Istuin eilen kahden ihanan äitikaverini kanssa iltaa läheisillä kallioilla. Ilta-aurinko ja kupliva lämmittivät tunnelmaa. Keskustelimme lapsiperhearjesta ja parisuhteista, monenmoisesta. Juttua, naurua ja juomaa riitti puolilleöin. Sitten aloimme laskeutua kallioilta metsäpolkua pitkin kohti kotiin johtavaa hiekkatietä. Poliisiauto ajeli parahiksi ohi, kun könysimme metsikössä. Kuinkahan monta punkkia ehti löytää apajat puskapissan aikana, kauhistelin talsiessamme kotiin.
Ärsytti. Taas kerran. Eikö se nyt hemmetti vieköön ikinä opi. Olin maininnut asioista miehelleni monta monituista kertaa - asiallisesti, lempeästi luritellen, ohimennen vihjaillen, kepeästi vitsaillen, ääntäni korottaen. Ei hitto, ei se ehkä ikinä opi.
Alkoi ärsyttää ärsyyntymiseni. Jotain pitäisi keksiä tilanteen korjaamiseksi. Olisi nuuskittava jotain muuta näkökulmaa. Ehkä ratkaisua olisikin etsittävä ärsyyntyjän suunnalta? Oliko eksynyt sukkapolo harmittelun arvoinen? Ehkä se klassinen parisuhdeneuvo siitä, että toista ei voi muuttaa, vaan ainoastaan itseään, olisi tässäkin kohtaa ainoa vaihtoehto.
Pyörittelin asiaa mielessäni. Tilanne pitäisi veivata päälaelleen. Ärtymys olisi pyrittävä kääntämään riemuksi. Kehittelin ideaa ja päädyin siihen, että vastedes iloitsisin jokaisesta löytämästäni sukasta, tyhjästä purnukasta ja risasta muovipussista. Alkaisin merkitä löydöksiä ylös ja kerätä niitä yhtä innolla kuin Plussapisteitä, S-bonusta tai autopesulan leimoja. Merkinnän edellytyksenä olisi tietenkin myös se, että sivuuttaisin asian kulmia kurtistelematta miehelleni mitään mainitsematta. Kun merkintöjä kertyisi riittävästi, palkitsisin itseni. Ottaisin ylimääräisen vapaaillan kaveritreffejä, leffaa tai vaikka ihan vaan pitkää kävelylenkkiä varten.
Olin innoissani. En malttanut olla kertomatta ajatuksistani miehelleni. Pelkkä periaatepäätös sai minut suhtautumaan asioihin eri tavalla, vaikken mitään kirjanpitoa koskaan alkanutkaan pitää. Hikisukka kirjahyllyssä ei edelleenkään saanut minua hihkumaan riemusta, mutta koin kuitenkin pienimuotoisen ylpeyden tunteen kuljettaessani sukkaa vaivihkaa ilmeenkään värähtämättä kohti kylpyhuonetta.
Parisuhdekeskustelu ajautui jossain vaiheessa iltaa sukkiin. Kaikkien puolisoille pukineiden kiikuttaminen pyykkikoriin tuntui olevan ylivoimainen haaste. Toinen äitikavereistani kertoi, että heillä tytär oli piirtänyt perheen isälle kartan, jonka avulla sukat löytäisivät oikeaan paikkaan. Nerokasta. Ajattelin vinkata asiasta lapsilleni.
Mieleeni muistui, kuinka joitain vuosia sitten pohdiskelin asiaa erityisen paljon. Tässä runsaan kolmen vuoden takaisia ajatuksiani aiheesta.
"Tein taas eräs aamu perinteisen kierroksen: Suljin keittiön kaappien ovet. Noukin sukat sohvan käsinojalta. Kylppärissä laitoin kiinni peilikaapin ovet. Poimin pyykinpesukoneen päältä vessapaperirullan hylsyn, lavuaarin reunalta tyhjän deodoranttipullon. Heitin roskiin tiskipöydällä lojuvan tyhjän karkkipussin. Kirosin rikki revittyä hedelmäpussia.
Ärsytti. Taas kerran. Eikö se nyt hemmetti vieköön ikinä opi. Olin maininnut asioista miehelleni monta monituista kertaa - asiallisesti, lempeästi luritellen, ohimennen vihjaillen, kepeästi vitsaillen, ääntäni korottaen. Ei hitto, ei se ehkä ikinä opi.
Alkoi ärsyttää ärsyyntymiseni. Jotain pitäisi keksiä tilanteen korjaamiseksi. Olisi nuuskittava jotain muuta näkökulmaa. Ehkä ratkaisua olisikin etsittävä ärsyyntyjän suunnalta? Oliko eksynyt sukkapolo harmittelun arvoinen? Ehkä se klassinen parisuhdeneuvo siitä, että toista ei voi muuttaa, vaan ainoastaan itseään, olisi tässäkin kohtaa ainoa vaihtoehto.
Pyörittelin asiaa mielessäni. Tilanne pitäisi veivata päälaelleen. Ärtymys olisi pyrittävä kääntämään riemuksi. Kehittelin ideaa ja päädyin siihen, että vastedes iloitsisin jokaisesta löytämästäni sukasta, tyhjästä purnukasta ja risasta muovipussista. Alkaisin merkitä löydöksiä ylös ja kerätä niitä yhtä innolla kuin Plussapisteitä, S-bonusta tai autopesulan leimoja. Merkinnän edellytyksenä olisi tietenkin myös se, että sivuuttaisin asian kulmia kurtistelematta miehelleni mitään mainitsematta. Kun merkintöjä kertyisi riittävästi, palkitsisin itseni. Ottaisin ylimääräisen vapaaillan kaveritreffejä, leffaa tai vaikka ihan vaan pitkää kävelylenkkiä varten.
Olin innoissani. En malttanut olla kertomatta ajatuksistani miehelleni. Pelkkä periaatepäätös sai minut suhtautumaan asioihin eri tavalla, vaikken mitään kirjanpitoa koskaan alkanutkaan pitää. Hikisukka kirjahyllyssä ei edelleenkään saanut minua hihkumaan riemusta, mutta koin kuitenkin pienimuotoisen ylpeyden tunteen kuljettaessani sukkaa vaivihkaa ilmeenkään värähtämättä kohti kylpyhuonetta.
Havaitsin myös, että idean esittelytilaisuus oli ollut käänteentekevä. Sukat alkoivat useammin löytää tiensä pyykkikoriin, hedelmäpussit säilyivät pääosin ehjinä, eikä tyhjää tuubia, purkkia ja purnukkaa jäänyt enää niin usein pyörimään niille kuulumattomille paikoille. Mies myönsi toimistaan itselleen aviomiehen approbaturin. Hän on sen totisesti ansainnut."
Luin äsken vanhan kirjoitukseni miehelleni.
"Ehkä olisi sittenkin kannattanut tukea sinua luomalla lisää prosessiasi edistäviä työkaluja, jättää useammin sukkia lojumaan lattioille ja tunkea terapiatarkoituksessa kalsareita sohvatyynyjen väliin. Matkasi mielenmaltin satamaan olisi uskoakseni sujunut huomattavasti sukkelammin."
Hymyilin vastaukseksi ja sujautin vessapaperihylsyn kierrätysroskikseen.
Jokusten äiti
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti