Lopetin koreanmuksinnan pari vuotta sitten. Silti tämäkin viikonloppu vilahti tiiviisti kamppailun parissa. Ensin multitaskasin aamusta iltaan katsojana, valmentajana ja erotuomarina, kun kaksi kekkapoikaa nujusi keskenään sisä- ja ulkoareenoilla. Pihapainissa pienempi puikkaaja oli ripeämpi tuuppimaan tahinan alkuun. Itse kähinässä varta vasten kasaan haravoitu pihlajavaahterapatja pöllysi punakeltaisena, nauravana pilvenä. Matsin päätyttyä päällekkäin pötköttävät pojanpätkät kiepsahtivat ketterästi jaloilleen ja kohta oli taas kariketatami potkittu valmiiksi seuraavaa kierrosta varten. Päivän pimettyä turnausta jatkettiin olkkarissa. Miten monelle mutkalle minimyhit maton mylläävätkin muutamassa minuutissa.
Veljesten simahdettua seurasin jännityksellä toistakin kiivasta mittelöä. Silmää vinhemmin tikkaavat tuplatriplasarjat lennättivät ajatukseni 1990-luvun ottelutaekwondon klassikoihin. Ärhäkkä rähinä päättyi parissa minuutissa. Villin jalanvatkuun möyhentämä peitto nöyrtyi tasaisesti pussilakanan sisälle, laskeutuen keveänä ja kesytettynä yöpuulle asettuvan voittajansa päälle. Taputin seisaaltani vaimoni ällistyttävälle suoritukselle.
Illan viimeisen matsin aioin voittaa itse. Nyökkäsin vastukselleni. Ja kohta uudestaan. Eeei väsytä, lepuutan vain hetken luomiani, vastasin uteluun. Nyökkäsin jälleen. Sitten se tapahtui. Nukkumatti tyrmäsi minut täysin, pyytämättä ja yllättäen. Kietoutuessani pimeyden viittaan ja kuulokkeitteni johtoon pohdin vielä:
kuinka junnu jutoava ehti
olla hetken putoava lehti
vaikka veikkaa vasta veti
ruskaisen maan nasta peti
Veljesten simahdettua seurasin jännityksellä toistakin kiivasta mittelöä. Silmää vinhemmin tikkaavat tuplatriplasarjat lennättivät ajatukseni 1990-luvun ottelutaekwondon klassikoihin. Ärhäkkä rähinä päättyi parissa minuutissa. Villin jalanvatkuun möyhentämä peitto nöyrtyi tasaisesti pussilakanan sisälle, laskeutuen keveänä ja kesytettynä yöpuulle asettuvan voittajansa päälle. Taputin seisaaltani vaimoni ällistyttävälle suoritukselle.
Illan viimeisen matsin aioin voittaa itse. Nyökkäsin vastukselleni. Ja kohta uudestaan. Eeei väsytä, lepuutan vain hetken luomiani, vastasin uteluun. Nyökkäsin jälleen. Sitten se tapahtui. Nukkumatti tyrmäsi minut täysin, pyytämättä ja yllättäen. Kietoutuessani pimeyden viittaan ja kuulokkeitteni johtoon pohdin vielä:
kuinka junnu jutoava ehti
olla hetken putoava lehti
vaikka veikkaa vasta veti
ruskaisen maan nasta peti
- Jokusten isä
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti