Pienen pojan suuret tunteet

Olimme viikonloppuna hiihtämässä lapsiperhetuttujemme kanssa. Perheen äiti oli napannut epähuomiossa pojalleen mukaan tämän isän laskettelusauvat. Ne olivat arviolta ainakin 20 senttiä liian pitkät. Ihailin lapsen reaktiota. "Ei se haittaa, hiihdän näillä", totesi poika ja lähti suksimaan Junnun perään. Seurasin kiinnostuneena tilanteen edistymistä. Alkuun hän pisteli sinnikkäästi liian pitkine ja painavine sauvoineen. Jossain kohtaa hän nakkasi lykkimet ladulle ja jatkoi ilman. Loppuun asti. Missään vaiheessa hän ei narissut tai purnannnut asiasta.

Sitten on niitä toisenlaisia lapsia. Tulisia tappuroita, jotka pienimmänkin vastoinkäymisen kohdalla repivät peliverkkarinsa niille sijoille. Junnu istuu jälkimmäiseen kuvaukseen kuin mono siteeseen.

Pelkästään viime viikon aikana kävimme läpi kasapäin kriisejä. Äänekäs kohtaus syntyi mm. seuraavista: Junnu huomasi kotona, että hänen tärkeä lumikokkareensa oli unohtunut kaupan eteen. Kirjolohikiusaus oli liian kuumaa. Hetken kuluttua murkina oli liian kylmää. Iltatoimien aikaan sukka meni makkaralle housuja pois otettaessa. Sukka oli ensin suoristettava ja vasta sitten sen saattoi riisua. Suusta tipahti pullan palanen pöydälle. Junnu ei voinut koskea siihen, koska kädet olisivat likaantuneet. Pikkuveikka repäisi Aku Ankasta sivun irti. Paidalle läikähti maitoa. Päiväkodilta mukaan otettu iso jääkimpale alkoi puolimatkassa tuntua käsissä liian painavalta ja kylmältä. Siitä ei kuitenkaan voinut luopua. Junnu itki huonoja vaihtoehtojaan useampaan otteeseen, kunnes lopulta suostui hylkäämään aarteensa huolella valitsemaansa paikkaan. Lentopalloliikkarissa tehtiin uusia juttuja, jotka eivät heti ottaneet sujuakseen. Pulkkamäessä kasvoille lennähti lunta. Sitten kaulurin reunaan tuli lunta. Menopeli oli vääränlainen ja kotiin lähdettiin aivan liian aikaisin.

Hiihtoretkellä kaikki sujui hyvin kunnes Junnulta lähti kaatumisen yhteydessä sekä toinen suksi että sauva. Kun vielä verkkatakin kauluskin oli huonosti, keikahti pojan kuppi nurin. Äiti ei saanut korjattua kaikkea samaan aikaan. Tai oikeassa järjestyksessä. Tai riittävän nopeasti. Ihan täyttä varmuutta hermostumisen syystä ei ole, mutta mitä ilmeisemmin se oli joku tai kaikki edellä mainituista.

Junnulle ei tuohtumuksen osoittamiseen riitä tuhahtelu, niskojen nakkelu tai pieni purnaus. Kun hermo menee, se menee kunnolla. Silloin itketään, huudetaan tai raivotaan täyttä kurkkua. Useimmiten jaksan kohdata tilanteet edes jossain määrin maltillisesti. Mutta on niitäkin kertoja kun en jaksa. Eräänä päivänä olimme lähdössä kirjastoon. Kaikki tuntui olevan Junnun mielestä pielessä. Puristava sukka, kalsarit peppuvaossa, housunpuntti kurtussa, hampaidenpesu harmitti. Näitä ja ties mitä muita kriisejä toista tuntia ratkottuani suustani pääsi turhautunut "voi paska". Junnu meni mietteliääksi ja sanoi sitten: "Äiti, sä voisit kyllä ottaa mallia musta, etkä puhuis enää tommosia tyhmiä". No niin just.

Temperamenttinen nuorimies elää muutkin tunteensa täysillä. Häneltä saa ylitsevuotavia rakkaudentunnustuksia. "Mä rakastan sua niin paljon, että tuntuu kuin mulla ois tuhat sydäntä", "mä rakastan sua niin paljon, että unohdan välillä kuinka kiva tämä meidän koti on" ja "mä rakastan sua Plutoon asti. Eiku ihan Kuiperin vyöhykkeelle asti." Muistelen näitä, kun minut seuraavan kerran uhataan heittää roskikseen tai myrkyttää.

Maaliskuisin terveisin,
Jokusten äiti




Jokusten Sanomat 1/2018

Taapero tarkkaili kylppärissä, miten isoveli pissi pönttöön seisaaltaan. Hän päätti kokeilla heti samaa. Tyyppi asettui ryhdikkäästi pöntön viereen ja lorotti ylpeänä - lattialle.


"Kasta pinaattilätty puolukkahilloon", kehotti äiti taaperoa, joka lipitti lautaselta pelkkää puolukkahilloa. Pieni ruokailija teki työtä käskettyä, kastoi pinaattilätyn puolukkahilloon ja lipaisi hillot lätyn päältä.


Taaperosta alkaa kuoriutua siisti herrasmies. "Pape", hän pyytää ja pyyhkii talouspaperilla maitotipan nännin päästä. Välillä maitoviiksi innostuu pyyhkimisestä niin, että hörpyttely unohtuu.


"Onko meillä vielä pipareita?", kysyi Junnu.
"Ei ole enää yhtään, ei murun murua, kaik' o mänt, kippa on tyhjää täynnä, jäljellä on pyöreä nolla", sanaili äiti vastaukseksi.
"Äiti hei, oikeasti nolla on soikea", huokaisi Junnu.


"Nyt käännyttiin pohjoiseen", kertoi äiti ilmansuunnista kiinnostuneelle Junnulle risteyksessä.
"Ollaanko menossa niin pohjoiseen että siellä on myös jääkarhuja?, tiedusteli Junnu.


Kotiin tultaessa Junnu jäi tuijottamaan rappukäytävän lamppua ja alkoi laulaa Haloo Helsinkiä: "Kun valot sammuu, niin sä kaiken näät. Kun valot sammuu, niin sä valvomaan jäät. Suljet silmäsi ja hengität, kyllä kaikesta sä vielä selviät."


"Mua ei pelota mikään muu kuin Jean Sibelius. Ei edes luurangot", pohti Junnu selatessaan kirjaa, jossa oli luurankoja.


Junnu potki isänsä kanssa hiki päässä palloa olkkarissa. Yhtäkkiä Junnu istahti sohvalle ja sanoi: "Isi, voidaanko pitää pieni keskustelutuokio ja miettiä, mitä kaikkia pallotilanteita voi olla?"


Äiti yritti antaa autossa Junnulle positiivista palautetta hyvin menneestä kauppareissusta. Junnu harmistuneena: "Siinä (laulussa) oli kiva kohta ja sä puhuit päälle."


"Nyt kun puit noin reippaasti, niin sulle jää tosi paljon leikkiaikaa", kehui äiti Junnua.
"Ai kuinka paljon? Siihen asti että koko maailma tuhoutuu?", kysyi Junnnu.


Junnu autossa laulun loputtua: "Voidaanko me kuunnella ton laulajan lauluja enää sit ku se on kuollut? Hei, jos ois joku eri mies, jolla ois samanlainen ääni, niin se vois laulaa samoja lauluja."


"Äiti, yritin sanoa isille moikka, mutta röyhtäsin just o:on kohdalla, joten siitä tuli moukka", nauroi Junnu. 


“Värikynät ja teroitin esille”, luki Junnu värityskirjastaan. Ja jatkoi: ”Tossa oli kyllä huutomerkki, mutta mä en viitsinyt sanoa sitä sellasena huudahduksena, kun veikka nukkuu.”

Jokusten Sanomat 7/2017

Taapero osoitti päivällisellä tomaattia. "Suu ensin tyhjäksi, annan sitten tomaattia", sanoi äiti touhuilunsa lomasta. Sormiruokailija kaivoi ruoat välittömästi suustaan ja osoitti sitten innoissaan tomaattia.

Äiti ja taapero katselivat toisiaan silmiin. "Katseessasi on kyllä jotain syvää viisautta", leperteli äiti lapselleen. Samassa taapero tarrasi tiukasti äidin kasvoihin upottaen kyntensä poskiin ja leukaperiin. 

Junnu haukkasi leipäänsä, mutta alkoikin sitten tarkastella sitä.

"Mä en halua tämmöstä leipää, kun siinä on hampaanjälkiä."

"Jos elimistö saisi pelkkää kunnon ruokaa, niin elimistö kyllästyisi. Kyllä elimistö myös herkuista tykkää", pohti Junnu.

"Kuinka kauan pitää vielä imeskellä", kysyi Junnu xylitol-pastilli suussaan.

"Pikkuisen aikaa vielä", vastasi äiti. 

"Nyt mä pureskelin sen", sanoi Junnu heti.

"Nyt jo, just sanoin että pikkuisen vielä", ihmetteli äiti.

"Mä luulin että tarkoitit kaksi sekuntia, sun ois pitänyt sanoa että mikä numero", viisasteli Junnu.

"Äiti, miks sulla on noin pullea peppu? Onko siellä uusi vauva? Vai kissanpentu? Vai legolaatikko? Vai talo?"

"Äiti, sä olet äitiyslomalla. Milloin mä voin olla lapsuuslomalla?"

"Isi, sun ei tartte enää tehdä oikeita töitä. Haluaisiksä mieluummin olla supersankari?"

"Onko maapallo ellipsin muotoinen?", kysyy Junnu iltapalalla. 

"Eikös se ole melko pyöreä", vastaa äiti. 

"Hei mä tiedän, maapallon rata on ellipsin muotoinen", pohtii Junnu.

"Minkä muotoinen ellipsi on?", kysyy äiti miettien mahtaako Junnu tietää asiaa.

"Semmonen soikio. Äiti, etkö sä tiedä minkälainen ellipsi on?", hämmästelee Junnu.

Junnu liruttaa vettä kylppärin hanasta ja liikuttelee sormiaan vesinoron alla.

"Äiti kato, mä soitan vesiukulelea."

"No nyt tuolta lähetettiin melko pahanhajuisia terveisiä", sanoo Junnu pierastessaan. 

Hiutaleita hiuksissa

Jippii! Perheen pienimmäinen sai lusikan omaan kouraansa. Osa ruoasta löysi heti perille. Näissä riemukkaissa tunnelmissa olimme muutama kuukausi sitten. Sen jälkeen nassikka alkoi urakoida. Tuntuu, että hänellä on henkilökohtaisena tavoitteenaan keksiä mahdollisimman monta keinoa saada sapuska lautaselta johonkin muualle kuin vatsan täytteeksi. Jos assistentti yrittää oman lusikan kanssa hätiin, pikkutyyppi ottaa sen kutsuna kaksintaisteluun ja alkaa miekkailla reviirille tunkeutujaa vastaan. Vaihtoehtoinen reaktio on järkyttävät mittasuhteet saavat kilarit. Yhtä kaikki, vanhemmat ovat oppineet pitämään apulusikan kaukana taaperon tontilta.


Juniori kokeilee kaikkea mitä näkee muidenkin tekevän. Ensin hän puhaltelee ruokaa keuhkojensa täydeltä. Puhalluksen voima ei onneksi vielä saa aikaan mittavaa tuhoa. Sen sijaan puuron vauhdikkaassa hämmentelyssä lähiympäristö ei selviä tahroitta. Jossain vaiheessa sekä lusikka että käsi uppoavat kulhoon. Seuraavaksi pienet nyrkit alkavat litistellä puuroa. Limaista massaa tursuaa sormien välistä ja tipahtelee pöydälle. Tahmainen lusikka löytyy kulhosta. Viimeistään tässä vaiheessa se nakataan lattialle, mielellään mahdollisimman täyteen ladattuna. Lamppu toisensa jälkeen syttyy. Lautastahan voi myös kallistaa. Kauralieju alkaa valua hitaasti pöydälle. Kun lautasen tuo lähemmäksi, sisältö tipahtelee syliin. Ketku äiti tekee seuraavalla kerralla tömäkämmät hutut. Kun lautasen kallistaa, puuro pysyy paikoillaan. Pyhä jysäys, nyt lautasen voi iskeä kasvoihin ja haukella puuron niiltä sijoilta. Otsa, nenä ja leuka ovat liisterin peitossa, mutta mitäpä tuosta. Tatinaa on hyvä vielä varmuuden vuoksi hieroa hiuksiinkin. Ensin käsillä. Tehokkaammaksi keinoksi osoittautuu astian hierominen päälakeen. Riennän hätiin ennen kuin perintöporsliini räsähtää tuhannen kappaleiksi. Illan esitys on päättynyt.


Kiikutan yltä päältä puurossa olevan lapsen kylppäriin. Vaikka jälkikasvu on puettu ruokalapun sijasta ylävartalon peittävään takkiin, menee koko vaatekerta jälleen pesuun. Kyykin lapsen kanssa kylppärin lattialla ja alan riisua rimpuilevaa tahmatassua. Epäonnistuneet väistöyritykseni johtavat siihen, että omatkin vaatteeni joutavat pyykkiin. Silmälasini, jotka ovat tainneet viimeksi olla puhtaat ennen kuopuksen syntymää, huitaistaan lattialle. Säärtäni vasten puskeva perheen kissa saa myös osansa, kun pienet kädet ehtivät pyyhkäistä puuroa turkkiin.


Huomenna sama viiden näytöksen show uudestaan. Väliajoilla kuurataan.


Terveisin äiti, jonka käsiin on kasvanut rätti ja rikkakihveli.

Jonne Jokunen

Tämä blogi polkaistiin käyntiin kirjoittamisen riemusta. Se on myös kunnianosoitus isoisälleni ja hänen työlleen. Isoisä kirjoitti Satakunnan Kansaan huikeat 11 091 pakinaa. Sairastumisensa vuoksi tavoitelukema 11 111 jäi saavuttamatta.

Yksi voimakkaimmista lapsuudenmuistoistani on isoisän työhuoneesta kantautunut kirjoituskoneen ääni. Isoisä naputteli toimittajan työnsä lomassa päivittäisiä pakinoitaan vuosikymmenten ajan. Suurin osa näistä syntyi nimimerkillä Jonne Jokunen. Kirjoituskone vaihtui lopulta tietokoneeseen ja asento yhä kumaraisemmaksi, mutta tarinoiden henki oli aina hyväntuulinen.

Viimeisen pakinansa isoisäni julkaisi vain joitain kuukausia ennen kuolemaansa. Siitä on nyt kymmenen vuotta. Jäin silloin miettimään, kuinka hienoa olisi, jos jollain tapaa saisin täytettyä hänen tavoitteensa. Ajatus kyti monta vuotta, kunnes vihdoin tammikuussa 2016 päätin kirjoitella tarinoita blogiin. Sukellus kertomusten maailmaan on ollut työläs, antoisa ja opettavainen. Nyt 11 111 Jokusen kynäilemää kirjoitusta on lopulta julkaistu.

Rakas isoisäni, muistoasi syntymäpäivänäsi kunnioittaen,

Tyttärentyttäresi

Eräs arkipäivä, II

Päivä alkoi melko perinteisesti. Hämmentelin puurokattilaa liedellä, jolloin nuorempi hätähousu alkoi repiä lahkeista. Tällä kertaa nilkkoihin valahtaneet yöpuvunhousut eivät haitanneet yhtä paljon kuin kesällä, jolloin ikkunan takana pällisteli kaksi parveketta remppaavaa raksatyyppiä.

"Käväisen vain ihan pikaisesti makkarissa..." Selän kääntämisen aikana kolme vessapaperirullaa oli levitelty pitkin eteisen lattiaa. Vanhempi apuri lupautui ystävällisesti korjaamaan pikkuveikan jäljet. Pian kolme vessapaperirullallista paperia oli survottuna kylppärissä olevaan koriin.

Sormiruokailijan lounasta lattialta noukkiessani sain muistutuksen siitä, että ensin kannattaa siivota ylijäämäruoat ruokailijan käden ulottuvilta ja vasta sitten lattialta. Kesäkurpitsan suikaleita alkoi tipahdella takaraivolle, kun kuurailin lattiaa.

Kaksi vuotta vaipatta ollut tyyppi ilmoitti kesken kauppareissun, että pierastessa housuun oli tullut jotain ylimääräistä, ehkä vähän kakkaa.

Päivälliseksi tein lohisoppaa. Väsyneenä, omissa ajatuksissani. Havahtuessani takaisin tähän hetkeen huomasin paloittelevani kalaa suoraan biojätepussiin.

Iltapesun jälkeen vaipatta lattialla istunut pikkutyyppi osoitteli vuoroin nenääni ja vuoroin pippeliään - ja hirnui naurusta. Liekö löytänyt paljonkin yhtäläisyyksiä.

Ei mulla muuta, tämmöinen päivä tänään. Oiskohan aika painua pehkuihin.

Väsynein katsein,
Jokusten äiti

Parvekeremontti

Kesäkuukausien ajan meillä on ollut elämässämme pieni lisäjännitysmomentti. Kahdeksan noin kahden metrin korkuista ja puoli metriä leveää lasilevyä ovat seisseet makkarissamme. Alkuperäisen viiden viikon sijaan parvekeremontti kesti yli viisi kuukautta. Kahden pienen ja erittäin meneväisen lapsen taloudessa viisi kuukautta on hemmetin pitkä aika jännittää, pysyvätkö parvekelasit ehjinä vai törmääkö joku niihin kammottavin seurauksin.

Ainoa vaaranpaikka taisi lopulta olla se, kun kissa hyppäsi lasien vieressä olleelta keittiöjakkaralta niin ponnekkaasti, että jakkara keinahti päin lasipinoa. Onneksi tässäkään tilanteessa ei käynyt kuinkaan. Syyllinen jakkaran sijoitteluun katuu syvästi tekoaan tätä kirjoittaessaan. Naputtelua tahdittaa parvekkeelta kantautuva porakoneen ääni. Parvekelasitusfirman heppu laittelee levyjä paikoilleen. Möykkä ei haittaa yhtään, vaikka sattuukin lapsen päikkäriaikaan. Kunhan vain saadaan lasit sinne minne kuuluvat, pois jaloista kuljeksimasta. Samalla pääsemme palauttamaan parvekekalusteet paikoilleen. Vaikka esim. ylimääräinen sohva eteiskäytävässä onkin ollut läjittelijän unelma, oiva ulkovaatteiden lasku- ja säilytyspaikka.

Matkan varrella oli myös muutamia muita mielenkiintoisia tilanteita. Taloyhtiön luhtikäytävien lattioita pinnoitettaessa kulku oli välillä hankalaa. Eräs päivä lasten kanssa kotiin palatessani, pääsimme yllätykseksemme keskelle temppurataa. Junnu nautti tilanteesta, minua se hikoilutti. Olosuhteet eli kantamukset (vauva + hoitolaukku + neljä kauppakassia) huomioon ottaen selvisimme koitoksesta kunnialla.

Toisella kerralla puistoon lähtö viivästyi, kun oven takana ei ollutkaan tuttua porrasaskelmaa, vaan silmien alla komeili vasta tasoitettu sementti. Remppatyyppi sattui onneksi pian paikalle ja lupasi auttaa meidät ulos. Lapset hän kantoi yksitellen, minulle asetteli lankun, jota pitkin pääsin astelemaan porraskäytävään. "Äiti, miksei se setä kantanut sua?", uteli Junnu.

Jänniä nämä remontit.


Syysterveisin,
Jokusten äiti


Ps. Lapsi nukkui tänään pisimmät päikkärinsä sitten pikkuvauva-ajan. "Pitänee ostaa pora", järkeili lasten isä.

Kotikäytävän temppurata