Arjen pienet nimittäjät

Pikku-ukko on rientänyt jo puolentoista vuoden ikään. Meno on melko haipakkaa. Se on samalla myös aiempaa vakaampaa. Sohvilla, sängyillä ja tuoleilla keikkumisista ei enää väistämättä seuraa pienimuotoista tapaturmaa, vaan suurin osa alastuloista on hallittuja. Jopa silloin, kun taapero esittelee hurjapäisiä temppujaan ja laskeutuu sohvalta ylävartalo edellä, on onnistumisprosentti huima.

Funtsailin ettei tällä ajanjaksolla ole yhtä suurta nimittäjää. Pieniä yksittäisiä tunnuspiirteitä löytyy rutkasti:

Tavaroiden piilottelu
Kenkiä jalkaan pukiessa saa kumpaisestakin jalkineesta poistaa pikkuauton tai pari. Alakerran naapuri on puolestaan kaivellut kukkapuskistaan yhtä ja toista. Viimeksi hän palautti pienen dinosauruksen. Lisäksi ainakin yksi sukka, pääsiäistipu sekä superpallo ovat matkanneet parvekkeen raoista alakerran pihalle.

Heti. Valmis. Voitin.
Nämä ovat pienen miehen eniten käyttämät sanat. "Heti, heti", hän sanoo, kun ehdotan ulos lähtöä, ruokapöytään siirtymistä, piirtämistä tai lähes mitä tahansa. "Valmis", hän toteaa ruokailun päättyessä, automatkan alkaessa, äidin puhuessa puhelimessa tai kun on muuten sitä mieltä, että nyt saa totisesti riittää. "Voitin", kajahtaa perheen sisäisissä juoksukisoissa sijoituksesta riippumatta.

Juonienpunoja
Kuopus on oppinut, ettei toisen kädestä saa ottaa tavaroita. "Auto kädestä" tai "otti kädestä", hän huutaa vanhemmilleen. Siihen saa suhtautua varauksella, sillä pikkuveli on alkanut harrastaa räikeää vilppiä. Hän tarjoaa Junnulle autoaan ja isoveljen tartuttua syöttiin, juoksee veikkonen kielimään vanhemmilleen Junnun ottaneen häneltä auton.

Täystuholainen
Kissan hiekkalaatikko on yksi tuholaisen säännöllisistä kohteista. Sinne heitellään milloin vaippoja, milloin legoja, milloin pikkuautoja. Uusin villitys on hiekan nakkelu. Nopean ja määrätietoisen toiminnan seurauksena kissanhiekkaa ehtii leviämään monta kourallista pitkin huoneistoa ennen kuin joku ehtii hätiin. Myös Junnun Aku Ankat saavat kyytiä, jos unohtuvat näkösälle. Pikkuautot singahtavat leikin päätteeksi kohti viattomia kanssaleikkijöitä tai sivustaseuraajia. Lopputuloksena tästä kaikesta on ehtymätön kaaos. Vaikka miten keräisi leluja lattialta, on niitä aina jossain. Ja takuuvarmaa on se, että jos yöllä yrittää hiipiä vessaan tai juomaan vettä, reitille osuu se kaikkein kovaäänisin paloauto.

Pihistelijä
Taapero tuntuu väijyvän erityisesti Junnun pikkulegoprojekteja. Kun Junnu erehtyy laskemaan huolella kokoamansa härpäkkeen liian lähelle pöydän reunaa, pienet kädet nappaavat legorakennelman salamannopeasti haltuunsa. Myös Junnun vaatteet, joita hän on juuri pukemassa päällensä, lähtevät usein pikkuvoron matkaan. Voitonriemuinen ilme kasvoillaan hän pinkoo saalis kädessä karkuun.

Terassidrinksuttelija
Sen jälkeen kun taapero hörppi ensimmäisen kerran maitonsa parvekkeella, ei kotona ole muut paikat enää tahtoneet kelvata. Napakka "tissiä paavekkeella" komento esitetään äidille naurun saattelemana.

Itse
1,5-vuotias haluaa tehdä kaiken itse. Ihan kaiken. Jopa paljon sellaista, johon hänen 5-vuotiasta isoveljeään saa maanitella ja lahjoa. "Itse, itse", hän sanoo ja haluaa kuoria kananmunan, voidella leivän, kaataa juoman lasiin, imuroida, tyhjentää tiskikoneen ja kauppakassin. Lista ja itseluottamus on loputon. Samoin tilanteista aiheutuvat jälkipyykit.


Arjen pienistä nimittäjistä suurin on kaaos. Tosin sekaan mahtuu satunnaisia seesteisempiäkin hetkiä. Tänään oli yksi sellainen. Vietimme mammakaverini ja neljän lapsen voimin kaunista kesäpäivää Töölönlahdella. Isommat lapset keikkuivat kiipeilytelineissä, pienemmät nukkuivat päiväuniaan vaunuissa. Me mutsit nautiskelimme mansikoilla ja marengeilla höystettyjä päiväkahveja meren tuntumassa. Auringonpaisteen sävyttämä täydellisen tyyni hetki kesti useamman rauhallisen henkäyksen ja melkein koko kahvikupillisen ajan.


Iltahärdellien jälkeen tällaiset taianomaiset kesähetket pulpahtelevat rauhoittavina mieleen.

Jokusten äiti

Kehräävä kehityskeskustelu

Ajattelin tulevina päivinä pitää vakavahenkisen kehityskeskustelun erään perheyksikkömme edustajan kanssa. Vaikka kyseessä on kahdenkeskinen ja luottamuksellinen tapahtuma, päätin kuitenkin pitkällisen pohdinnan jälkeen kertoa tästä myös julkisesti.

Keskustelun runkona toimii vuosiseurannan ja itsearviointilomakkeen lisäksi seuraavat, erityisesti asianosaista koskevat seikat:

- ylimielinen suhtautuminen yhteisön muihin jäseniin
- mielivaltainen naukuminen vailla selkeää syytä
- karvapallojen oksentelu erilaisille tekstiileille
- tapettien ja ovien riivattu raapiminen muun väen lepoaikoina
- munankeittoveden ja erilaisten kippojen latkiminen
- pienesineiden tiputtelu tasoilta hankaliin paikkoihin
- meluisa vessan kuopsutus 22-05 välillä
- tukan tupeeraus kuontalon omistajan nukkuessa
- itsensä julkea lipominen yhteisissä tiloissa
- satunnainen päätön säntäily
- nirsoilu murkinan kanssa
- hiuslenksujen varastelu
- kovaääninen kärpästen jahtaaminen
- piittaamaton suhtautuminen turvaohjeistuksiin
- kankaiden riekaleiksi kynsiminen
- kotitöiden välttely
- piilottelu
- tuijottelu
- yleiset kommunikaatio-ongelmat
- muut esille tulevat aiheet

Asiasta on tiedotettu kaikkia osapuolia.

Liitteenä oleva kuva ilmentää kehityskeskustelukumppanin suhtautumisen suunnitelmiini ja mahdolliseen yhteistoimintaan.


- Jokusten isä

Jokusten Sanomat 3/2018

"Mummu hyppää", sanoi taapero ensitöikseen mummulaan päästyään.
"Minne?", ihmetteli mummu.
"Tonne, lamppuun", nauroi taapero.


Taapero halusi leikkipuistossa äidin syliin. "Onko sulla sylipula?", kysyi äiti lapselta tätä syliin nostaessaan. Lapsi mietti hetken. "Äitipula", totesi taapero sitten.


Taapero tallusteli äitinsä kanssa alas yli 400 askelmaisia portaita. "Törmäys", totesi taapero aina vastaantulijan lähestyessä. "Ei törmäys", jatkoi taapero, kun vastaantulija oli ohitettu.


Iltapalalla isä yritti tarjota taaperolle puuroa. Junnu tinkasi samaan aikaan itselleen kinkkusiivuja. "Ota vielä viisi lusikallista", ehdotti isä taaperolle. "Ei, kolme... kinkkua", huusi taapero ja nosti kädet ilmaan.


Taapero leikki mummulassa äidin vanhoilla Barbeilla. "Mies törmää", huusi taapero ja ryski innoissaan Keniä päin Barbie-nukkea.


Äiti harjasi Junnun hampaita. Junnu ei tahtonut pitää suutaan auki, vaan pelleili minkä kerkesi. Pikkuveikka riensi paikalle ja heitti Junnua samassa legopalikalla silmään. Junnu alkoi itkeä lohduttomasti. "No nyt ainakin pysyy suu auki", totesi Junnu itkun lomasta.


Junnu luki avaruuskirjaansa ja pysähtyi sitten katsomaan käsiään:
"Kukaan ei ole löytänyt Planeetta X:ää, koska se on tässä. Mun sormessa."


"Äiti, mä luin sun ajatukset."
"No, mitäs ajattelin."
"Se on salaisuus."


"Äiti, mä synnyin silloin kun Turtlesit eli."


"Mä luulin ensin että sun kulmakarvat oli tipahtanut alas", nauroi Junnu kun näki äitinsä silmänalusille valahtaneet ripsarit.


”Tää unihiekka on varmaan käytetty”, tuumi Junnu kun löysi aamulla rähmää silmäkulmastaan.


”Ei se voi olla niin, että joutuu aina sanomaan sata kertaa”, tuskaili äiti, kun yritti houkutella Junnua hammaspesulle saamatta minkäänlaista reaktiota.
”Ethän sä oo sanonut vasta kuin neljä kertaa”, vastasi Junnu.


Äiti oli menossa suihkuun ja kumartui riisumaan sukkiaan. "Sun tissit kurkkas sun polviin, että onko siellä refleksejä", kommentoi Junnu.

Jokusten Sanomat 2/2018

Pojat olivat harjoitelleet aamutuimaan lyöntejä pistariin äidin vielä nukkuessa. Uusia taitoja esiteltiin heti äidin herättyä. Isä piteli pistaria ja pojat pistelivät menemään vuoronperään. "Vautsi", ihasteli äiti poikien napakoita lyöntejä. "Näytä vielä", hän sanoi perheen pienimmälle ääni täynnä ylpeyttä. Ja tämä näytti. Nasautti napakan lyönnin - suoraan äidin nenään.


"Haluatko laittaa itse vaipan päälle?", uteli äiti taaperolta.
"Joo", tämä vastasi, juoksi olkkariin ja laittoi vaipan autonsa päälle.


Äiti liikuttui kyyneliin, kun katseli Krista Pärmäkosken haastattelua olympiapronssin jälkeen. Taapero katsoi hetken äitiään, otti tätä kaulasta kiinni ja rutisti hellästi.


Isä harjasi Junnun hampaita.
"Miksi sulla on kulmat niin kurtussa?", kysyi Junnu.
"Olen niin keskittynyt”, vastasi isä.
"Varmaan siks sulla on tommonen ilme, että ne hammaspeikot säikähtäisi ja menisi pois”, pohti Junnu tyytymättömänä isän vastaukseen.


"Tämä on se ihmisen loppuvauhti”, sanoi Junnu pinkoessaan ympäri keittiön pöytää.

"Loppuvauhti? Mitä se tarkoittaa?”, tiedusteli äiti.
"Sitä ettei tän kovempaa voi ihminen mennä”, vastasi pieni juoksija.


Junnu kirjastossa:  "Mä ajattelen välillä, että huoliiko ne mua tänne kun päästän niin kovia paukkuja."


"Mä haluaisin mennä menneisyyteen. Miten sinne pääsee?", pohti Junnu
"Ei sinne oikein taida päästä muuta kuin omissa ajatuksissaan ja muistoissaan", vastasi äiti. "Miksi haluaisit päästä menneisyyteen?"
"Haluasin tutkia sitä millaista oli olla yksivuotias", Junnu mietiskeli.


"Se uuni on sitten tosi kuuma", varoitteli äiti.
"Onko se yhtä kuuma kuin Merkuriuksen pinta?”, mietti Junnu.


"Miks kakka on ruskeaa?", pohti Junnu.
"Olisko sulla ajatuksia, että mistä se voisi johtua?, kysyi äiti Junnulta.
"No, koska ihmisen elimistö on ruskea", tuumaili Junnu.


"Muistatko kun sulla jäi kesken se juttu insinööristä?", Junnu kysyi äidiltään.
"En kyllä muista puhuneeni nyt semmoisesta", vastasi äiti hieman ihmeissään.
"No tossa just äsken", jatkoi Junnu.
"Ai ihan äsken. Puhuin fakiirista", naurahti äiti.


Junnu istui vessanpöntöllä. Kissa merkkasi leuallaan allaskaapin kulmaa.
 "Äiti, Hilma merkkasi ton kohdan itselleen, mutta mun kyllä pitää mennä tohon viereen seisomaan kun vedän vessaa.”

Matka pohjoiseen

Reissu, jolla hävisi kaksi pankkikorttia, pari pikkuautoa, useampi lastenkirja, hanskat ja aviomies. Onneksi suurin osa löytyi. Hyväkuntoisina.  

Kahden pienen lapsen kanssa 2600 kilometriä tuntui liian pitkältä matkalta ajettavaksi. Niinpä päädyimme yöjuna + autoilu -yhdistelmään. Parkkeerasimme kulkupelimme lauantai-iltana Pasilan autojuna-asemalle ja hyppäsimme junaan. Noin 12 tuntia myöhemmin heräilimme Rovaniemellä. Näppärää. Matkasta oli taitettu kaksi kolmasosaa ja olimme joutuneet ainoastaan taltuttamaan kaksi alasängyn ja yläpunkan välillä keikkuvaa pikkuapinaa.

Levi

Lasketteluvarpaan kutkutusta lääkitsimme koukkauksella Leville. Meillä oli Junnun kanssa huippuhauska kaksituntinen rinteessä. Perheen toinen puolikas pulkkaili ja ihmetteli pyöröovia.

Sapuskoinnin jälkeen jatkoimme matkaa Inariin. Navigaattori tarjosi eri reittiä, kuin mitä alunperin olin tutkaillut. Päätimme pysyä alkuperäisessä suunnitelmassa, koska vaihtoehtoinen reitti olisi tuonut reippaasti lisäkilometrejä. Pian kadutti. Tie oli jääkuorrutteista perunapeltoa. En uskaltanut ajaa juuri viittäkymppiä kovempaa. Onneksi pitkä ja touhukas pysähdys takasi sen, että takapenkki oli sammahtanut auton startattua. Olosuhteiden aiheuttamasta puhinastani kärsi ainoastaan pelkääjän paikalla istuva mieheni.

Lopulta tie leveni ja sen kunto parani. Ihastelimme hiljalleen laskevaa aurinkoa ja sen punaisenpurppuraksi värjäämää taivaanrantaa. Ensimmäiset porot tervehtivät meitä Lemmenjoen nurkilla. 

Inari

Saavuimme Inariin iltasella. Nakkasimme tavarat huoneeseen ja siirryimme hotellin ravintolaan. Noin kaksi minuuttia myöhemmin palasimme takaisin. Ravintola oli pullollaan turisteja, tarjoilijoita näytti olevan vain yksi. Meillä kaikilla oli äänestä päätellen kiljuva nälkä. Pikaisen laskutoimituksen jälkeen päätimme kiikuttaa hyperaktiivisella tuulella olevat kullannuppumme järsimään ravintolaillallisen sijaan eväitä.

Pienempi veljeksistä keksi, että parisängyn ali mahtuu ryömimään. Siinä se ilta vierähti, kaksikon nuohotessa kilpaa huoneen lattiaa. Maha muovimattoa viistäen sängyn ali, kilpajuoksu huoneen ympäri ja sukellus takaisin "tunneliin". Kurkistin itsekin sängyn alle. Ja pelastin mieheni pankkikortin villakoirien kynsistä.

Matka jatkui seuraavana päivänä. "Mammis", huuteli pienin matkamies toiveikkaana ennen kuin kaasutimme majatalomme pihasta. Onneksi kilometrejä oli tiedossa tälle päivälle reilusti alle 200.

Nuorgam

Määränpäässä riitti hämmästeltävää. Hiljaisuus. Upeat auringonnousut ja -laskut. Jääpeitteinen Tenojoki. Lumiset tunturit. Porot. Junnu hihkui riemusta, kun tajusi tunturin laella näkevänsä Norjaan asti. "Ajatelkaa, ensin mä näin Suomen ja Norjan siinä Tatu ja Patu -kirjassa ja nyt mä näen ihan oikeasti." Sitten Junnu alkoi pohtia, missä kohtaa Tenojokea maiden raja tarkemmin ottaen kulkee. Lankomies paikkasi vanhempien tietämättömyyttä ja kertoi rajan määrittyvän joen syvimmän kohdan mukaan.

Rakas mainosmieheni pääsi muutamana päivänä porohommiin. Ukko huristeli moottorikelkalla poromiesten vanavedessä pitkin erämaata. Aava tunturimaisema ja ohiliitävät riekot veivät ensikertalaisen mukanaan. "Jos sattuu jotain yllättävää, sammuta kelkka ja jää odottamaan", oli ammattimies ohjeistanut lähdettäessä. Niin mies tekikin, ja selvisi lopulta perille hurmostilastaan huolimatta.

Yhtenä iltana järjestin ohjelmanumeroksi eräänlaisen pirunnyrkin. Olohuoneen laiskanlinna nielaisi puhelimeni. Tunnin ähräämisen jälkeen kolmen aikuisen pelastuspartio sai ujutettua kännykän ulos nojatuolin uumenista. Luuri kuitenkin livahti tuolin alaosassa sijaitsevaan koneistoon. Huvitti, että pystyin lukemaan näytölle lävähtäneen mammaporukan WhatsApp-viestin, mutta muuten puhelin pysyi siellä missä oli. Jumissa. Lopulta veivaus tuotti tulosta ja sain hivutettua luurin ulos muiden kannatellessa painavaa nojatuolia. Minä ja kännykkäni selvisimme tilanteesta pienin pintaruhjein.

"Moi moi pomo", huikkasi nuorin matkamies, kun kurvasimme paluumatkalle. Opettavainen reissu, naureskelin. Samainen kaveri hihkui innoissaan "lehmää" pihaporot ensikertaa nähdessään.

Saariselkä

Saariselällä nautimme talviurheilusta toden teolla. Mutkamäkeä, pulkkailua ja murtsikkahiihtoa. Kolmantena laskettelupäivänä uskaltauduimme tuolihissiin ja isoihin rinteisiin. Junnu oli mäessä elementissään. Tuntuu hassulta, että sama tyyppi, jolle lahkeiden laittaminen talvikenkien päälle on lähes ylivoimainen tehtävä, viilettää kahden laskupäivän jälkeen alas tuhatmetristä rinnettä.

Rovaniemi

Kipaisin hakemassa eväitä kaupasta. Sen jälkeen suunnistimme rautatieasemalle. Vaikka meillä oli navigaattori päällä ja matkaa alle kaksi kilometriä, onnistuimme ajamaan harhaan. Junnu yritti sanoa takapenkiltä jotain. "Ollaan hetki hiljaa. Äiti keskittyy nyt pienen tovin ajamiseen, jotta päästään ajoissa perille", vastasin. Rautatieasemalla nostin taaperoa autosta. Tämä oli oksentanut. Vaatteilla ja istuimessa oli pahanhajuista tatinaa. Hämmästelin tapahtunutta ääneen. "Mä kyllä yritin sanoa, mutta sanoit että pitää olla hiljaa", mutisi Junnu vaisusti. Kyllä taas äitiä hävetti. 

Helsinki

Lopulta saimme lastata itsemme autoon Pasilassa. Kaikki alkoi olla valmista, nakkasin vielä hoitokassin takapenkin jalkatilaan. "Mikä tämä on?", ihmettelin taaperon kädessä olevaa kännykkää. "Se löytyi auton lattialta. Luulin, että se on joku leikkikalu, joten annoin sen pojalle", vastasi mies. Leikkikalu osoittautui automme Rovaniemellä junaan kuormanneen VR:n työntekijän luuriksi.

Loppumatka sujui sulavasti ruuhkassa.


Lomaterveisin,
Jokusten äiti

Pienen pojan suuret tunteet

Olimme viikonloppuna hiihtämässä lapsiperhetuttujemme kanssa. Perheen äiti oli napannut epähuomiossa pojalleen mukaan tämän isän laskettelusauvat. Ne olivat arviolta ainakin 20 senttiä liian pitkät. Ihailin lapsen reaktiota. "Ei se haittaa, hiihdän näillä", totesi poika ja lähti suksimaan Junnun perään. Seurasin kiinnostuneena tilanteen edistymistä. Alkuun hän pisteli sinnikkäästi liian pitkine ja painavine sauvoineen. Jossain kohtaa hän nakkasi lykkimet ladulle ja jatkoi ilman. Loppuun asti. Missään vaiheessa hän ei narissut tai purnannnut asiasta.

Sitten on niitä toisenlaisia lapsia. Tulisia tappuroita, jotka pienimmänkin vastoinkäymisen kohdalla repivät peliverkkarinsa niille sijoille. Junnu istuu jälkimmäiseen kuvaukseen kuin mono siteeseen.

Pelkästään viime viikon aikana kävimme läpi kasapäin kriisejä. Äänekäs kohtaus syntyi mm. seuraavista: Junnu huomasi kotona, että hänen tärkeä lumikokkareensa oli unohtunut kaupan eteen. Kirjolohikiusaus oli liian kuumaa. Hetken kuluttua murkina oli liian kylmää. Iltatoimien aikaan sukka meni makkaralle housuja pois otettaessa. Sukka oli ensin suoristettava ja vasta sitten sen saattoi riisua. Suusta tipahti pullan palanen pöydälle. Junnu ei voinut koskea siihen, koska kädet olisivat likaantuneet. Pikkuveikka repäisi Aku Ankasta sivun irti. Paidalle läikähti maitoa. Päiväkodilta mukaan otettu iso jääkimpale alkoi puolimatkassa tuntua käsissä liian painavalta ja kylmältä. Siitä ei kuitenkaan voinut luopua. Junnu itki huonoja vaihtoehtojaan useampaan otteeseen, kunnes lopulta suostui hylkäämään aarteensa huolella valitsemaansa paikkaan. Lentopalloliikkarissa tehtiin uusia juttuja, jotka eivät heti ottaneet sujuakseen. Pulkkamäessä kasvoille lennähti lunta. Sitten kaulurin reunaan tuli lunta. Menopeli oli vääränlainen ja kotiin lähdettiin aivan liian aikaisin.

Hiihtoretkellä kaikki sujui hyvin kunnes Junnulta lähti kaatumisen yhteydessä sekä toinen suksi että sauva. Kun vielä verkkatakin kauluskin oli huonosti, keikahti pojan kuppi nurin. Äiti ei saanut korjattua kaikkea samaan aikaan. Tai oikeassa järjestyksessä. Tai riittävän nopeasti. Ihan täyttä varmuutta hermostumisen syystä ei ole, mutta mitä ilmeisemmin se oli joku tai kaikki edellä mainituista.

Junnulle ei tuohtumuksen osoittamiseen riitä tuhahtelu, niskojen nakkelu tai pieni purnaus. Kun hermo menee, se menee kunnolla. Silloin itketään, huudetaan tai raivotaan täyttä kurkkua. Useimmiten jaksan kohdata tilanteet edes jossain määrin maltillisesti. Mutta on niitäkin kertoja kun en jaksa. Eräänä päivänä olimme lähdössä kirjastoon. Kaikki tuntui olevan Junnun mielestä pielessä. Puristava sukka, kalsarit peppuvaossa, housunpuntti kurtussa, hampaidenpesu harmitti. Näitä ja ties mitä muita kriisejä toista tuntia ratkottuani suustani pääsi turhautunut "voi paska". Junnu meni mietteliääksi ja sanoi sitten: "Äiti, sä voisit kyllä ottaa mallia musta, etkä puhuis enää tommosia tyhmiä". No niin just.

Temperamenttinen nuorimies elää muutkin tunteensa täysillä. Häneltä saa ylitsevuotavia rakkaudentunnustuksia. "Mä rakastan sua niin paljon, että tuntuu kuin mulla ois tuhat sydäntä", "mä rakastan sua niin paljon, että unohdan välillä kuinka kiva tämä meidän koti on" ja "mä rakastan sua Plutoon asti. Eiku ihan Kuiperin vyöhykkeelle asti." Muistelen näitä, kun minut seuraavan kerran uhataan heittää roskikseen tai myrkyttää.

Maaliskuisin terveisin,
Jokusten äiti




Jokusten Sanomat 1/2018

Taapero tarkkaili kylppärissä, miten isoveli pissi pönttöön seisaaltaan. Hän päätti kokeilla heti samaa. Tyyppi asettui ryhdikkäästi pöntön viereen ja lorotti ylpeänä - lattialle.


"Kasta pinaattilätty puolukkahilloon", kehotti äiti taaperoa, joka lipitti lautaselta pelkkää puolukkahilloa. Pieni ruokailija teki työtä käskettyä, kastoi pinaattilätyn puolukkahilloon ja lipaisi hillot lätyn päältä.


Taaperosta alkaa kuoriutua siisti herrasmies. "Pape", hän pyytää ja pyyhkii talouspaperilla maitotipan nännin päästä. Välillä maitoviiksi innostuu pyyhkimisestä niin, että hörpyttely unohtuu.


"Onko meillä vielä pipareita?", kysyi Junnu.
"Ei ole enää yhtään, ei murun murua, kaik' o mänt, kippa on tyhjää täynnä, jäljellä on pyöreä nolla", sanaili äiti vastaukseksi.
"Äiti hei, oikeasti nolla on soikea", huokaisi Junnu.


"Nyt käännyttiin pohjoiseen", kertoi äiti ilmansuunnista kiinnostuneelle Junnulle risteyksessä.
"Ollaanko menossa niin pohjoiseen että siellä on myös jääkarhuja?, tiedusteli Junnu.


Kotiin tultaessa Junnu jäi tuijottamaan rappukäytävän lamppua ja alkoi laulaa Haloo Helsinkiä: "Kun valot sammuu, niin sä kaiken näät. Kun valot sammuu, niin sä valvomaan jäät. Suljet silmäsi ja hengität, kyllä kaikesta sä vielä selviät."


"Mua ei pelota mikään muu kuin Jean Sibelius. Ei edes luurangot", pohti Junnu selatessaan kirjaa, jossa oli luurankoja.


Junnu potki isänsä kanssa hiki päässä palloa olkkarissa. Yhtäkkiä Junnu istahti sohvalle ja sanoi: "Isi, voidaanko pitää pieni keskustelutuokio ja miettiä, mitä kaikkia pallotilanteita voi olla?"


Äiti yritti antaa autossa Junnulle positiivista palautetta hyvin menneestä kauppareissusta. Junnu harmistuneena: "Siinä (laulussa) oli kiva kohta ja sä puhuit päälle."


"Nyt kun puit noin reippaasti, niin sulle jää tosi paljon leikkiaikaa", kehui äiti Junnua.
"Ai kuinka paljon? Siihen asti että koko maailma tuhoutuu?", kysyi Junnnu.


Junnu autossa laulun loputtua: "Voidaanko me kuunnella ton laulajan lauluja enää sit ku se on kuollut? Hei, jos ois joku eri mies, jolla ois samanlainen ääni, niin se vois laulaa samoja lauluja."


"Äiti, yritin sanoa isille moikka, mutta röyhtäsin just o:on kohdalla, joten siitä tuli moukka", nauroi Junnu. 


“Värikynät ja teroitin esille”, luki Junnu värityskirjastaan. Ja jatkoi: ”Tossa oli kyllä huutomerkki, mutta mä en viitsinyt sanoa sitä sellasena huudahduksena, kun veikka nukkuu.”