Kaikenkarvaisia kamppailuja

Lopetin koreanmuksinnan pari vuotta sitten. Silti tämäkin viikonloppu vilahti tiiviisti kamppailun parissa. Ensin multitaskasin aamusta iltaan katsojana, valmentajana ja erotuomarina, kun kaksi kekkapoikaa nujusi keskenään sisä- ja ulkoareenoilla. Pihapainissa pienempi puikkaaja oli ripeämpi tuuppimaan tahinan alkuun. Itse kähinässä varta vasten kasaan haravoitu pihlajavaahterapatja pöllysi punakeltaisena, nauravana pilvenä. Matsin päätyttyä päällekkäin pötköttävät pojanpätkät kiepsahtivat ketterästi jaloilleen ja kohta oli taas kariketatami potkittu valmiiksi seuraavaa kierrosta varten. Päivän pimettyä turnausta jatkettiin olkkarissa. Miten monelle mutkalle minimyhit maton mylläävätkin muutamassa minuutissa.

Veljesten simahdettua seurasin jännityksellä toistakin kiivasta mittelöä. Silmää vinhemmin tikkaavat tuplatriplasarjat lennättivät ajatukseni 1990-luvun ottelutaekwondon klassikoihin. Ärhäkkä rähinä päättyi parissa minuutissa. Villin jalanvatkuun möyhentämä peitto nöyrtyi tasaisesti pussilakanan sisälle, laskeutuen keveänä ja kesytettynä yöpuulle asettuvan voittajansa päälle. Taputin seisaaltani vaimoni ällistyttävälle suoritukselle.

Illan viimeisen matsin aioin voittaa itse. Nyökkäsin vastukselleni. Ja kohta uudestaan. Eeei väsytä, lepuutan vain hetken luomiani, vastasin uteluun. Nyökkäsin jälleen. Sitten se tapahtui. Nukkumatti tyrmäsi minut täysin, pyytämättä ja yllättäen. Kietoutuessani pimeyden viittaan ja kuulokkeitteni johtoon pohdin vielä:

kuinka junnu jutoava ehti
olla hetken putoava lehti
vaikka veikkaa vasta veti
ruskaisen maan nasta peti

- Jokusten isä

Hajamielistyneet höttöaivot

Viime viikolla lähdin jumppatunnilta sisätossuissani. Ulkojalkineet unohtuivat studion eteiseen. Eilen oli sadonkorjuun aika. Kotiutin kolme paria kenkiäni.

Kävin lasten kanssa viime viikonloppuna äitini luona. Pysähdyimme paluumatkalla syömään, jolloin huomasin lähteneeni reissuun ilman takkia. Pusakka onneksi kulkeutui seuraavana päivänä pääkaupunkiseudulle äidin ystävän mukana. Teimme tärskyt päärautatieasemalle, josta kävin kipaisemassa pukineen itselleni.

Syystuulten puhaltaessa olisi takkikriisi alkanut tuntua jo luissa ja ytimissä. Kesällä hävitin nimittäin jo yhden vaatekappaleen. Se loistaa edelleen poissaolollaan. Olin lähdössä mammakaverieni kanssa saunomaan ja istumaan iltaa Löylyyn. Lähdön hetkellä oli tarkoitus napata takki naulakosta mukaani. Eipä ollut mitä napata. Olen koittanut etsiä johtolankoja päällysvaatteeni kohtalosta. Turhaan. Lämpimän kesän vuoksi en tullut sitä juuri käyttäneeksi. Silti tiemme onnistuivat erkanemaan jossain, toistaiseksi täysin tuntemattomassa paikassa. Harmitusta syventää se, että toiset autonavaimet olivat takin taskussa. Tai sitten jossain eri jemmassa. Tiedä häntä. En pysy enää hukkaamieni tavaroiden perässä.

Tänään ajattelin työskennellä kotoa käsin. Istahdin yöpuvussa koneen ääreen ja avasin toimistoni. Koneen akku alkoi olla vähissä, joten lähdin etsimään laukusta laturia. Eipä se tietenkään ollut siellä. Eikä missään muuallakaan. Kiskoin vaatteet vikkelästi päälleni ja ajoin töihin. Vain todetakseni, ettei laturi ollut sielläkään. Nappasin harmistuksissani koko telakan piuhoineen päivineen mukaan ja pyyhälsin takaisin kotiin. Olin laittanut aamulla tiski- ja pyykkikoneet päälle. En halunnut jättää niitä pitkäksi aikaa yksin hurisemaan, ettei kaupan päälle saataisi vielä vesivahinkoakin.

Ennen lapsia minulla pysyi paletti hyvin kasassa. Olin jopa hieman ylpeä siitä, kuinka muistin kaikki tapahtumat ja ajankohdat. Nyt pääni on täynnä epämääräistä höttöä. Olen miettinyt, mihin asti voin naureskella toimintaani ja missä vaiheessa pitää tosissaan huolestua. Toistaiseksi olen laittanut kaiken hektisen elämänvaiheen piikkiin. En enää luota muistiini. Outlook-kalenterini hälyttää töissä joka päivä kello 15.15 ja käskee hakemaan lapset. Tähän asti olen suoriutunut tehtävästä mallikkaasti. Mutta jännitän päivää, jolloin kiireen keskellä valitsen Outlookin tarjoamista vaihtoehdoista "hylkää". Onneksi jo ajatuskin havahduttaa, koska kuulostaa lastenhakukontekstissa aivan liian julmalta.


Terveisin muistikapasiteetin äärirajoilla painiskeleva
Jokusten äiti

Jokusten Sanomat 6/2018

"Liukumäki ainakin oli cool", totesi Junnu erään leikkipuiston vempeleistä.
"Miksi liukumäki oli kuu?", ihmetteli pikkuveli.


Kosmologista dialogia osa II:
"Jupiter on suurin planeetta ja Saturnus on toiseksi suurin", luetteli Junnu planeettojen kokoja.
"Onko Saturnus kasvanut?", kysyi pikkuveli.
"Ei ole, mutta sinä kasvat pikkuhiljaa koko ajan", vastasi Junnu veljelleen.

Muutaman päivän kuluttua kuopus äidilleen:
"Äiti, mikä on suurin?"
"Hmm, missä mielessä tarkoitat?"
"Neptunus on suurin.
"Eikös Jupiter ole suurin."
"Jupiter on Saturnus"
"Tiedätkö mitä Jupiter, Saturnus ja Neptunus ovat?
"En muista", vastasi kuopus ja lähti matkoihinsa.


Äiti ja Junnu pohtivat iltasadun jälkeen sitä, miten eri asioita oppii, kun niitä harjoittelee.
"Mutta mitään astronauttijuttuja mun ei tarvi vielä osata. Raketin rakentamista ja sellaista."


Junnu huusi vessasta:
"Äiti tuu kattomaan. Tää kakkapökäle on ihan kuin karhu, joka puhaltaa pilliin."


Junnu lähti aamulla äidin vierestä olkkariin.
"Mä hieron unihiekat pois, etten mä nukahda kesken matkan."


"Miksi minulle laitettiin laastari?", kysyi perheen pienin kun sai HopLopissa käteensä sisäänpääsyrannekkeen.


Äiti kyseli tarhapäivän kuulumisia lapsia hakiessaan.
"Mitäs me tänään laulettiin?", kysyi lastenhoitaja Veikalta.
"Peppi Pitkätossu hopsulaheisulahopsansaa", vastasi taapero.
"Sinä kyllä lauloit sitä, mutta me muut laulettiin eläinlauluja", vastasi lastenhoitaja.


Oli aika valita iltalaulu. Kuopus esitti toiveensa:
"Äiti, laulatko pihlajanmarjat?"
"Tarkoitatko Uralin pihlajaa?
"Joo, tarkoitan."


Kuopus heitti aamiaisleipänsä komeassa kaaressa lattialle.
"Ei saa heittää ruokaa lattialle", torui äiti.
"Se oli keihäsheittoa", vastasi kuopus innoissaan.

Pari palaa arkea

Maanantai 

"Aamu sujui smuutisti. Mulahdettiin pihalle ja vaihdettiin katoksessa sadetakit. Marssi oli hiljainen. Sateen ropina, pulisevat rännit, viemärin kierteet ja leviävät lätäköt imaisivat kaksikon kiinnostuksen. Päiväkodilla sama toimien liukkaus jatkui. Veikka käveli suoraan, taakseen katsomatta aamupalapöytään. Nappasin lennosta ulkopöksyt ja lakin naulakkoon. Viime vilkaisulla hyväntuuliset höpsöttelijät huitelivat aamupalaa konkarin elkein."

Lapsia hakiessani hoitaja kertoi, että olivat päiväkodissa ihmetelleet kuopuksen suurta sadetakkia. 85 senttisen lapsen naulakossa oli roikkunut 120 senttinen asuste. Junnun lokerosta oli lopulta löytynyt sopivampaa vaatetusta.

 "Hups. Niillä mentiin päiväkotiin, ja hyvin sujui. Pojat eivät motkottaneet yhtään", vastasi mies viestiini. Hihittelin aamuista näkyä mielessäni. Junnu piukeissa vetimissä, Veikka ylisuurissa tamineissa hihat maata viistäen.

Kotiin tullessamme ruokapöydän neljästä tuolista yksikään ei ollut siellä missä piti. Kaikki olivat levällään pitkin huushollia. Lisäksi makkarin jalkalamppu oli siirretty paraatipaikalle keskelle olkkarin lattiaa. "Aamulla oli vähän kaikenlaista leikkihommaa. Avaruuslentäjät aurinkokunnassa ja mönkijät keittiönpöydällä eli kuun pinnalla -tyyppisiä tilanteita." Palauttelin tavaroita paikoilleen. Kämpän myllänneet avaruuslentäjät painivat lattialla.

Tiistai

"Tiistain aamutoimet hoituivat leppoisasti leikkien ja lukuhetkien lomassa. Kakkakatiskasta ongittiin keskikokoinen kampela. Marssin aikana Junnu harjoitteli pyörähdyshyppyjä ja ihmetteli miksi pilvet heijastuvat lätäköistä. Mietimme valon rakennetta ja käyttäytymistä yhdessä. Veikka kulki puolen patikkaa sylitaksilla, puiden lehtiä kepillä huitoen. Päiväkodin porstuassa touhuttiin tehokkaasti. Sitten pienempi pojista huikkasi moikut ja isoveikka vilkutti vinhasti ikkunasta. Hymyn kyhny kapusi leukalihoille päivää paistattelemaan. Pus<3"

Hymyilin luettuani viestin. Aamupäivän kohokohtia nuo kekkapoikien kuulumiset. Haukotutti. Veikka oli nukkunut pari yötä vähän huonommin. Omalla kohdallani se näyttäytyi tavallista hajamielisempänä toimintana. Sähläsin työpäivän mittaan yhtä jos toista, onneksi kuitenkin melko harmitonta. Töiden jälkeen kiiruhdin päiväkodille kuopuksen vanhempainiltaan. Tilaisuuden päätyttyä Junnu oli jo pienten puolen ovella kärkkymässä. Kyselin vielä pikaisesti lastentarhanopettajalta Veikan kuulumiset ja lähdimme autoa kohti. Olin saanut lapset turvavöihin, kun tajusin, etten ollut huomannut huikata kenellekään Junnun lähtevän kotiin. Kipaisin pikaisesti takaisin päiväkodille. "Vähän tässä katselin, että mihin se Junnu hävisi", vastasi hoitaja anteeksipyytelevään ja noloutta tihkuvaan puuskutukseeni.

Koska yölliset itkeskelyt mietityttivät, olin varannut Veikalle illaksi lääkäriajan. Pientä nuhaa kummempaa oiretta hänellä ei huonojen öiden lisäksi ollut, mutta ajattelin, että menemme varoiksi lääkäriin. Diagnoosi oli korvatulehdus. Taas. Edellisen kuurin päättymisestä ei ollut kulunut edes kahta viikkoa. Pienen potilaan yleisolemus oli kaikesta huolimatta reipas. Lääkärin toivottaessa hyviä vointeja, vastasi Veikka kohteliaasti, että kiitos samoin ja kysyi saako sammuttaa lääkärin huoneesta valon.

Kipaisimme apteekin kautta kotiin. Lääkintätuokion jälkeen luovutin jälkikasvun mieheni hoiviin ja aloin kiskoa urheiluvermettä ylleni. Hullunhektisen ja väsyneen päivän jälkeen lenkkeily hämärtyvässä syysillassa mammakaverien kanssa olisi mitä mainiointa terapiaa.

Tihkusateisen lenkin jälkeen olin vakuuttunut siitä, että kuntoilu on parasta lääkettä ruuhkavuosiahdistuksen torjuntaan. Ajoittainen livistäminen lasten iltahulinoista tulee selviytymiskeinojen paletissa heti hyvänä kakkosena.


Jokusten äiti

Avaruuslentäjä piilosilla.

Kekkapoikien aamumarssit

Tällä viikolla olen havainnoinut ihmisiä, ihmisyyttä ja itseäni päiväkotimatkojen petrimaljassa. Tutkimuksieni mukaan aamuinen tohina tahtoo takertua tiukasti arjen alivuokralaisiin. Pakottavalta tuntuva kiire tempoo uneliaita raajoja ja mieltä väkivalloin tahdosta riippumattomiin suuntiin. Hiljaisille kasvoille piirtyy synkkiä, suoria viivoja. Olen viljellyt mielessäni vastalääkettä.

Maanantai läikytteli sielun sappinesteitä ja tukahdutettuja voimasanoja rinnuksille. Pyyhin ne unohdukseen rauhallisuuden rätillä. Jälkikasvun pukimet pujahtivat päälle kuin itsestään satunnaisista jännäpurkauksista huolimatta. Kotipihalla seurasimme syöksyputkien solinaa. Tarhamarssi asetteli vitkan viittaa harteilleen. Nokkelalla taktikoinnilla ja pienen kärtyn hinnalla sain kartoitettua kolmikollemme lopulta rännivapaan reitin. Tarkkailimme ympäröivää. Saapastelimme kepeän suulauden sulattamina suoraan huttupöytään. Pirteä riemukkuus pulppusi pojanpätkistä, vaikka nuorempi hieman arastelikin eron hetkeä.

Tiistaina ajelehdimme tarhaan lenseällä rytmillä. Kekkapojan ja kuhmukaalin kahinointi katosi korkeudessa kaakottavien hanhiaurojen hämmästelyyn. Viisivuotias ynnäsi taivaalta yhteensä 22 parvellista siivekkäitä syysmuuttajia. Seurailimme niiden näytöstä pitkään. Kerroin lintuja tiirailevalle kaksikolle yleisesti muuttolinnuista ja hanhista vielä erikseen. Viipyilevän esitelmän päätteeksi Veikka käännähti katsomaan minua. Sorsia, totesi taapero lakonisesti ja jatkoi tarmokasta askeltamista päiväkodin suuntaan. Eron mustassa murheessa oli valon kaikuja.

Tänään varttuneempi vesseli kehitteli erilaisia tehtäviä talsimisemme täytteeksi. Erään piruettisarjan päätteeksi hän kompastui kantoon ja lennähti kaaressa pyrstölleen. Samassa matalampi nalliainen säntäsi kumpparit pärskyen lähimpään lätäkköön. Nauroimme makeasti. Loppusuoran kirimme vesi verkkapöksyistä valuen. Kanssamme liisi pääjoukosta unohtunut pitkäkaulojen aura. Vilkutimme pilvenkyntäjille. Hoitopaikan porstuassa vaihdoin veljeksille kuivat housut. Junnu riemusteli kavereiden kerääntyessä ympärille. Veikka murehti hetken vanhasta muistista murkinasalin kynnyksellä, mutta istahti sitten tottuneesti vellikauhan varteen. Pieni porunkärsä päättyi pyrähtäessäni heilutellen ulko-ovelle.

Aamuinen ilma oli raikas. Sateen pieksämä maa narisi kumitossujen tahdissa. Kiire liukui itsestään viemärin kierteeseen. Huoleton kirpeys tuoksui tuulessa. Kopsautin kantapäitäni kepeästi yhteen. Juna kolkotti asemalle.


Jokusten isä

Syystuulet

Luin juuri kolmen vuoden takaisen FB-postaukseni:

Päiväkotiarki alkoi eilen pitkän kesäloman jälkeen. Eka päivä meni hyvin, toisen aamun startti oli saamastani raportista päätellen ”aavistuksen” mutkikkaampi:
”Sen jälkeen kun lähdit, niin jokainen sekunti, joka ikinen asia, painittiin raivoisalla vastarinnalla läpi. Tuntuu kuin olisi saanut puolentoista tunnin epilepsiakohtauksen kahvakuula kädessä. Mentiin kärryillä muuten. Se oli ainoa vaihtoehto ehtiä aamupalalle. Suvantoa kärryily ei kärttyilyyn tuonut, kun vauhtiaskelluksen yhteydessä piti paimentaa kaikilla vapailla raajoilla turvavöissä tempoilevaa villiä alkueläintä. Ja napsia ilmasta lätäköitä kohti viuhuvia lakkeja ja kenkiä. Henkeäsalpaavia hetkiä, mutta selvittiin. Hiki virtasi vuolaasti, vieläkin.”

Nyt olemme lähes samankaltaisessa tilanteessa. Pikkuveli tallustelee isomman vanavedessä päiväkotiin. Opettelemme kaikki uudenlaista elämänvaihetta.

Ensimmäiset pari päivää meni hyvin. Kotoa lähdettiin pukeissa, hampaat pestyinä, hyvässä yhteisymmärryksessä ja ajoissa. Kumpikin lapsi jäi hyväntuulisena aamupalapöytään ja tarttui tomerana puurolusikkaan. Lähdin levollisin mielin töihin.

Istuin tietokoneen näyttöä tuijotellen. Yritin selvittää missä mennään. Mitä oli tapahtunut runsaan 2,5 vuoden aikana, jonka ehdin olla poissa työelämästä. Ensin kahdeksan kuukautta opintovapaalla, sitten kaksi vuotta kotona. Päivän aikana tunnelmat sahasivat siksakkia. Innostuksesta epätoivoon ja ikävään.

Lasten isä haki poikasemme ensimmäisenä päivänä hoidosta. Kiirehdin suoraan kotiovelta halaamaan lapsia. ”Äiti käy käsienpesulla”, ojensi nuorimmainen minua. Hymyilytti. Päivä oli kuulemma sujunut kaikilla mainiosti.

Toinen aamu meni samaa rataa. Olin oikeastaan vähän ymmälläni. Junnun kanssa lähtemiset ovat aina olleet jonkinsortin rymistelyä. Nyt hän oli kahtena peräkkäisenä päivänä hoitanut aamutoimet suitsait ilman vetkutteluita ja kiukutteluita. Kuopuksenkin kanssa kaikki sujui. Hänen 2-vuotisuhmansa on nostanut siinä määrin päätään, että olin varautunut toisenlaisiin aamuihin.

Saamani piti.

"Äiti höpsöttele", toivoi kuopus häntä tänään pukiessani. Liekö turhan nopeasti kiiruhtava kello kiristänyt suupieltäni, koska en onnistunut tavoittamaan lapseni mielikuvaa höpsöttelystä. Seuraavan raivokkaan kohtauksen aiheutti hampaidenpesu. Meidän olisi pitänyt olla jo menossa, kun Junnu vielä ilmoitti, ettei haluakaan pukeutua valitsemaansa puseroon. Se oli kuulemma liian nätti pidettäväksi päällä, hän tekisi siitä mieluummin taulun. Lopulta kärräsin taaperoa puolijuoksua päiväkotiin. Junnu keikkui vauhdissa mukana. "Miksi tänään ei mennä autolla", hän kysyi. "Pidän etäpäivän", vastasin. "Äiti, missä on etana?", liittyi pienin keskusteluun.

Tänään kökötin neljättä päivää sormet koneen näppäimistöllä. En saanut itkuisena päiväkotiin jäänyttä lasta mielestäni. Kuinka hurjalta arkielämämme muutos mahtaakaan tuntua alle 2-vuotiaasta. Aamujen kireistä aikatauluista ja käsistä lipsuvista langoista ahdistunut äiti varmasti entisestään hämmentää pientä.

Roolitukset eivät muutenkaan ole toimineet suunnitellusti. Minä vien, hän hakee piti tasan ensimmäisen päivän ajan. Sitten tuli mainosmaailmassa kiireitä. Täytyi kuulemma ajella jonkun hahmon digipartaa. Niinpä minä suhasin seuraavina päivinä tarhan kautta mennen tullen.

Mikään edellä mainituista ei tullut yllätyksenä, joten en tiedä miten kuvittelin saavamme tehtävienjaon toimimaan näin. Olen erittäin kiitollinen siitä ettei ole pakko. Messengerissä pidetyn pikaisen kriisipalaverin jälkeen päätimme ensi viikosta alkaen jakaa roolit uusiksi. Jatkossa lapset saavat tasapainoisen aamun peruskallion kanssa, minä pidän mielenterveyteni ja digiukkeli saa iltapäivisin ajella rauhassa pikselipartaansa.


Ensimmäisen arkiviikon pyörteissä happea haukkoen,

Jokusten äiti

Jokusten Sanomat 5/2018

"Onpas positiivinen alku päivään", huokaisi äiti poikien aamuiseen riitelyyn.
"Eiku negatiivinen", korjasi Junnu.
"Eiku krokotiilinen", jatkoi perheen pienin.

Veljesten keskusteluja:

"Olet rakas", sanoi isoveli.
"Ei oo rakas, on aarnegaattori", vastasi pikkuveli


"Kinder-munia ei voi syödä kovin paljon", opasti isoveli.
"Miksi?", kysyi pikkuveli.
"Siinä on niin paljon semmoista happohyökkäystä. Hammaspeikot tulee muuten suuhun mylläämään ja jylläämään."


Aulangon kansallismaisemasta kotiinpäin körötellessä takapenkin pienet tiedemiehet kävivät kosmologista dialogia:
"Saturnus koostuu pääosin vedystä."
"Miksi?"
"Koska se on kaasuplaneetta."


Junnu: "Milloin te unohdatte ne asiat, jotka on ollu kauan mielessä?"
Isä: "Hyvä kysymys." (Isän pitkähkö selitys asioiden merkityksestä ihmisille ja pitkäkestoisen muistin toiminnasta.) "Minkälaisia asioita sinä olet unohtanut?"
Junnu: "Ainakin yhden patsaan mä olen unohtanut. Mä en muista sen nimeä, enkä sen muotoa. Tarkoitin sen Turtlesin niminen. Sieltä teidän Italian matkalta." (Donatello)

Junnu maistoi ekaa hattaraansa ja sai kuulla sen olevan tehty sokerista. "Ai pelkkää sokeria? No on kyllä tyhmä keksintö." Hattara jäi syömättä.

Junnu keikkui sohvalla pää alaspäin.
"Miksi kaikki on niin ylösalaisin? Koska minä olen alasylöisin."

Junnu istuutui lattialle äidin jalkojen päälle, mutta pomppasi sitten äkkiä pois. "Nää sun karvat on pistäviä kuin ruusunpiikit."


Taapero lauloi Maamme-laulua:
"Ei vettä antaa, hah hah haa."


"Miksi tossa on tota?", kysyi taapero ja tökkäsi sormellaan äiti silmään. "Miksi äitiä pisti?", jatkoi tämä äidin vaikeroidessa silmäänsä.


”Äiti miksi on silmät suussa?”, kysyi taapero äidiltään, joka oli laittanut hetkeksi aurinkolasit suuhunsa.