Hiutaleita hiuksissa

Jippii! Perheen pienimmäinen sai lusikan omaan kouraansa. Osa ruoasta löysi heti perille. Näissä riemukkaissa tunnelmissa olimme muutama kuukausi sitten. Sen jälkeen nassikka alkoi urakoida. Tuntuu, että hänellä on henkilökohtaisena tavoitteenaan keksiä mahdollisimman monta keinoa saada sapuska lautaselta johonkin muualle kuin vatsan täytteeksi. Jos assistentti yrittää oman lusikan kanssa hätiin, pikkutyyppi ottaa sen kutsuna kaksintaisteluun ja alkaa miekkailla reviirille tunkeutujaa vastaan. Vaihtoehtoinen reaktio on järkyttävät mittasuhteet saavat kilarit. Yhtä kaikki, vanhemmat ovat oppineet pitämään apulusikan kaukana taaperon tontilta.


Juniori kokeilee kaikkea mitä näkee muidenkin tekevän. Ensin hän puhaltelee ruokaa keuhkojensa täydeltä. Puhalluksen voima ei onneksi vielä saa aikaan mittavaa tuhoa. Sen sijaan puuron vauhdikkaassa hämmentelyssä lähiympäristö ei selviä tahroitta. Jossain vaiheessa sekä lusikka että käsi uppoavat kulhoon. Seuraavaksi pienet nyrkit alkavat litistellä puuroa. Limaista massaa tursuaa sormien välistä ja tipahtelee pöydälle. Tahmainen lusikka löytyy kulhosta. Viimeistään tässä vaiheessa se nakataan lattialle, mielellään mahdollisimman täyteen ladattuna. Lamppu toisensa jälkeen syttyy. Lautastahan voi myös kallistaa. Kauralieju alkaa valua hitaasti pöydälle. Kun lautasen tuo lähemmäksi, sisältö tipahtelee syliin. Ketku äiti tekee seuraavalla kerralla tömäkämmät hutut. Kun lautasen kallistaa, puuro pysyy paikoillaan. Pyhä jysäys, nyt lautasen voi iskeä kasvoihin ja haukella puuron niiltä sijoilta. Otsa, nenä ja leuka ovat liisterin peitossa, mutta mitäpä tuosta. Tatinaa on hyvä vielä varmuuden vuoksi hieroa hiuksiinkin. Ensin käsillä. Tehokkaammaksi keinoksi osoittautuu astian hierominen päälakeen. Riennän hätiin ennen kuin perintöporsliini räsähtää tuhannen kappaleiksi. Illan esitys on päättynyt.


Kiikutan yltä päältä puurossa olevan lapsen kylppäriin. Vaikka jälkikasvu on puettu ruokalapun sijasta ylävartalon peittävään takkiin, menee koko vaatekerta jälleen pesuun. Kyykin lapsen kanssa kylppärin lattialla ja alan riisua rimpuilevaa tahmatassua. Epäonnistuneet väistöyritykseni johtavat siihen, että omatkin vaatteeni joutavat pyykkiin. Silmälasini, jotka ovat tainneet viimeksi olla puhtaat ennen kuopuksen syntymää, huitaistaan lattialle. Säärtäni vasten puskeva perheen kissa saa myös osansa, kun pienet kädet ehtivät pyyhkäistä puuroa turkkiin.


Huomenna sama viiden näytöksen show uudestaan. Väliajoilla kuurataan.


Terveisin äiti, jonka käsiin on kasvanut rätti ja rikkakihveli.

Jonne Jokunen

Tämä blogi polkaistiin käyntiin kirjoittamisen riemusta. Se on myös kunnianosoitus isoisälleni ja hänen työlleen. Isoisä kirjoitti Satakunnan Kansaan huikeat 11 091 pakinaa. Sairastumisensa vuoksi tavoitelukema 11 111 jäi saavuttamatta.

Yksi voimakkaimmista lapsuudenmuistoistani on isoisän työhuoneesta kantautunut kirjoituskoneen ääni. Isoisä naputteli toimittajan työnsä lomassa päivittäisiä pakinoitaan vuosikymmenten ajan. Suurin osa näistä syntyi nimimerkillä Jonne Jokunen. Kirjoituskone vaihtui lopulta tietokoneeseen ja asento yhä kumaraisemmaksi, mutta tarinoiden henki oli aina hyväntuulinen.

Viimeisen pakinansa isoisäni julkaisi vain joitain kuukausia ennen kuolemaansa. Siitä on nyt kymmenen vuotta. Jäin silloin miettimään, kuinka hienoa olisi, jos jollain tapaa saisin täytettyä hänen tavoitteensa. Ajatus kyti monta vuotta, kunnes vihdoin tammikuussa 2016 päätin kirjoitella tarinoita blogiin. Sukellus kertomusten maailmaan on ollut työläs, antoisa ja opettavainen. Nyt 11 111 Jokusen kynäilemää kirjoitusta on lopulta julkaistu.

Rakas isoisäni, muistoasi syntymäpäivänäsi kunnioittaen,

Tyttärentyttäresi

Eräs arkipäivä, II

Päivä alkoi melko perinteisesti. Hämmentelin puurokattilaa liedellä, jolloin nuorempi hätähousu alkoi repiä lahkeista. Tällä kertaa nilkkoihin valahtaneet yöpuvunhousut eivät haitanneet yhtä paljon kuin kesällä, jolloin ikkunan takana pällisteli kaksi parveketta remppaavaa raksatyyppiä.

"Käväisen vain ihan pikaisesti makkarissa..." Selän kääntämisen aikana kolme vessapaperirullaa oli levitelty pitkin eteisen lattiaa. Vanhempi apuri lupautui ystävällisesti korjaamaan pikkuveikan jäljet. Pian kolme vessapaperirullallista paperia oli survottuna kylppärissä olevaan koriin.

Sormiruokailijan lounasta lattialta noukkiessani sain muistutuksen siitä, että ensin kannattaa siivota ylijäämäruoat ruokailijan käden ulottuvilta ja vasta sitten lattialta. Kesäkurpitsan suikaleita alkoi tipahdella takaraivolle, kun kuurailin lattiaa.

Kaksi vuotta vaipatta ollut tyyppi ilmoitti kesken kauppareissun, että pierastessa housuun oli tullut jotain ylimääräistä, ehkä vähän kakkaa.

Päivälliseksi tein lohisoppaa. Väsyneenä, omissa ajatuksissani. Havahtuessani takaisin tähän hetkeen huomasin paloittelevani kalaa suoraan biojätepussiin.

Iltapesun jälkeen vaipatta lattialla istunut pikkutyyppi osoitteli vuoroin nenääni ja vuoroin pippeliään - ja hirnui naurusta. Liekö löytänyt paljonkin yhtäläisyyksiä.

Ei mulla muuta, tämmöinen päivä tänään. Oiskohan aika painua pehkuihin.

Väsynein katsein,
Jokusten äiti

Parvekeremontti

Kesäkuukausien ajan meillä on ollut elämässämme pieni lisäjännitysmomentti. Kahdeksan noin kahden metrin korkuista ja puoli metriä leveää lasilevyä ovat seisseet makkarissamme. Alkuperäisen viiden viikon sijaan parvekeremontti kesti yli viisi kuukautta. Kahden pienen ja erittäin meneväisen lapsen taloudessa viisi kuukautta on hemmetin pitkä aika jännittää, pysyvätkö parvekelasit ehjinä vai törmääkö joku niihin kammottavin seurauksin.

Ainoa vaaranpaikka taisi lopulta olla se, kun kissa hyppäsi lasien vieressä olleelta keittiöjakkaralta niin ponnekkaasti, että jakkara keinahti päin lasipinoa. Onneksi tässäkään tilanteessa ei käynyt kuinkaan. Syyllinen jakkaran sijoitteluun katuu syvästi tekoaan tätä kirjoittaessaan. Naputtelua tahdittaa parvekkeelta kantautuva porakoneen ääni. Parvekelasitusfirman heppu laittelee levyjä paikoilleen. Möykkä ei haittaa yhtään, vaikka sattuukin lapsen päikkäriaikaan. Kunhan vain saadaan lasit sinne minne kuuluvat, pois jaloista kuljeksimasta. Samalla pääsemme palauttamaan parvekekalusteet paikoilleen. Vaikka esim. ylimääräinen sohva eteiskäytävässä onkin ollut läjittelijän unelma, oiva ulkovaatteiden lasku- ja säilytyspaikka.

Matkan varrella oli myös muutamia muita mielenkiintoisia tilanteita. Taloyhtiön luhtikäytävien lattioita pinnoitettaessa kulku oli välillä hankalaa. Eräs päivä lasten kanssa kotiin palatessani, pääsimme yllätykseksemme keskelle temppurataa. Junnu nautti tilanteesta, minua se hikoilutti. Olosuhteet eli kantamukset (vauva + hoitolaukku + neljä kauppakassia) huomioon ottaen selvisimme koitoksesta kunnialla.

Toisella kerralla puistoon lähtö viivästyi, kun oven takana ei ollutkaan tuttua porrasaskelmaa, vaan silmien alla komeili vasta tasoitettu sementti. Remppatyyppi sattui onneksi pian paikalle ja lupasi auttaa meidät ulos. Lapset hän kantoi yksitellen, minulle asetteli lankun, jota pitkin pääsin astelemaan porraskäytävään. "Äiti, miksei se setä kantanut sua?", uteli Junnu.

Jänniä nämä remontit.


Syysterveisin,
Jokusten äiti


Ps. Lapsi nukkui tänään pisimmät päikkärinsä sitten pikkuvauva-ajan. "Pitänee ostaa pora", järkeili lasten isä.

Kotikäytävän temppurata 

Villahäät

Seitsemän vuotta sitten juoksimme maistraattiin.

Alun perin meidän oli tarkoitus avioitua kahdeksan päivää aiemmin, mutta suunnitelmiin tuli muutos pienen sähellykseni vuoksi. Olin osallistunut työkavereitteni kanssa jalkapalloturnaukseen, jossa mursin sormeni tuuratessani loukkaantunutta maalivahtia. Sormi lastoitettiin viideksi viikoksi, enkä halunnut astella avioon paketoidun keskisormen kanssa. Niinpä siirsimme naimisiinmenoa.

Lääkäriaika lastan poistamiseksi oli aamulla, joten ajattelin, että ehtisimme hyvin puoliltapäivin maistraattiin. Harmiksemme lääkäri oli lähes tunnin aikataulustaan myöhässä. Kun hän vielä passitti minut kontrolliröntgeniin ja kehotti tulemaan sen jälkeen takaisin vastaanotolle, alkoivat hikipisarat nousta otsalle. "Mihin sinulla niin kiire on?", kysyi lääkäri ärtyneesti, kun kerroin hänelle aikataulustani. "Naimisiin", vastasin varovaisesti hymyillen. "Sen takia minulla on tämä juhlamekkokin", jatkoin punastellen. Lääkärin ärtymys suli hetkessä. Hän kehotti minua etuilemaan hienovaraisesti röntgeniin ja tapaamisen sijaan soittamaan hänelle toimenpiteen jälkeen.

Niinpä eräs lokakuinen tiistai juoksin helma hulmuten luuri korvalla kohti maistraattia tuleva sulhoni vierelläni. Ehdimme ajoissa. Hieman hikisinä, mutta ajoissa.

Jälkeenpäin asiaa ajatellessani moisen aikataulun laatiminen tuntuu pähkähullulta, mutta toisaalta ainutkertaiseen ja jännittävään päivään saatiin ripaus lisää jännitystä ja muisteltavaa.

Hyvää villahääpäivää meille! <3

Pulputuspannut

Kohtapuoliin neljän ja puolen vuoden ikään ehtineen Junnun puhe pulppuaa ja ajatus lentää. Matka tähän hetkeen on ollut vekkulia seurattavaa.

Äänteistä omiin sanoihin

Aluksi Junnun jutustelu oli pelkkiä epämääräisiä äännähdyksiä. Sitten löytyivät pärinä-äänet. Tämän jälkeen kehityskaari kulki jotakuinkin seuraavanlaisen reitin: ääää, ä-ä-äää, än-nän-nää, däd-däd-dää, mam-mam-maa, pap-pap-paa. Ensimmäisten oikeasti tunnistettavien sanojen joukkoon lukeutui äidin, auton, mamman, papan, tissin, anna-verbin ja piimän lisäksi tähti. Viimeksi mainittua Junnu bongaili innoissaan ympäristöstä.

Pidemmistä ja hankalammista sanoista Junnu kehitteli omat helpommat versionsa. Tomppa, manni ja mumu kuuluivat ruokapöydän ehdottomiin suosikkeihin (tomaatti, mandariini ja smoothie). Soittamiseen Junnu käytti puhoa. Samaa ilmaisua käytettiin tosin myös joukkoliikennevälineestä. Dublo-legojen joukosta löytyivät bäbä ja jojo (Batman ja Jokeri). Vihi ja oha olivat jossain vaiheessa yhdet suosikkiväreistä (vihreä ja oranssi). Kaikkea suurta Junnu hämmästeli toteamalla ohhoh.

Persoonamuotojen makustelua

2-vuotiaana Junnulla oli vaihe, jolloin hän tapasi vastata yksikön toisessa persoonassa. Kysyttäessä "otatko maitoa" tai "haluatko leipää", vastaus oli "otat" ja "haluat".

Lähestyttäessä 2,5 vuoden ikää yleisin ilmaisu asiaan kuin asiaan oli ”Junnu haluaa”. Oikein kovasti jotain halutessaan Junnu vahvisti sanomaansa tasajalkahypyillä ja huutoitkun tapaisella möykällä.

Tämän jälkeen yksikön kolmas persoonamuoto vaihtui ensimmäiseen persoonaan. Surkuhupaisaa oli huomata, että tässä vaiheessa äiti jäi eittämättä kehityksessä jälkeen. Äiti nimittäin käy nyt viidettäkymppiä ja puhuu itsestään edelleen kolmannessa persoonassa.

3,5 vuoden paikkeilla "minä" muuttui muotoon "mä". Samoihin aikoihin meillä liiraili tyyppi pikkuautoillaan ja hoki "meikä luisuu".

Kyselyiän uudet muodot

3,5 vuoden iässä oli vaihe, jolloin Junnu kertoi toiselle vanhemmalle mitä toinen oli juuri sanonut. Siitäkin huolimatta, että istuimme kaikki saman pöydän ääressä. "Isi, äiti sanoi että..." Minua huvitti tämä vaihe kovasti. Välillä tuntuu, ettei mies rekisteröi sanomaani, mutta tämän kertakaikkisen loistavan vaiheen ansiosta viestini välittymisen mahdollisuudet kasvoivat huimasti.

Alkuvuotta leimasi se, että Junnu uteli miksi mitäkin sanottiin. Pääsi vanhemman suusta sitten hämmästelevä "oho" tai pidempikin pohdinta, halusi Junnu tietää miksi näin tuli sanottua. Aluksi hän kyseli mielenkiinnosta. Sittemmin kysely jäi tavaksi, sillä harvoin hän lopulta jaksoi jäädä kuuntelemaan vastausta. Siinä sitä sitten huomasi selittelevänsä itselleen, miksi mitäkin oli pohtinut.

Runsaan vuoden kuumana käynyt kyselyvaihe sai keväällä uudenlaisen muodon. Suorat miksi-kysymykset vähenivät ja Junnu keskittyi poimimaan outoja sanoja. Syyniin joutuivat niin ihmisten väliset keskustelut kuin TV:stä tai radiosta kuultu puhe. Yhden lyhyen automatkan aikana minulta kysyttiin psykoterapian, hiivatulehduksen ja tyrehtymisen merkitystä. Junnu myös pohti löytyykö 0 100 100 numerosta todella ihan kaikki, mitä ihminen tarvitsee.

Takaisin kaaren alkuun

Mielenkiinnolla seuraamme, millaisen kehityskaaren vauva käy. Ensimmäisten ääntelyjen jälkeen hän löysi heti oman polkunsa. Vauva puristi huulet tiukasti yhteen ja piti mmmm-äänteen tapaista muminaa. Kolmi-nelikuisena siirryttiin pari askelta eteenpäin. Huulien välistä pääsi vuoroin ilmaa, vuoroin kuolaa, joten äänteet vaihtelivat pärinöistä surinoihin. Kuvasin pätkän tätä kuolaavaa päristelijää. Liekö sattumaa vai tapauksesta johtuvaa, mutta kännykkäni lakkasi toimimasta hetki tämän jälkeen.

Vauvavuoden ollessa nyt loppusuoralla, juttelee vauva omaa kieltään. Ajoittain se muistuttaa Intian murteella puhuttua englantia. Toisinaan taas mieleen hiipii vanhan modeemin ruksutus. Tämän lisäksi vauvalla on muutamia tilannekohtaisia tapoja ilmaista itseään. "Möykkä-Make" osallistuu mielellään etenkin kaikkiin kiivaisiin keskusteluihin. Läpitunkeva "äää" voimistuu muun keskustelun tahtiin. Sama "äää" muutamaa astetta vaimeampana toimii myös myötätunnon osoituksena isoveikan harmin hetkellä. Soma "ai ai" kuuluu vauvan silittäessä perheemme kissaa. Napakka "ö" kertoo vauvan tahtovan jotakin. Tätä tehostaa kohteeseen osoittava etusormi ja vaativa katse.

Äiti (ehkä lähempänä äitä) -huudahduksia olemme saaneet kuulla muutamia. Seuraavaa tunnistettavaa sanaa jännäämme koko porukalla.

Höpöttelemisiin,

Jokusten äiti

Jokusten Sanomat 6/2017

Junnu katsoi vanhempiensa kanssa MM-maratonia. Hän kyseli vähän väliä, että joko juoksijat kohta tulevat maaliin. "Ne varmaan juoksee niin kauan kunnes me kuollaan", tuhahti vastauksiin turhautunut penkkiurheilija lopulta.

"Mä vähän paukuttelin", tokaisi Junnu junaa odotellessaan.

"Onko sulla kakkahätä?" kysyi äiti heti.

"Ei, multa tulee peräsuolesta pelkkiä lauluja", vastasi Junnu.

Äidin kaveri tuli kylään. Hänen autostaan oli mennyt tuulilasi rikki. "Onko siihen iskenyt meteoriitti?", kysyi Junnu.

"Nukuitko hyvin?" kysyi äiti aamulla Junnulta.

"Joo, kun heräsin, musta tuntui että olen nukkunut koko elämäni", vastasi Junnu.

Äiti hävisi Junnulle Hippo-pelissä. Äiti mietti, että mahtoikohan hänellä olla väärä tekniikka. "Ei sulla ole väärä tekniikka, pelaat vain huonosti", totesi Junnu äidille.

Junnu ja äiti istuskelivat mummulassa pianon ääressä.

Äiti: "Soitetaanko Ukko-Nooa vai Jänis istui maassa?" (Siinä oli jotakuinkin kaikki, mihin äiti pystyi.)

Junnu: "Eiku Mozartia."

"Ei se anteeksipyyntö vielä ole myöhäistä", sanoi äiti Junnulle, kun he selvittelivät riitatilannetta.

"Joo, mut äiti, silloin se on jo myöhäistä kun mä kuolen", vastasi Junnu.


Äiti ja Junnu palailivat kotiin hieman epätavallisesta suunnasta. Junnu kyseli kärsimättömästi, että koska käännytään tutulle reitille.
"Tuolla kaukana häämöttää Teboilin risteys, siitä käännytään", sanoi äiti.
"Ai toi, joka on kuin karhun hyppyasento, kun se on juuri ponnahtamassa ilmaan?", tiedusteli Junnu.

"Äiti, ota äkkiä kuva tosta maisemasta, se on niin kaunis."