiskellut seitsemisen vuotta. Verkkaan edennyt kouluttautumisprosessi on palkinnut ruhtinaallisesti ja kehittänyt minuutta monimuotoisesti. Kevään aikana sain lopulta perusopinnot paketoitua, vaikka joitain kursseja tankkasinkin hartaasti kerraten. Nyt olen yhtä kaikki suorittanut hyväksytysti aviomiehen approbaturin.

Osaan siis vihdoin asentaa vessapaperirullan oikein päin telineeseen. Revin arkkeja vain tarpeeni mukaan. Aluspöksyt ja sukat donkkaan refleksinomaisesti pyykkikoriin. Tuupin kaapinovet kiinni käytön jälkeen ja tyhjästä maitopurkista kääräisen ketterästi kierrätyskelpoisen origamin. Imuroin myös sohvan alta. Roskat raahaan kohtalaisen omatoimisesti taloyhtiön materiaalinkeräyslaatikoihin. Pudottelen ostoskoriin selkärankatuntumalla olennaiset elintarvikkeet kauppalistan ulkopuoleltakin ja ripottelen päälle vielä pieniä, oivaltavia arjen makupaloja. Tuuditan ryömintäikäisen uneen sylissäni luontevasti, samalla kun luen eläytyen iltasatua nelisen vuotta vanhemmalle hyrränpyörälle. Muistan syntymäpäivät, lempijätskit ja herkullisimmat hierontatekniikat. Seison kumisaappaat jalassa, rauhallisen vakaana hirmumyrskyn keskellä. Sateella ojennan nenäliinan. Tummat pyörteet aistin pienestäkin turbulenssista ja hallitsen perusloitsut niiden taltuttamiseen. Kääntelen taiten mittakaavoja ja tulokulmia. Ajatus “olet kyllä kärttyisin tuntemani ihminen” tulkkaantuu suustani ulos aitona ja uskottavana “silmäsi iskevät rakastettavaa tulta, se saa kehoni molskahtamaan ihastuksen lammikkoon, jossa sukeltelen mielelläni”.

Koulutuskokonaisuuteen kuuluu tietysti paljon muutakin. Tärkeintä on kuitenkin muistaa henkinen ja fyysinen joustavuus, ja oivaltavan reaktiivinen suhtautuminen yhteiselon arvaamattomiin juonenkäänteisiin. Tämä vinkkinä tuleville opiskelijoille.

Huumorin tyylilajeissa, rytmittämisessä, ajoituksessa ja keskustelun hienovireisyydessä tarvitsen vielä jatkokurssin tai parikin. Sama pätee aitoon nauttimiseen kaikkein sokerisimmista romanttisista komedioista. Tohtorin hattuun on siis vielä matkaa ja uskoakseni hyvä niin. Olkoon kiire karussa. Nyt nautiskellaan.

Lomakuume

Istuin meren äärellä ja katselin kuinka Junnu polski innoissaan. Työnsin varpaani kuohuihin ja annoin ajatuksen lennähdellä vapaasti. Tuijotin maisemaa haltioituneena. Ostimme läheisestä kioskista tötteröt ja istahdimme penkille herkuttelemaan. Aurinko porotti jossain kaukana. Illalla maistelimme tapaksia, joista kukin meistä löysi heti oman suosikkinsa. Lasten mentyä nukkumaan nautimme kaksin Palmasta ja toisistamme.

Lauantai-iltana olin saanut "Tervetuloa Mallorcalle" -tekstarin. Sunnuntaiaamuna puhelin piippasi jälleen: "Toivottavasti lomanne on alkanut mukavasti! Tule kuulemaan parhaat vinkit lomallesi."

"Hiukan sutinut tämä lomabussi ensikaasutuksella", tuumasi mies kun yritimme jekuttaa vauvaa ottamaan lääkkeensä. Olimme laittaneet uikkarit ja lipilapit takaisin komeronperille kun kuopukseen tuupatun kuumemittarin lukema kohosi turhan korkeaksi. Lastenlääkärin diagnoosi oli akuutti korvatulehdus. Riemuloma Baleaareilla vaihtui huoli&hoiva-viikkoon kotinurkilla.

HopLopin pallomeri, Valion mansikkatuutti, kotitekoiset tapakset ja Hartwallin Palma-limsa eivät ihan ole auttaneet tavoittamaan matkaesitteessä kuvailtua tunnelmaa. Maisema toki näyttää upealta, kännykästä käsin.

Kyllä, kaipaamme vinkkejä lomallemme.

Terveisin lääkkeitä vastusteleva puolivuotias, yltiöaktiivinen 4-vuotias ja kaksi väsynyttä vanhempaa noin 2749 kilometrin päässä lomakohteestaan.

Jokusten Sanomat 4/2017

Mummu ja Junnu olivat ulkoilleet 1,5 tuntia pihahommia tehden.

"Pelataanko Kimbleä?", kysyi Junnu heti heidän tultua sisälle.

"Mun pitää kyllä pieni hetki istahtaa", puhisi mummu väsyneesti.

"Mutta Kimblessä voi istua", vastasi Junnu voitonriemuisena.

Mummu yritti saada Junnua päiväunille. Hetken kuluttua Junnu riensi makuuhuoneesta äidin luo:

"Mua ei väsyttänyt yhtään. Halusin vaan jumpata sängyllä sillä välin kun mummu nukkuu."

"Kympin arvoinen suoritus mummulta, jäätelön osto", totesi Junnu mummun kauppakassin sisällöstä.

"Äiti, tule nyt katsomaan, vauva on ihan Tertun tulilinjalla", huusi Junnu vauvan makoillessa mummulan lattialla ja kissan loikoillessa viereisellä nojatuolilla.

Junnu ja muu perhe olivat matkalla uimaan, kun huomasivat ambulanssin kaartavan talon pihaan lähellä heidän kotiaan:

Junnu: "Miksi toi ambulanssi on menossa tonne?"

Isä: "Siellä on voinut sattua esimerkiksi jokin tapaturma."

Junnu: "Tai joku mörkö on voinut haukata jotain ihmistä."

"Otatko vielä jotain?", tiedusteli isä Junnulta perheen lopetellessa lounastelua.

"En ota, kyllä mä tarkenen jo tällä ruualla", vastasi Junnu.

Junnu kertaili Voice of Finlandin eri vaiheita (ääni ratkaisee, kaksintaistelu, knockout ja live-lähetykset) ja kysyi sitten:

"Milloin alkoi ne suorat lähetykset?"

"Tällä viikolla", vastasi äiti.

"Milloin ne oli vielä sellaisia mutkikkaita?"

Junnu hyräili jotain palatessaan äidin kanssa kotiin leikkipuistosta.

"Mä hyräilin kesäistä muistolaulua", tokaisi Junnu sitten.

"Mikäs se sellainen on?", kysyi äiti.

"Mä oon itse keksinyt sen."

"Mikäs possun nenävärkin nimi on", kysyi äiti Junnulta heidän lukiessa kirjaa. "Se on röhkintälaite", pikkubiologi vastasi tietävästi.

Junnu muisteli erään laulun sanoja: "Mitenköhän se meni? Mä kaivan sen täältä mun elimistöstä."

Junnu huutaa pöntöltä: ”Äiti, tuu kattomaan, mä oon lootus-asennossa.”

Junnu jätti potkulautansa kotona keskelle kulkuväylää. Äiti huomautti, ettei potkulaudan paikka ollut siinä ja pyysi Junnua siirtämään sen syrjään.

"Äiti, ei sun tarvi muistuttaa. Olen kyllä painanut sen mieleeni, mutta unohdin vaan."


Junnu ihasteli eteisessä kauppareissulta saamaansa vappupalloa.
"Ota kengät pois jalasta", äiti kehotti.
Ei reaktiota, vappupallon ihastelu jatkui.
"Hei, kengät pitää ottaa sisällä pois jalasta", jatkoi äiti.
"Tiedän, tiedän", tokaisi Junnu vappupalloaan narusta nykien.

"Tietämisen lisäksi pitäisi myös oikeasti ottaa ne kengät pois", jatkoi äiti. 

"Ai, en mä sitä tiennyt", vastasi Junnu.  

Äiti oli suihkussa. Junnu tuli kylpyhuoneeseen talouspaperipalan kanssa: "Äiti, sun ei tarvitse kuivata itseäsi, kun mä kuivaan sut tällä."

Jokusten Sanomat 3/2017

Junnun kevättalven kootut sanailut.


Junnu ja äiti pukivat ulkovaatteita päälleen.

"Kohta mä oon sun pukuoppimisrajalla", sanoi Junnu.
"Mitäs se tarkoittaa?", tiedusteli äiti.
"No sitä, että osaan pukea sillai ku sä."


Junnu ryömi olkkarin lattialla: ”Tämä on kuollut perhonen, joka matelee luurankona.”

Mummu otti Junnulta nuhaköntsän paperiin ja pyysi, ettei Junnu enää kaivaisi nenäänsä.
"No tuli vielä yksi ihan suolistosta asti", tuumasi Junnu.

"Äiti, olisko hassua, jos planeetat voisi pompata toisten planeettojen kiertoradoille." 

Äiti levitti kosteusvoidetta kasvoilleen ja kumartui sitten Junnun puoleen:

"Olet ihana, saanko antaa pusun?"
"Et saa", vastasi Junnu napakasti.

"Miksen saa antaa pusua", kysyi äiti hämmästyneenä.
"Siks ku sulla on niin rasvainen naama, yök".

Junnu kyseli äidiltään lallatellen:
"Mennäänkö huomenna Huimalaan?

Mennäänkö ylihuomenna Huimalaan?

Mennäänkö superylihuomenna Huimalaan?

Mennäänkö tosisuperylihuomenna Huimalaan?"


Junnu kaipasi seuraa pikkulegoprojektiinsa. Äiti yritti osallistua, mutta tarjolla oli kuitenkin ainoastaan statistin rooli. "Opit paremmin, kun katsot ensin mallia", perusteli Junnu äidilleen.


"Onko hyvää leipää", kysyi isä Junnulta iltapalalla.
Ei vastausta.
"Onko hyvää leipää", kysyy isä uudelleen.
Ei vastausta.
"Olisi kohteliasta vastata", sanoi isä.
"Mä en ehdi vastata, kun haluan syödä tämän nopeasti pois", vastasi Junnu viimein ja jatkoi kauraleivän järsimistä.


"Mannapuuro, mannapuu, Anna Puu", riimitteli Junnu aamiaisella.


"Painitaanko?", kysyi Junnu äidiltä. "Paini sillai kun isikin. Isi ärisee ja murisee."


Äiti ja Junnu ostivat kaupasta jätskit.

Junnu: "Otitko sä toffeen?"

Äiti: "En, vaan minttusuklaan."

Junnu: "Mäkin otan isinä minttusuklaan." 

Junnu katseli vanhempiensa kanssa The Voice of Finlandia. "Voisiko tulla vielä semmonenkin vaihe, missä tuolit on ensin kääntyneenä laulajiin päin ja sit pois laulajista", pohti Junnu.


"Äiti, miksi sä olet niin legomainen? Sulla on samanlaiset hiukset kuin mun legonaispoliisilla."

Siskot

Asuin koko lapsuuteni kaksin äitini kanssa, mutta haaveilin aina sisaruksista. Mielikuvitussiskoja todellisempaa ei ollut hartaasta toiveesta huolimatta tarjolla.

Joskus teinivuosina sain kuulla, että minulla on siskopuoli, kymmenkunta vuotta minua nuorempi. Suhtauduin uutiseen ristiriitaisin tuntein. Minun teki kovasti mieli ottaa häneen yhteyttä, mutta pelkäsin kuollakseni, ettei yhteydenottoni tuottaisi toivomaani tulosta. Mietin siskoani usein. Puntaroin mahdollista tapaamista yhä uudelleen ja uudelleen. Pelko torjutuksi tulemisesta vei kuitenkin aina voiton.

Joitain vuosia myöhemmin olin viettämässä juhannusta tuttavan vanhempien luona. Paikalla oli paljon tuttuja, mutta vähintään yhtä paljon minulle entuudestaan tuntemattomia ihmisiä. Olimme saunoneet ja valmistauduimme lähtemään juhannusjuhliin, kun äitini soitti minulle. "Täällä on joku, joka haluaa puhua kanssasi", sanoi äiti. "Moi, täällä on Jenna, olen pikkusiskosi", kuulin sitten nuoren äänen sanovan.

Lopetettuani puhelun juoksin kertomaan muille mitä oli tapahtunut. Ne, jotka tunsivat minut, hämmästyivät uutistani. Muut ihmettelivät, miksi siskon kanssa käydystä puhelusta piti tehdä niin suuri numero.

Tuo puhelinkeskustelu on yksi elämäni merkittävimmistä. Lupasin lähteä tapaamaan siskoani vielä samana kesänä. Matkaa oli reilut 1000 kilometriä, mutta tuntui että voisin pyöräillä, juosta tai vaikka hyppelehtiä siskoni luo. Niin uskomattoman ihanalta tuntui ajatus siitä, että näkisin hänet ensikertaa.

Tapaaminen oli jännittävä, mutta samalla tosi luonteva. Tuntui hassulta katsoa toista silmiin. Tyttöä, joka tuntui käsittämättömän tutulta, vaikka olikin ventovieras. Vaikka meillä oli vain yksi yhteinen vanhempi, oli meissä paljon samoja piirteitä. Siinä me pisamanaamaiset, hymykuoppaiset, ruskeasilmäiset, tummahiuksiset nuoret naiset katselimme hymyillen toisiamme. Olin tuolloin 25-vuotias, siskoni oli neljäntoista. Siitä alkoi uusi elämänvaihe, jota on nyt jatkunut pian 14 vuotta.

Olen todella iloinen, että äitini sattui törmäämään isääni ja siskooni. Ja erityisen kiitollinen olen siskolleni, että hän rohkeni soittamaan minulle. En tiedä, olisinko itse koskaan uskaltautunut tekemään aloitetta.

Tapaamisen jälkeen aloimme pitää säännöllisesti yhteyttä. Sisko vieraili joka kesä luonani Helsingissä. Pari vuotta ensikohtaamisen jälkeen sisko kertoi, että meitä olisi vielä kolmaskin sisarpuoli, minua kolme vuotta nuorempi, siskoani kahdeksan vuotta vanhempi. Pienen pohdiskelun jälkeen päätimme yhdessä tuumin ottaa häneen yhteyttä. Saimme muutaman mutkan kautta selvitettyä sisaremme yhteystiedot. Hän asui minun tavoin pääkaupunkiseudulla. Kirjoitimme hänelle tekstiviestin: "Hei Jaana, nyt olisi oiva tilaisuus tutustua sisariisi, kun pikkusisko Jenna on kyläilemässä isosisko Jonnan luona Helsingissä." Viesti vaikutti hullunkuriselta, mutta niin oli koko tilannekin. Emme ehtineet onneksi kauan jännittää vastausta. Treffit oli sovittu seuraavalle päivälle alta aikayksikön.

Seisoimme Manskulla Lasipalatsin edessä ja odotimme keskimmäistä siskoamme saapuvaksi. Tilanne tuntui epätodelliselta. Pian meitä lähestyi hymyilevä ponihäntäpäinen nuori nainen, jolla oli korkeat poskipäät, hymykuopat ja pisamia. Oli helppo tunnistaa hänet yhdeksi meistä.

Yhteydenpito keskimmäisen siskon kanssa hiipui muutama vuosi sitten hänen lähdettyä reilun vuoden mittaiselle maailmanympärimatkalle. Viime syksynä löysimme toisemme uudestaan. Siskolle oli syntynyt kesällä esikoislapsi, joten vauvoillamme on vain kolme kuukautta ikäeroa. Nuorempi sisareni sai esikoisensa runsas vuosi sitten. Näin ollen Junnun ja vauvan elämässä on kaksi ihanaa serkkupoikaa.

Olen ikionnellinen, että sain tutustua sisariini. Heistä on tullut minulle läheisiä. Vaikka toinen sisar asuu fyysisesti aika kaukana, on hän silti merkittävä osa elämääni. Keskimmäisen siskon kanssa viestittelemme vauvakuulumisia nykyään lähes päivittäin. Viimeksi tavatessamme halasin häntä ja kerroin kuinka ihanaa on, että hän on elämässäni. Pienempää sisartani pääsen halaamaan myöhemmin keväällä, kun lennämme hänen häihinsä.

Lapsuuden haave kävi kuin kävikin toteen.

Rakkaille siskoilleni. Olette tärkeitä. <3

Leppoisasti lomalle

Meille on rantautunut taas uusi vaihe. Äiti on tyhmä ja isi on kakkapää. Siinä taitaakin samalla kiteytyä seuraavien Jokusten Sanomien ydinviesti. Näissä leppoisissa tunnelmissa teimme lähtöä pienimuotoiselle lomamatkalle.

"Hei meillähän alkaa olla valmista, tiskaan vain tämän kattilan vielä", totesin lopulta helpottuneena. Siinä samassa Junnu oli hakenut hyllystään rasiallisen Hama-helmiä ja toimittanut ne epäonnistuneesti pöydälle. Satakunta eriväristä helmeä pyöri pitkin keittiön lattiaa. Isä kumartui keräilemään niitä vauva sylissään. Plurp. Kuinka ollakaan, vauva sylkäisi lattialle aimo annoksen puklua. Isän noukkiessa helmiä puklulammikosta ehti Junnu jo toisaalle. "Hei äiti, isi, katsokaa, olen täällä Hilman pesässä", kuului pian olohuoneen perältä. Junnu möyri kissan majapaikassa ainoastaan varpaat oviaukosta pilkistäen.

Onneksi meillä ei ollut lentoa odottamassa tai muuten tiukkaa aikataulua. Olisi jäänyt tahmaiset helmet keräämättä ja kissankarvaiset vaatteet vaihtamatta. Nyt pääsimme säällisesti ulos kotiovesta, eikä pieni viivästys laskenut lomamielialaa.

Auto teki seuraavaksi oman tepposensa. Sen takaovet olivat jäätyneet kiinni. Saimme kuitenkin ujutettua sekä Junnun että pienen venkslauksen jälkeen myös vauvan turvakaukaloineen etuistuinten välistä takapenkille. Matka saattoi vihdoin alkaa.

Bensavalo ilmoitti, että meidän olisi syytä pysähtyä hyvissä ajoin ennen määränpäätä. Takapenkki oli nukahtanut alkumatkasta. Päätimme juhlistaa kahdenkeskistä juttutuokiota matkaeväsherkuilla, sillä olimme mielestämme ansainneet vähän ekstraa. Loman kunniaksi ja aamushow'n vuoksi. Ainahan sitä syitä keksii, tänäänkin.

Minä jäin tankkaamaan, mies lähti hakemaan kahvia, teetä ja palanpainikkeita. Tankatessani seurasin väsyneesti bensamittarin lukemia. Yö oli ollut katkonainen, joten ylimääräinen kahviannos tekisi terää. Euro- ja litramäärät vaihtuivat mittarissa. Mietin, voisinkohan mennä niistä hypnoosiin. Klonks. Tankki oli tullut täyteen ja havahduin takaisin tähän hetkeen.

Auton oven avatessani sain vastaani huutokonsertin. Kumpikin takapenkin myssypäistä oli herännyt ja itki sydäntäsärkevästi. Ryömin takapenkille asettelemaan tuttia vauvan suuhun samalla Junnua lohduttaen. Kumpikin rauhoittui, joten palasin istumaan etupenkille. Plop. Vauva sylki tutin suustaan ja aloitti taas itkun. Menin jälleen laittamaan tuttia paikoilleen. Jatkoimme tätä kissa-hiiri-leikkiä hyvän tovin. Junnu hekotti ääneen tuttitaistoani. Lopulta vauva nukahti, mutta Junnu sinnitteli väsymyksestään huolimatta hereillä. Kahdenkeskeinen juttutuokio jäi pitämättä ja eväsherkut sellaisinaan nautiskelematta. Loppumatkan vastailimme Dallas-pulliamme mutustelevan Junnun kysymyksiin. "Kuinka pitkä matka vielä on?" kuului noin kilometrin välein vajaan sadan kilometrin ajan.

Majapaikan respassa selvitimme pysäköintipaikkaa ja muita käytännön asioita. Vauva heräsi huutamaan nälkäänsä ja liian pitkään paikoillaan istunut Junnu säntäsi juoksuun kuin villivarsa. Mies lähti Junnun perään, minä selvitin välttämättömimmän. Miehen palatessa Junnu kainalossaan sanoin virkailijalle, että veisimme lapsemme ensin huoneeseen ja siirtäisimme sitten auton oikealle paikalle. "Mutta ettehän te noita keskenään voi jättää", totesi kauhistunut virkailija, joka oli tulkinnut sanomaani turhan kirjaimellisesti. "Meillä on onneksi sellainen auto, johon tarvitaan vain yksi kuljettaja", vastasi mies siihen. Virkailija naurahti väkinäisesti. Minua hihitytti.


Lomaterveisin,
Jokusten äiti

Katkoksia

Havahduin eräänä aamuna suihkussa poikkeukselliseen tilanteeseen. Olin yksin. Omissa ajatuksissani. Kukaan ei keskeyttänyt niitä. Se on kotioloissa nykyään erittäin harvinaista herkkua.

Joskus mietin iltasella, sainko päivän aikana yhtään ajatusta kasaan. Kokonaiset virkkeet ovat pelkkä vitsi ja kaukaiselta tuntuva haave. Arkitodellisuutta on keskustelu puolikkailla lauseilla. Pikkulapsiaika pitäisikin ehkä nähdä mahdollisuutena. Ajanjaksona, joka tuuppii opettelemaan asioiden kiteyttämistä ja sähäkämpää ilmaisua.

Tuumin hetken arkeamme. Tulin siihen tulokseen, että erilaisia keskeyttäjiä on ainakin kahta perustyyppiä. Lisäksi tunnistin näiden jonkinsorttisen yhdistelmän.

Äiti kato

Junnu touhuaa vielä harvoin itsekseen. Hänellä pitää olla puuhasteluissaan vähintäänkin yleisöä. "Äiti kato, miten mä seison mopon päällä. Äiti kato mitä nämä legoukot tekevät. Äiti kato, tämä punainen nappula söi sinisen. Äiti kato, pikkuauto heitti voltin ja meni katolleen. Äiti tuu katsomaan, miten liimasin tämän kirjan suihkun seinään. Äiti kato millaisia kuvioita vesipisarat muodostaa kun heittelen kylppärin seiniin vettä." Ja minähän katson. Joskus ylpeänä, usein kauhistuneena.

Mitä, miten, miksi?

Junnun tiedonjano on valtava. Hän kyselee kaiken aikaa ja aivan kaikesta. Viimeisin kiinnostuksenkohde on ollut ihmisen anatomia. Junnua kiinnostaa kovasti, miten ruoka kulkee suun kautta ihmiskehon läpi ja päätyy lopulta pönttöön asti. Luonnollisesti juuri ruokailuhetki laukaisee tämän pohdinnan. Näin ollen ohutsuoli, paksusuoli ja peräsuoli - kakkapökäleistä puhumattakaan - vierailevat ruokapöytäkeskusteluissamme paljon enemmän kuin toivoisin.

Mietinnän aiheena on ollut myös ihmisen luusto. "Mua kiinnostaa mitä isin sisällä on. Onko siellä luuranko? Onko minun sisällä pieni luuranko? Kasvaako luuranko ihmisen sisällä?"

Tiedonjano on ihailtavaa, mutta myös uuvuttavaa. Omien ajatusten kasailun aika tulee vasta Junnun nukkumaanmenon jälkeen. Tai tulisi, jos jaksaisi muutakin kuin tuijottaa Netflixiä lasittunein katsein.

Katso ja vastaa

Junnu osallistuu mielellään arkiaskareisiin. Puuron ja kahvin keittämisestä on tullut hänen lempipuuhiaan. Aiemmin kaurapuuron hämmentely oli minulle eräänlainen meditatiivinen hetki. Äidin omaa aikaa. Nyt vastailen kysymyksiin. "Miksi puurosta nousee höyryä? Mihin höyry katoaa?" Napsautettuaan kahvinkeittimen päälle, Junnu jää seuraamaan keittimen toimintaa. "Katso, tuolta se kahvi valuu pannuun. Miksi? Katso, höyry tanssahtelee kahvinkeittimestä. Miksi?" Ja taas minä katson ja vastaan.


Tänään suihkuvisiitti muistutti jo enemmän tavanomaista. Ensin kylppäriin ilmestyi kolmipäinen otus sanomaan ihan vaan moi. Sitten Junnu tuli kertomaan, että vauva oli puklannut isin päälle. Pian ovi avautui jälleen ja Junnu ilmoitti, että oli toivonut Sataa salamaa ja tiedusteli, tykkäsinkö hänen musiikkivalinnastaan.

Tykkäsinhän minä - kaikesta tästä. Jatkan katselua ja vastailua. Herkuttelen kokonaisilla lauseilla sitten myöhemmin.


Terveisin,
Jokusten äiti

Jokusten Sanomat 2/2017

Vuoden toinen Jokusten Sanomat niputtaa Junnun (3v 9kk) tuoreet turinat tammikuulta.


Junnu kuivasi käsiään. Äiti tiedusteli onko jo valmista. "Äiti, mun käsien kuivaus kestää vähän pidempään kuin sun. Mun pitää kuivata joka sormen välistäkin."


Junnu jutteli leikkimatolla köllöttelevälle pikkuveljelleen:
"Sä oot vielä vauva. Kun sä synnyit, sä tulit synnytyskanavaa pitkin."

Junnu aamulla äidille ja isälle:

"Mulla on teille kummallekin nuhaköntsät. Äiti sai isomman. Voitit nuhaköntsäkisan. Onnittelut voittajalle!"

Junnu kärtti peliseuraa, mutta koska äidin piti laittaa ruokaa äiti ehdotti Junnulle, että tämä pelaisi Kimbleä itsekseen kaikilla neljillä nappuloilla. "Mutta äiti, mulla on vain kaksi kättä", tuumasi Junnu.

Junnu: "Äiti, sanoin vastaantulevalle ihmiselle moi."

Äiti: "Vastasiko se sulle moi takaisin?"

Junnu: "Ei. Sen suusta kuului vaan yim."

Junnu ekan (ja vikan) tanssitunnin jälkeen: "Tiedätkö mitä, sen opettajan nimi oli ope."

Junnu: "Mitä meillä on aamupalaksi?"
Äiti: "Puuroa."
Junnu: "En halua taas puuroa."
Äiti: "Olen jo keittelemässä sitä, joten tänään on tarjolla puuroa."
Junnu: "Mutta äiti, pitää syödä monipuolisesti."
Äiti: "Totta."
Junnu: "Ei siksi aina voi syödä puuroa."


Aamiaisen jälkeen Junnu ja isä aikoivat pelata eläinpyramidipeliä.
"Käydään ensin vessassa", ehdotti isä.
"Säännöissä ei sanota niin”, tuumasi Junnu pelin ohjevihkoa selaillen.


Arki-illan rikkinäinen puhelin:

Äiti istui Junnun huoneessa vauva sylissään aikeissa lukea Junnulle iltasatu. 

Äiti: "Voitko pyytää isiä etsimään vielä mun silmälasit?"
Junnu juoksee olkkariin isän luo: "Isi, äiti pyysi etsimään veikan tutin."


Äiti ja Junnu lounastelivat kahdestaan isän ollessa töissä. Äiti ehdotti Junnulle, että söisivät jälkkäriksi edellispäivältä jääneet kaksi korvapuustia. Junnulta pääsi itku: "Miksei meillä ole kolmea korvapuustia. Isikin varmasti haluaisi." <3

Keräilijät ja kasailijat

Kaksi tyhjää vesi-ilmapalloa makoili somasti vierekkäin kylppärimme lavuaarin reunalla. Olivat koristaneet kylpyhuonettamme jo kaksi päivää. Sen enempää en malttanut odottaa, vaan kysyin mieheltäni, mikä niiden tarina oli. "Ne ovat rikki. Palloissa on pieni reikä, joten ne vuotaa. Mutta pohdin, keksisikö niistä jotain." Taas näitä pikku projekteja, mietin huokaisten.

Meillä on aika monta erikokoista pahvirasiaa ja paperirullaa, joista voi kuulemma askarrella jotakin. Useammat niistä ovat täyttäneet jo muutaman vuoden ja odottelevat edelleen jatkokäsittelyä. Yksi isohko pahvilaatikko on täynnä styroksipaloja. Nekin ovat käteviä joskus johonkin tarkoitukseen. Ovat olleet noin kolme vuotta.

Miehellä on pari muutakin ihanan ärsyttävää tapaa sisustaa kotiamme. Enkä valitettavasti voi väittää olevani itsekään täysin syytön.

Elinkaarensa päässä olevat vaatteet

Helmasta riispaantunut takki. Kainaloiden tuuletusaukoilla varustettu t-paita. Haaroista puhkikuluneet farkut. Mitään näistä ei saa heittää pois. Takin mies aikoo korjata. Paidan nyrkinkokoiset reiät eivät haittaa, onhan kyseessä suosikkipaita. Farkutkin menee vielä, sillä kankaan pinta-ala on reikiä suurempi.

Tyhjät putelit

Erilaiset purkit ja purnukat päätyvät harvoin roskiin miehen toimesta. Useimmiten kyllästyn tyhjiin puteleihin kahden kohdalla ja heitän ne itse roskiin. Henkilökohtainen ennätykseni on kuitenkin kuuden tyhjän nenäsuihkeen sietäminen. Siinä vaiheessa dokumentoin tilanteen ja tuuletin uutta ennätystäni. Sitten heitin purnukat vähin äänin roskiin.

Tärkeiden paperien pino

Oma paheeni liittyy asiakirjoihin. Ja sotii melko järjestelmällistä luonnettani vastaan.

Minulla tuppaa kertymään erilaisia säilytettäviä papereita keittiön pöydälle. Välietappina toimii mikroaaltouunin päällinen, josta ne aikanaan päätyvät loppusijoituspaikkaansa. Vastoin kaikkea logiikkaa, tämä ei suinkaan ole mappi, vaan kannellinen pahvilaatikko. Siellä ovat sulassa sovussa - hemmetillisen kaaoksen keskellä - kaikki kylppäriremontin kuiteista lapsen lääkeresepteihin ja kissan rokotustodistuksiin.

Onneksi papereita tarvitsee etsiä vain harvoin. Mutta silloin kun on sen aika, kiroan tätä saamattomuuttani. Pari vuotta sitten tein asialle vihdoin jotain. Ostin mapin. Joskus viime syksynä toin mapin autosta kotiin. En suinkaan siksi, että alkaisin vihdoin mapittaa papereita, vaan siksi että sain vauvan kärryt mahtumaan auton peräkonttiin liiskaamatta pian kaksivuotiasta mappiani.

Puolikäytetyt vaatteet -kasa

Toinen paheeni liittyy vaatteisiin. Pyykinpesukoneen päälle kasaantuu verkkaria, villapaitaa, farkkua ja muuta kolttua, joita ei heti ensimmäisen käyttökerran jälkeen tarvitse heittää pesukoneeseen. Tämä epämääräinen röykkiö kasvaa kasvamistaan, kunnes pino on saavuttanut lakipisteensä. Vieressä oleva potta on monesti nielaissut osan. Kun pari kertaa käytössä ollut neulepusero sukelsi hiha edellä Junnun tuotoksiin, päätin ryhdistäytyä. Ryhtiliike jäi valitettavan lyhyeksi.

Iltasatukasa

Junnu puolestaan pinoaa makuuhuoneeseensa kirjoja. Ilta toisensa jälkeen uusi opus ilmestyy yöpöydälle. Jossain vaiheessa niille käy kuten puolikäytetyille vaatteilleni ja pino rämähtää kolisten lattialle. Vasta silloin kiikutamme kirjat takaisin niiden varsinaiselle paikalle, olkkarin hyllyyn.

Vessalukemiskasa 

Junnu on kasvanut potastaan ohi jo hyvä tovi sitten, mutta ei millään malttaisi luopua siitä. Suurin syy tähän on hänen tapansa selailla Aku Ankkoja vessassa käydessään. Potalla on tukevampi istua lukemassa Akkaria kuin keikkua pöntöllä. Olemme halunneet kaikin tavoin tukea Junnun lukemisharrastusta, joten emme ole toistaiseksi rajoittaneet lehtien viemistä vessaan. Nyt niille on jopa hankittu ihan säilytyspaikkakin. Tai alunperin metallinen kori oli varattu vessapaperirullille, mutta Junnun Aku Ankat valtaavat jatkuvasti enemmän ja enemmän alaa.


Junnu tuntuu siis omaksuneen minun kasailupaheeni. Saapa nähdä liittyykö nuorempi jannu aikanaan keräilijöiden vai kasailijoiden tiimiin.


Paheellisin terveisin,
Jokusten äiti

Reippailuhallit - huoltajan opas

Reippailin kolmevuotiaan Junnun kanssa Ristikon Huimalaan. Perillä riisuimme lumikuorrutetut ulkovaatteet ja pakkaskerrastot narikkaan. Reiman talvisaapas kourassa katselin kuinka ryntäilyenergiaa pursuileva hyrränpyörä vilahti kulman taakse. Ravasin perässä parhaani mukaan. Seuraavassa on pari kokemuksen pohjalta syntynyttä muikkaria.

Temppurata
Sukkuloimme peräkkäin pitkin putkiloita, roikkusiltoja ja kierrerappusia. Hiki pinkoi selänharjaa kolmantena. Reitistö oli suunniteltu lapsenmittaisille, joten ajoittain etenin nelivedolla.

Vinkki: Seikkailuradan muoviset rakenteet ja hihnaviritelmät rouskuttavat rouheasti ihon pintaa. Suosittelenkin vanhemmille intomielille polvi- ja rannesuojuksia. Aikuiskokoisella otsaluu kopsuilee helposti esteisiin ahtaissa tunneleissa puikkiessa. Kypärä tai muhkeataitteinen villapipo ehkäisee mukavasti turhat päänsäryt.

50 metrin töyssyliukumäki
Leväytin laskumaton liukumäen lähtöpaikalle viitisentoista kertaa. Suhautimme luikurin alas kuin vikurilla villiorilla. Röykkyinen reissu päättyi aina rahisevan karhealle jarrualustalle. Sen jälkeen viiletimme matto kainalossa kahisten takaisin ylös.

Vinkki: Muista pukea paksukankaiset pöksyt ja rasvata kankut. Kepeämmät retkeilyhousut saattavat kulahtaa jo ensimmäisten laskujen aikana läpikuultaviksi ja pakaralihoista nousta kypsä käry. Ärtyneemmät peräpukamatkin kannattaa ennakkokäsitellä jotenkin.

Vaahtomuovikuutiomeri
Loikkasin pojanpätkän perässä näyttävästi altaaseen. Jalkapohjani lätsähtivät tärähtäen pohjaan, koska pehmukkeet oli möyritty epätasaisiksi riutoiksi. Pintaan räpiköidessäni huomasin toisen sukkani hukkuneen.

Vinkki: Ota mukaan varasukat tai kiinnitä ainokaiset hakaneuloilla puntteihin. Jos mahdollista, ompele sukkien pohjiin pehmentäviä kangaskerroksia. Pinseteillä saa puolestaan mukavasti nypittyä loputtomat vaahtomuovimurut korvakanavista ja sierainonteloista. Hiusharja ja tarrarulla ovat myös käyttökelpoisia apuvälineitä.

Minigolf
Päätimme urakan vihreän verkakankaan äärelle. Osan radoista kolotimme useampaan kertaan, jonkun pelasimme väärään suuntaan ja yhden radan piiloputkiloa testailimme muuten vain.

Vinkki: Tiiauslevyllä on hyvä varmistaa mailanmittaisten golfareiden svingin suunta. Pienpelaajan pallo tai lyöntiväline saattaa singahtaa mihin tahansa ilmansuuntaan vailla varsinaista tarkoitusta. Tarkastus kannattaa suorittaa vähintään putterin mitan päästä.


Tätä vinkkilistaa voisi jatkaa pitkään. Kinkkisen hulvattomia tilanteita riittää aina trampoliineilta ravintolan ruokalistaan. Tärkeintä taitaa kuitenkin olla huoltajan homman ottaminen rennosti, ja uskallus heittäytyä tarvittaessa vaikka hupsuttelun vietäväksi.

Paluumatkalla kuuntelin “Oli kiva reissu” -toteamusta punaposkisuuteen saakka. Olihan se riemukas. Kohta menemme taas uudestaan.


Hikisin terveisin,
Jokusten isä

Jokusten Sanomat 1/2017

Vuoden ensimmäisessä Jokusten Sanomissa Junnun (3 v 8 kk) joulunajan sutkautuksia.


Junnu avasi joululahjaansa.
Junnu: "Täällä on varmasti kapukka."
Isä: "Mikä se sellainen on?"
Junnu: "En minä vaan tiedä."


Junnu iltapalalla: 
"En jaksa enää syödä jugurttia, kun olen niin täpösen täynnä joulumieltä."


Junnu: "Ajattelin rakentaa A-kirjaimen."
Äiti: "Mistä sinä sellaisen ajattelit rakentaa?"
Junnu: "No A-kirjaimen paloista tietenkin."


Junnu sai joululahjaksi Alias Junior kuvaselityspelin. Junnun selitysten joukkoon mahtui monenmoista:
"Tää on sellanen millä ostellaan ruokaa." 

- ostoskärry
"Tää on sellainen, joka laitetaan päähän." 

- etana (Junnu luuli selittävänsä lippalakkia)
"Tää on punainen ja se on mahassa." 

- sydän

"Haluan antaa sulle vielä hyvää yötä maailman rakkain -pusun", totesi Junnu äidilleen nukkumaan mennessään.


Äidin palatessa kotiin kaupasta Junnu riensi ovelle vastaan:
"Äiti, meillä on sulle yllätys. Mä oon tehnyt ikkunaan hymynaamoja."


Junnu valaisi maata taskulampulla.
"Katso, kun astuu valon päälle, siitä tulee kuun sirppi.


Junnu söi äidin valmistamaa lounasta.
Junnu: "Maistuu vihdalta."
Äiti: "Vihdalta?
Junnu (puolinokkavasti): "Äiti, no ymmärräks sä?"


Junnu touhusi isänsä kanssa ulkona ja totesi yhtäkkiä:
"Mun nenästä tuli puhekupla."

Lupsakkaa kuluvaa vuotta kaikille!

Kirjakuusi-design by Junnu & isä.