Kurttukulma tuli taloon

Kolmisen vuotta sitten keväällä, viimeisten lumien sulaessa saimme syliimme ihanan poikavauvan. Nyt syksyn kääntyessä talveksi, ensihiutaleiden sadellessa maahan, elämäämme on tullut ilahduttamaan uusi pieni ihmeellisyys. Tällä porukalla olemme nyt kuukaudenpäivät opetelleet nelihenkisen perheen arkea.

Vauva

Tämän lyhyen tuttavuuden perusteella vauva vaikuttaa hyväntuuliselta tapaukselta. Hän itkee pääasiassa vain palvelun takkuillessa. Pikkutyyppi on kova tarinaniskijä, vaikka juonenkäänteet jäävätkin vielä arvoitukseksi. Hän on myös hyvin tarkkaavainen. Katseessa on jotain vanhaa viisautta. Vauva kurtistelee paljon kulmiaan ikään kuin puntaroisi hartaasti ympäristön tapahtumia. Kurttukulma. Se on yksi hänen monista lempinimistään.

Äiti

Kaikki tuntuu nyt yllättävän helpolta. Tällä kertaa en ole synnytyksen jäljiltä romuna. Toisin kuin ensimmäisellä synnytyssairaalavisiitilläni, nyt häntäluu säilyi ehjänä ja vältyin leikkaushaavoilta. Arkisten askareiden hoitaminen - ja ihan vain kävelykin - tuntui ensisynnytyksen jäljiltä hankalalta ja vaati erityisjärjestelyjä. Nyt käsien loppuessa kesken heitän jalan kevyesti ylös ja napsautan valonkatkaisijan päälle tuosta noin vaan isovarpaalla. Istuminen ja juokseminen sujuvat. Imetyskin luonnistuu vaivattomammin ja kivuitta. Erityisen mielissäni olen siitä, että saan nukkua melko pitkiä yhtenäisiä jaksoja. Junnun pisin unipätkä ensimmäisen 15 kuukauden aikana oli kolme tuntia. Tämä vauva vetelee öisin jopa yhden 4-5-tuntisen jakson. Todellista arjen luksusta!

Esikoisen läsnäolo tuo moneen tuttuun asiaan uudenlaisen, mielenkiintoisen vivahteen. Ihan naurattaa, kuinka me vauvavuonna vaalimme Junnun unihetkiä. Kuiskimme, hiivimme, hyssyttelimme, varoimme pitämästä mitään ylimääräisiä ääniä. Nyt meillä nukkuu tyytyväinen vauva, vaikka korvanjuuressa paukkuu rummut tai ujeltaa nokkahuilu.

Ihastellessani hoitopöydällä köllöttelevää pientä ihmistä ajatukseni katkaisee huoneeseen kirmaava isoveli. Hän alkaa pomppia viereisellä sängyllä: "Katso pikkubaby miten isoveikka hyppii. Sinä et vielä osaa hyppiä näin. Katso. Yksi, kaksi, kolme... "

Imetykset ovat nekin kaukana rauhallisista, harmonisista äidin ja vauvan kahdenkeskisistä hetkistä. Sohvalle käärö sylissäni istahdettuani viereeni hyppää energiaa pursuava hyrränpyörä. "Äiti, pelataan jotain, katso tätä, lue tota, haluan että leikit mun kanssa parkkitalolla". Pohdimme yhdessä, että Lotto- ja Choco-pelien pelaaminen tai palapelien kokoaminen ovat sopivaa puuhaa silloin, kun imetän pikku-ukkoa. Muistipeleihin eivät imetysaivoni kykene.

Kuten Junnu aikanaan, myös tämä nyytti nukkuu öisin vieressäni. Ennen nukahtamistani nuuhkaisen vauvan hiuksia ja silitän hänen pehmeää poskeaan. Miten ihmeellinen elämänalku. Miten valtava on rakkaus tätäkin pientä ihmistä kohtaan. <3

Isä

Muistot Junnun vauvavuoden ajoilta ryöpsähtelevät mieleeni, kun seuraan uutta tulokasta isänsä sylissä. Isä kanniskelee pojanpötkylää ja riimittelee lennosta hauskoja loruja. Hän pyörähtelee vauva sylissään pitkin olohuoneen lattiaa. "Nyt tiedän, mistä juontaa juurensa Junnun kova kiinnostus piruettien tekemiseen", naurahdan katsellessani isän vauhdikasta mutta hallittua kieppumista.

Iltaisin istuskelen olohuoneen sohvalla vauvaa imettäen ja seuraan kekkapojiksi itseään kutsuvan kaksikon touhua. Pomppimista, sirkustemppuilua, vitsailua ja muuta vallatonta menoa. Yhtenä hetkenä ohitseni viilettää Kiinaan hälytyksen saaneet palomiehet. Seuraavassa hetkessä pääsen todistamaan rosvon ja poliisin hurjaa takaa-ajoa. Leikkeihin on päässyt mukaan myös Milla Magian posauspommit (meillä ilmapallot), joita isä ja poika viskelevät toisiaan kohti. Pyydän ohikiitävää pikku roistoa nostamaan maahan pudonneen sukan. "Ei kiittämistä puluseni", vastaa roisto kiitokseeni. Hymyilyttää, mutta mietin että onkohan Aku Ankkoja luettu jo liikaa, kun äitiä on alettu kutsua Iinekseksi ja isää Aku-sedäksi.

Junnu

Isoveli on uudesta roolistaan haltioissaan. Hän on innolla mukana vaipanvaihdossa. Siinä hänellä on kaksi tärkeää tehtävää: vanhan vaipan kiikuttaminen - vaippatyypistä riippuen - joko roskiin tai pesuun ja uuden vaipan ojentaminen. Olen jaellut hänelle muitakin satunnaisia pikkutehtäviä, kuten vauvan likavaatteiden vieminen pyykkikoriin tai puklurätin etsiminen. "Kiva kun annat mulle tehtäviä", toteaa Junnu tohkeissaan. On ollut tosi mukava huomata, että isoveli on vauvanhoidosta noin innostunut. Tosin innostus roskien viemiseen kesti suunnilleen kolme viikkoa. Sen jälkeen ehdottaessani Junnulle roskiskeikkaa, huutaa hän isälleen: "Isi, mulla ois sulle yks homma." Delegoinnin jalot taidot alkavat olla hyvin hallussa nuoresta iästä huolimatta.

Olemme selittäneet Junnulle, ettei vauva aluksi osaa juuri muuta kuin syödä, nukkua, jokeltaa ja itkeä. Kerroimme myös, että Junnu voisi opettaa asioita vauvalle. Tämän tehtävän Junnu on ottanut tosissaan hoitaakseen. Hän on esimerkiksi opastanut yksityiskohtaisesti kuinka vaatteet puetaan päälle ja miten hampaat pestään.

Odottaessamme vauvaa syntyväksi pohdimme porukalla tulokkaalle nimivaihtoehtoja. Junnu ehdotti välillä omaa nimeään, välillä sukulaislasten tai päiväkotikaverien nimiä. Sanoin, ettei vauvalle voisi antaa samaa nimeä kuin hänellä itsellään on. Eikä mielellään myöskään kenenkään tuttavan nimeä. Junnu tuntuu ottaneen tämän turhan kirjaimellisesti. Ehdottaessamme mitä tahansa nimeä, hän varmasti keksii jonkun, jolla kyseinen nimi jo on: "Mutta äiti, lastenohjelmassa X tai kirjassa Y on sen niminen hahmo - eihän nyt samaa nimeä voi antaa."

Junnu tykkää pikkuveljestään kovasti. Hänestä on kiva pitää veljeä sylissä. Hän katselee vauvaa, silittää hellästi sen poskea ja sanoo lähes kuiskaten: "Minä olen sinun isoveljesi. Sinä olet ihana. Kiva että synnyit tähän maailmaan." Ja äidiltä pääsee liikuttunut huokaus.

Vauvantuoksuisin terveisin,

Jokusten äiti

Vauvavuosi pätkän päästä

Perustuu Junnun äidin kolmen vuoden takaisiin muistiinpanoihin.

Ekat hetket

Huh. Syntymä oli rankka ja muhkurainen kokemus. Olin hieman väärässä asennossa, joten emme selvinneet koitoksesta äidin kanssa yksissä tuumin. Niinpä lääkärisetä kiskoi minut kylmään ja kirkkaaseen maailmaan päähäni asetetun vempaimen avulla, pitkän porun saattelemana.

Jouduimme viettämään sairaalassa yhden ylimääräisen vuorokauden, sillä painoni laski alle sallitun rajan. Olin kyllä tehnyt kaikkeni, ettei näin olisi päässyt käymään, sillä vietin etenkin öiseen aikaan baarissa pitkät tovit. Pääsimme lopulta sairaalasta kotiin ollessani 3,5 vuorokauden ikäinen.

Ekat päivät kotona

Alkuun en tehnyt juuri muuta kuin nukuin tai söin. Se riitti hyvin minulle. Äiti ja isä olivat tuoneet olohuoneen lattialle patjan, jonka päällä makoilin vuoroin äidin kanssa, vuoroin itsekseni. Kissat kävivät tutustumassa minuun, mutta kovin lähelle ne eivät vielä uskaltautuneet. Pysyttelivät nuuhkaisuetäisyyden päässä.

Ekat vieraat

Neuvolatäti kävi kotikäynnillä vaakansa kanssa ja totesi, että paino oli lähtenyt mukavasti nousuun. Äiti naureskeli, että tämä taitaa olla niitä harvoja hetkiä elämässä, kun painonnoususta ollaan näin riemuissaan. Samana päivänä myös ensimmäinen oikea vieras saapui ihmettelemään pieniä sormia ja varpaitani.

Ekat harrastukset

Pidempään ne eivät malttaneet odottaa, vaan ottivat minut mukaansa harrastuksensa pariin. Olin tuolloin 10 päivän ikäinen. Se tuntui olevan vanhempieni mielestä jotenkin erityisen hieno hetki. En jaksanut innostua asiasta yhtä paljon kuin vanhempani. Minusta paikka, etenkin kaikki äänet, tuntuivat niin tutuilta, sillä olinhan käynyt siellä äidin vatsassa ollessani lukuisia kertoja.

Eka Vappu

Vappuna sain ekan raivarini. Sekös sai isään ja äitiin liikettä. Ne tuudittelivat, hyssyttelivät, vaihtoivat vaippaa, lauloivat, loruttelivat, itkivät, stressasivat (äiti lähinnä). Mikään ei kelvannut minulle. Lopulta isä lähti metsästämään äidinmaidonkorviketta, kun viimeisenä oljenkortena pähkäilivät, etten saanut tarpeeksi äidinmaitoa. Vappuna lähikauppa oli kiinni, joten isä kävi läheisillä kioskeilla ja huoltamoilla, mutta mistään ei löytynyt minulle sopivaa suuhunpantavaa. Niinpä isän piti matkata keskustaan asti. Sieltä hän viimein löysi vastasyntyneelle vauvalle kelpaavan purnukan. Äiti luuli, että isä selviää urakastaan nopeammin, kun lähettelee tälle jatkuvasti hoputusviestejä. Hassu äiti. Isän tullessa kotiin, rauhoituin. Ja kai ne lopulta tajusivat, että kyseessä oli vain ensimmäinen mielenosoitukseni.

Samoihin aikoihin päättyi isän ensimmäinen isyyslomapätkä. Äitiä taisi vähän jännittää jäädä kanssani kaksin kotiin. Hyvin se pärjäsi.

1 kk

Näihin aikoihin nukuin yöni melko huonosti. Äiti kanniskeli minua öisin muutaman tunnin ajan. Päiväsaikaan otettiin yhdessä pitkiä nokosia. Nukuin päiväunet paljon mieluummin äidin vieressä kuin yksikseni. Äitikin piti järjestelystä, sillä sai näin kuitattua yölliset univelat.

Jälkitarkastuksessa sydämestäni löytyi sivuääni. Kylläpäs se säikäytti vanhempani. Kävimme Lastenklinikalla tutkimuksissa. Minua nauratti, kun täti laittoi minut täyteen tarroja, joista lähti hassuja piuhoja. Äiti ja isä yrittivät olla reippaita, vaikka huomasin että niitä jännitti kauheasti. Seuraavaksi rintakehäni päälle levitettiin kylmää ainetta. Äiti kertoi, että sydämeni ultrattaisiin. Se ei ollut enää hauskaa. Tutkimuksen jälkeen lääkärin sanat saivat äidin ja isän hymyilemään helpottuneina. Minulla oli kuin olikin terve sydän.

2 kk

Keksin, että voin pyöritellä päätäni puolelta toiselle ja että nyrkit saa mahtumaan suuhun. Jokelteluni sai tarinankerronnan rytmiä ja pärinä-ääniä. Sellaista oli pitkälti elämäni parikuisena.

3 kk

Kolmikuisena maailmaani tuli taas uusia ulottuvuuksia: hekottelunaurua ja käännös ensin kyljelle, sitten masulle asti. Toinen käsi jäi vielä harmillisesti alle. Onneksi äiti auttoi sen kanssa. Muuten olin suoritukseeni oikein tyytyväinen.

4 kk

Lueskellessamme äidin kanssa kuvakirjaa, näytin hänelle kuinka sivuja voidaan kääntää hieman nopeampaan tahtiin. Äiti jää milloin ihmettelemään pupun suuria korvia, milloin kissan pehmeää turkkia. Kyllä ne on jo nähty.

5 kk

Aloin nostella takapuoltani vatsalla maatessani, mutta raivostuin, kun en sinnikkäästä yrityksestä huolimatta päässyt vielä etenemään.

Ja taas niitä piikkejä. Olin rokotuksen jäljiltä hieman kuumeinen ja erittäin kiukkuinen. Protestoin asiaa jatkamalla kärttyilyä 1,5 vuorokautta.

6 kk

Bataatti- & maito-yhdistelmä alkoi maistua. Muuten en oikein välittänyt tyrkytettävistä maistiaisista. Uudet sapuskat saivat myös omat tuotokseni uuteen kiinteämpään formaattiin.

Heureka! Keksin vihdoin miten pääsen etenemään. Otin mallia mittarimadolta. Pylly ylös ja menoksi. Ja ahkeran harjoittelun myötä vauhti kiihtyi päivä päivältä.

Pöydän taputtelu oli kivaa. Tykkäsin myös matkia erilaisia rytmejä. Ääää muuttui rytmikkääksi ä-ä-ääksi, kuvaili äiti.

7 kk

Äiti innostui silmin nähden, kun lisäsin ääntelyyn syvyyttä: än-nän-nän-nää ja däd-däd-dää olivat kuumimmat puheenaiheet.

Kokeilin karhukävelyasentoa. Siinä oli niin hauskaa huojua ja hytkyä, että jatkoin sen treenaamista usean päivän ajan.

Sitten lähdin kunnolla konttailemaan. Äiti sanoi, että reipastuin konttaamisen myötä. Konttailin innoissani toisten lasten luo ja tervehdin heitä pukkaamalla kevyesti päälläni. Kaikki eivät tuntuneet pitävän siitä.

Opin taas uusia hokemia: mam-mam-maa ja pap-pap-paa. Aloin harjoitella myös kuiskaamista.

8 kk

Opin istumaan tuetta. Nousin sohvaa vasten seisomaan ja otin ensimmäiset askeleeni tukea vasten. Pian laskeuduin myös alas tuolin/sohvan/kissojen kiipeilytelineen nojalta. Sittemmin olen harjoitellut näitä todella ahkerasti. Olen kuulemma uuttera kaveri. Äiti esitti ihastelevansa holtitonta ja uhkarohkeaa huojuntaani, vaikka huomasin sen oikeasti olevan kauhusta suunniltaan.

Keksin terävät tä-huudahdukset ja huulipapatuksen. Sanavarastooni tuli myös kissa (tai iss, mutta onneksi äiti tajuaa minun tarkoittavan kissaa).

9 kk

”Kyllä susta varmaan fyysikko tai kemisti tulee, kun tota vauhtia pilkot parsan lähes atomitasolle”, tuumasi isä minulle. Mitä lie sillä tarkoitti. Suuhun en viitsinyt laittaa murun murua. Haisikin niin järkyttävän pahalle. Kaiken huippu oli mielestäni se, etteivät ne itse syöneet sitä laisinkaan, mutta silti yrittivät tarjota minulle. En mennyt siihen ansaan.

9 kuukauden ja 11 päivän ikäisenä otin kolme horjuvaa askelta sohvalta äidin luo. Siitäkös äiti ja isä sekosivat - hurrasivat ja kehuivat.

Hampaiden narskuttelu on uusin keksintöni, samoin eri asioiden osoittelu. Osoittelen kissoja, lamppuja, pyykinpesukonetta ja jääkaappia.

Äiti on melko varma, että on muutaman kerran kuullut minun sanovan ”äiti”. Uskokoon niin. Äiti luulee kuulleensa myös jotain lamppu-sanaan viittaavaa.

Sain muuten ensimmäisen soittimeni, xylofonin. Ajattelin ensin testata kapuloiden kestävyyden. Heittelin niitä raivokkaasti pitkin olohuonetta. Kapuloiden läpäistyä rasitustestin siirryin soittelemaan. Hienosti sujuu, vaikka itse sanonkin.

Suutun todella nopeasti, jos asiat eivät mene siten kuin haluan. Olen huomannut, että sillä saan äitiin vauhtia. Hauska katsella, kun se alkaa pörrätä hermostuneesti ympärilläni.

Äiti on muuten tosikko. Ei anna painella tiskikoneen painikkeita, eikä käännellä hellan nappuloita, vaikka se olisi hirvittävän hauskaa puuhaa. Olen yrittänyt väsytystaktiikkaakin, muttei sekään tunnu tepsivän. Kyllä kismittää.

10-11 kk

Sitten sain jalat toden teolla alleni. Samalla päättyivät äidin muistiinpanot. Äiti ei sen jälkeen ehtinyt muuta kuin toimia innokkaiden kävelyharjoitusteni huoltojoukkoina. Omasta mielestäni olisin pärjännyt hyvin jo itseksenikin, mutta onhan se toisaalta kiva, kun on yleisöä.

--

Näin se homma etenee. Kohta pitäisi neuvoa samat metkut pikkubabylle. Olen päättänyt ensitöikseni opettaa, kuinka junaradalla ajetaan ja ettei leluja saa heitellä. Niillä tiedoilla ja taidoilla pääsee mielestäni hyvin elämän alkuun.


Syysterkuin,
Junnu


PS. Äiti kirjoitteli tammi-helmikuun vaihteessa ekaa blogipostaustaan, jolloin kirjaili ylös omia vauvavuoteni aikaisia fiiliksiään (postaus nro 1. Siitä se lähti).

Kaksin käsin

Tiedoksenne, olen useamman kuukauden tehnyt kahta työtä. Se on ollut perheelliselle välttämättömyys, mutta myös henkireikä ja intohimo. Päivisin olen siirrellyt logoja mainostehtaassa, usein horroksessa ja mekaanisesti. Iltaisin ja viikonloppuisin olen herännyt erilaiseen maailmaan. Silloin olen ollut asiakkailleni psykologi, filosofi, isä, poliisi, pastori ja lautturi. Ihmisen elonkehän erilaiset puolet ovat näyttäytyneet noissa pienissä kohtaamisissa täyteläisinä. Siltä se on ainakin tuntunut. Olen tehnyt tätä työtä mielelläni.

Eilisen illan tapahtumat kertovat hyvin mitä olen tehnyt. Alkuillasta tapasin kanta-asiakkaani. Hän on mukava ja rakastettava tyyppi. Kuten usein aiemminkin, oli hän tälläkin kertaa nauttinut hieman liikaa. Hänen silmänsä lupsuivat hieman ja rinnuksilla oli kohtuullinen lammikko jo kerran nielaistua. Tyylikkäät housut olivat hieman rutussa ja niistä väijyi melkoisen voimakas tuoksu. Otin hänet silti vastaan. Siivosin jäljet ja nostin hänet kaksin käsin kyytiin. Jalat eivät tuntuneet pitävän millään, vaikka askellusta koitettiinkin. Olen usein nähnyt hänet samassa kunnossa, vaikka parempaan suuntaan ollaan kuulemma menossa.

Lopulta sain kytkettyä hänet paikoilleen. Pääsimme liikkeelle, ja samassa alkoi närkästynyt motkotus. Joku oli kyytiläisen mielestä pahasti vinossa. Ärtymys kiihtyi nopeasti raivoksi saakka. Matkaajan puheesta ei paljoudesta huolimatta saanut mitään selvää. Aivan kuin hän olisi käyttänyt pelkkiä vokaaleita. Kohteesta emme päässeet yksimielisyyteen. Tilanne alkoi kärjistyä.

Aloin hyräillä hänelle vaivihkaa mieleni roiskeita. Asiakkaan kiihtymystila rakoili. Möly vaimeni. Luomet nyökkivät entistä lupaavammin. Nukahtaessaan hän hymyili hieman. Ajelin hiljalleen kohti makuuhuonetta. Laskin pojan varovaisesti petiin ja hyräilin vielä yhden säkeistön.

"Ajan aina illoin sylitaksiain,
ukon kyytiin mä lattialta hain,
taas ukko närkästyy,
kun kyytii viivästyy,
mä ajan ain,
sylitaksiain."

- JJ:n isä

Sumutorven töistä

Isyysloman kakkosvaiheen aamulaiska ajatus kiertyi pienen sumutorven tulevaisuuden ympärille. Mitähän tuosta nuhanenästä mahtaa tulla aikuisena? Lyhyen ja rakeisen pohdiskelun jälkeen muutama vaihtoehto pinnisti päätään muita korkeammalle.

Ensinnäkin nelikuinen broilerimme pyörähtää jo keskivertokulttuuriministerin nopeudella oikealta vasemmalle ja yksin häpein takaisin. Käännösten päätteeksi hän katsoo vastustamattoman suloisesti suoraan silmiin, kuolanluppa avoimesta suusta kurkistellen. Tormakkaat monologit ovat myös potkupukumiehen arkea. Aihe ja sanottava jäävät useimmiten hämäriksi, vaikka kuulijat ihastelevatkin suoritusta estoitta. Omin jaloin nuori maakotkamme ei liihota minnekään. Aina pitää olla kuski ja nahkajalka alla. Syömähampaat mauripekkariseltamme vielä puuttuu, mutta kieli kiitää sitäkin liukkaammin suukurussa. Olisikohan hänessä sittenkin enemmän virkamiehen tai julkkisfilosofin vikaa?

Sosiaalisen median päivystävän kannanottajan posti olisi kuin tehty pojalle. Hän kimmastuu usein ja kohtuuttomasti mittasuhteisiin nähden. Kärkäs närkästyjämme räjähtää mielipiteensä hetkessä. Pojan maltti palaa vartissa, jonka jälkeen kiinnostus laukkaakin jo muissa aiheissa. Vaippaan syntyy helposti blogillinen tavaraa päivittäin.

Käsien tiuhasta, epärytmisestä heilunnasta ja mielettömästä jokelluksesta päätellen varma ammatti saattaisi löytyä yleisen konsultoinnin, mainonnan tai puhemusiikin alalta.

Viihdeurheilun parissa on jäntevävartaloiselle maitopojalle myös paljon mahdollisuuksia. Vartalonmyötäinen asu ja rangan ajoittainen pinkeä puolikaari antaa välittömän kelpoisuuden ainakin korkeushyppääjän tai showpainijan hommiin.

Mutta voihan se tietysti olla niinkin, että asianvino huojahtaa toiseenkin suuntaan. Pitänee vaan antaa ajatukselle aikaa lampsia mönkijän perässä ja ruotia vasta sitten, nokanalunen virnussa.

- JJ:n isä

Siitä se lähti

Junnun syntymästä on kulunut pian kolme vuotta. Ajattelin tarkastella, millaisen muodon vauvavuoden muistot ovat ottaneet mieleni sokkeloissa. Tässä ovat tutkimusmatkani tulokset.

Omista perustarpeista tinkiminen
 

Etenkin alkuun tuntui siltä, että vauvanhoito vei kaiken ajan. Muistan tehneeni - ehkä hieman karrikoiden - aamuisin valintaa kolmesta vaihtoehdosta: joko kipaisisin suihkussa, kävisin rauhassa vessassa tai nauttisin aamupalan ison kahvikupillisen kera. Jos valinnan tekemiseen käytti liikaa aikaa, sai heittää hyvästit kaikille edellä mainituista ja lähteä vaihtamaan vaippaa silmät puolitangossa, vatsa kurnien ja puklulle haisten.

Vauvan pitkät sapuskoinnit ja jälkkäritorkut eli äidin tunteikkaat töllö-överit
 

Junnu oli nautiskelijasorttia, joka käytti murkinointiin pitkiä toveja. Jälkiruoan hän herkutteli sylissäni nokosten muodossa. En raaskinut siirtää suloista vauvanunta nukkuvaa palleroa sänkyynsä. Sen seurauksena olin jumissa sohvalla pitkiä aikoja. Nuokuin telkkarin ääressä kuin koomassa. Suurin pudottaja -laihdutusohjelmasta tuli olosuhteiden pakosta lemppari seurattava, kun juuri muutakaan ei ollut tarjolla. Sen kerran kun vauva nukkui niin pitkään, että laihdutusohjelman alku jäi näkemättä, aloin itkeä. Harmistumisen aiheen tajuttuani aloin nauraa. Tätä tunteiden vuoristorataa päivät pitkälti olivat. Erityisesti urheilu-uutiset itketti. Selänne ehkä lopettaa. Itkin. Selänne jatkaakin. Itkin taas. Selänne jatkaakin enää yhden kauden. Itkin hysteerisesti. Tosiasiassa tällä ei olisi pitänyt olla minulle juuri merkitystä, mutta äitihormonien pillastuttamat höttöaivoni olivat toista mieltä.

Myös Kauniit ja rohkeat palasivat tv-ohjelmistooni vuosien tauon jälkeen, kuten myös muut aamupäivän saippuasarjat. Itkin niitäkin. Netflixin tajusimme onneksi hommata vasta imetysmaratonien jo päätyttyä.

Tolkuttoman pitkät vaunulenkit

Ennen vauvan syntymää suunnittelin ottavani kirjan mukaan tuleville vaunulenkeille. Näin itseni paistattelemassa päivää idyllisissä puistomaisemissa hömppäromaania lukien ja eväitä nautiskellen. Vauva oli toista mieltä, piti ajatuksiani kuin pilkkanaan. Kun vaunujen vauhti pysähtyi, kyytiläinen heräsi välittömästi vaatimaan lisäkierroksia töppösiin. Päivän aikana mittariin kertyi helposti reilut 10 kilometriä. Kirjat jäivät lukematta, mutta raskauskilot karisivat jonnekin Kantsun, Maltsun ja Pitskun kävelyreiteille.

Päiväunet

Yöunet jäivät niin katkonaisiksi ja lyhyiksi (enintään 1-3 tuntia unta kerrallaan ensimmäiset 15 kuukautta), että päiväunet muodostuivat elinehdoksi. Meille kummallekin. 

Virikeahmatti
 

Junnu ei viihtynyt yksin, ei minkään ikäisenä, ei sitten hetkeäkään. Virikeahmatille ei kelvannut sitteri, ei leikkimatto, eikä mikään, mihin oma mielikuvitukseni olisi riittänyt. Vietimme muun muassa monen monta hetkeä ikkunan edessä seisten ja ulos katsellen. Mitä isommaksi vauva kasvoi, sitä enemmän aikaa vietimme ruudun ääressä. Ohiajavat autot kiinnostivat jälkikasvua kovasti, niitä tarkkailtiin suurella mielenkiinnolla. Äidin mielestä kyllästymiseen asti.

Kamppailija

Pienen kamppailijan suosikkivastustaja oli uni. Sitä vastaan taisteltiin aina viimeiseen asti. Kateellisena seurasin vauvoja, jotka nukahtivat siinä silmänräpäyksessä kun pääsivät vaunuihinsa. Meillä vaunuihin pääsy käynnisti hurjan taiston, joka kesti yleensä vähintään 45 minuuttia. Vasta tässä vaiheessa kyytiläinen sai tainnutettua omat tuulimyllynsä ja vaipui lopulta uneen. Vaunulenkki oli siis kolmen vartin jälkeen vasta aluillaan, vaikka olin mielestäni kävellyt jo pienen ikuisuuden.

Nousemaan opettelu

Muistan ajanjakson, jolloin hereilläoloaika oli pääasiassa pystypunnertajan kiinni koppailua. Kiitos salamannopeiden refleksieni ja hysteerisen vahtimiseni (lähinnä jälkimmäisen), vauvan pää ei kopissut lattiaan kovin montaa kertaa.

Lusikka pieneen käteen 

Ruokasotkuja oli lattialla, pöydällä, ovissa, ikkunoissa, omissa ja pilttilingon vaatteissa, sekä jok'ikisessä ruumiinosassa. Näin pieni taiteilijan alku lusikoi väriä ympäröivään maailmaan.

Pohjaton väsymys

Omasta olemuksesta tulee päällimmäisenä mieleen suunnaton väsymys. Välillä se tuntui painavina silmäluomina, välillä kokonaisvaltaisena fyysisenä kipuna. Aina väsytti. Väsymykseen turtui niin, että sen kuvitteli olevan loppuelämän olotila. Hämmentävän ihanaa oli havahtua huomaamaan ensimmäinen virkeyden välähdys.

Tissiaivo
 

Keskityin lapseen niin täysipainoisesti, että se väistämättä sysäsi syrjään kaiken muun. En enää kyennyt toimittamaan niitä jokapäiväisiä askareita, jotka ennen olivat itsestäänselvyyksiä. Avaimet unohtuivat oveen kymmeniä kertoja, öljyn sijaan päätin käristää ruokani tiskiaineessa, lapsen piimälasiin lorautin ketsuppisilmän, tuudittelin ostoskärryjä, ostoskoria ja varmaan likimain kaikkea mihin koskin. Ajatus ei vain juossut entiseen malliin, muisti oli alkanut pätkiä ja muutenkin tuntui ajoittain siltä, että joku muu hallitsi kroppaani ja tekemisiäni. Siis joku muukin kuin vauvamme. Lohdullista oli se, että kokemukset sai jakaa samasta oudonihanasta tissiaivo-elämänvaiheesta nauttivien ystävien kanssa.

Kasvun vuosi

Suloisesta pienestä kääröstä kasvoi vuoden aikana touhukas taapero. Vauvavuosi sysäsi myös minut uuden kasvun tielle. Se teki minusta äidin tälle pienelle rakkaalle lapselle.

Ihana ihmeellinen elämä, jonka tärkeimpiä asioita ovat - lastani ja vaippamainosta lainatakseni - rakkaus, uni ja leikki.

 

Talviset terveiset muisteloiden matkalta,

Junnu Jokusen äiti