Jokusten Sanomat 1/2021

- Äiti, mä näin pahaa unta, sanoi nuorempi kekkapoika aamusella.
- Voi sentään, millaista?
- Mulla oli synttärit ja kanat pilas sen.
- Miten ne kanat sen pilasi?
- Mun synttärikakun päällä oli siemeniä ja kanat nokki ne. Sit siihen kakkuun tuli reikä ja mun synttärit peruttiin. Sit mua harmitti.

Pojat olivat tehneet kolttosen. Äiti selitti heille hieman tuohtuneena ja ehkä turhan monisanaisesti, miksi näin ei olisi saanut toimia. 4-vuotias poimi puheesta oleellisen:
- Äiti, miks sä sanoit plus? Puhuu puhuu puhuu plus puhuu puhuu puhuu. Paljonko se on?

- Kippis!, kippisteli koko perhe päivällisellä lasejaan.
- Mitä kippis oikeastaan tarkoittaa?, kysyi Veikka.
- Kippis voi olla perua jostain toisesta kielestä, vastasi isä.
- Onko kippis perun kieltä?, kysyi 4-vuotias.

- Äiti, eiks nii et pukki on jo niin vanha, että se kuuluu riskiryhmään. Ehkä se pitää turvavälit ja heittelee vaan lahjat kaukaa", funtsaili Junnu jouluaattona. 

Lapset leikkivät huoneessaan.
- Sopiiko, että tää sortui?, kysyi Junnu.
- Joo, vastasi nuorempi.
Kräsh. Junnu kaatoi tornin. 
- Älä!!!, huusi kuopus.
- Sä sanoit, että sopii että se sortuu.
- Niin, mutta joo tarkoittaa että ei.

Miten ii keksittiin, kysyi 4-vuotias. Ehkä kun joku sanoi iik, tämä pohti. 

 

- Voitaisiin mennä luistelemaan, jos nyt ei mitään kissoja ja koiria sada taivaalta, sanoi äiti lapsille.
- Tohon on kyllä pakko puuttua. Ei voi sataa kuin kaloja ja sammakoita ja niitäkin vain tornadojen aikana, vastasi ekaluokkalainen.

- Myöhästyin bussista, kertoi Junnu koulusta tullessaan.
- Tuliko sulle suru?, kysyi äiti.
- Ei kun ilo, vastasi Junnu.
- Ai kuin?, ihmetteli äiti.
- No kun siinä bussissa oli kavereita.

Äiti kertoi lapsuutensa jouluperinteistä ja kysyi sitten isältä, oliko heillä erityisiä jouluperinteitä. Ennen kuin isä ehti vastata, kiirehti kuopus väliin: 
- Kysy meiltä mitä perinteitä meillä on. 
- No mitä jouluperinteitä teillä on?, kysyi äiti.
- Ensin leikin, sitten pesen hampaat, vastasi kuopus. 

Jokusten Sanomat 9/2020

Äiti oli tehnyt meksikolaista papupaistosta. Junnu katseli lautasta:
Mun järki estää maistamasta.   

Äiti ja lapset olivat käyneet katsomassa poikien uutta serkkua. Junnu innostui kovasti pienestä sukulaisestaan.
Oisko sunkin masussa vauva?, kysyi hän äidiltään toiveikkaana.
Ei ole kovin todennäköistä, että tämän ikäinen enää saisi lapsia, vastasi äiti.
Niin, sä oisit sit legendaarinen, totesi Junnu. 

Voi jumalan lauta!, huudahti kuopus.

Ja pari päivää myöhemmin:
Onko jumala kirosana?
Äiti pohti hetken miten vastata ja päätti pitkän selityksen sijaan oikaista:
Ei ole, mutta se jumalauta on.
Äiti, sä sanoit sen kirosanan.
No niin, kun kerroin mikä on kirosana ja mikä ei.
Oisit sanonut sen ilman ääntä.
Miten se ois asian selventänyt?
Kyllä mä silti oisin sen kuullut. 

Voitko halkaista tämän karateiskulla, kysyi kuopus aamiaispöydässä ja ojensi leivän isälle. 

Mä tiedän sun vastauksen melkein kaikkiin mun kysymyksiin, kertoi Junnu äidille. Tässä on mun muistilista:
Jos mä kysyn, että saanko pelata, vastaus on useimmiten ei.
Jos mä kysyn, että pelataanko lautapeliä, vastaus on joo, jos on sopiva hetki.
Jos mä kysyn, että leikitäänkö, riippuu mikä leikki se on. 

On se kyllä kumma, että miksi muka keskisormen näyttäminen on niin rumaa. Se on kuitenkin ihan samanlainen sormi kuin muutkin, tuumaili Junnu. 

Voitais piirtää pilvenpiirtäjä. Semmonen talo, joka piirtää pilviä, pohti kuopus. 

Äiti ja lapset keskustelivat Korvatunturista. 
Miksi sen nimi on Korvatunturi, pohti 4-vuotias. Varmaan siksi, että se kuulee kaiken.

Ja niin päin pois, lopetti isä virkkeensä.
Ai, niin päin pois vai eteenpäin, pohti kuopus. 

Toivoisin joululahjaksi rannekellon, oikean puhelimen, vauvanorsun, muttei mitään villiapinoita, luetteli perheen pienin. 

Isä ja äiti söivät pizzaa, jonka päällä oli jalopenoa. 
Tiesittekö, että jalopeno on ensimmäinen avaruuteen matkannut pippuri, kysyi Junnu.

Mä en halua, että mun nimi on Veikka. Haluan, että mun nimi on Haukka, totesi kuopus.

Äiti voitko tulla katsomaan?
Mikä siellä on hätänä?, kysyi äiti.
Mun purkka tipahti yhden (Monopolin) talon sisään, enkä mä saa sitä nyt pois. 

Ei maailma onneksi siihen kaadu, lohdutteli äiti Junnua.
Niin, miten se voisi kaatua, kun maailma on pallo, joka on avaruudessa, tuhahti Junnu.  

Koululainen oli kotona flunssan vuoksi. Äiti oli luvannut, että lapsi saa äidin koulutuksen aikaan pelata hetken kännykällään. Äiti ohjeisti lasta, ettei koulutuksen aikana tulisi juttelemaan. Paitsi, jos olisi supertärkeää asiaa, silloin hän voisi kirjoittaa asian vaikkapa paperille. "Niin, jos sä pystyisit esimerkiksi estämään maailmaa räjähtämästä", tämä pohti. "Juuri niin", vastasi äiti naurahtaen. Muutamaa minuuttia ennen sovitun peliajan alkamista äidin eteen ilmestyi lappu, jossa luki: Voinko jo aloittaa pelaamisen.

Äiti kertoi lapsille muistoja omasta lapsuudestaan. 
Missä mä silloin olin? Olinko mä kuollut, kysyi Veikka.

Kuopus aivasti vahingossa ruokaansa. 
Nyt se varmaan maistuu makeammalle, pohti lapsi tapahtunutta. 

Jos jää rankka päivä taakse, niin mikä päivä sitten tulee eteen, pohti perheen pienin. 

Jokusten Sanomat 8/2020

Jos ei tiedä mikä sieni tämä on, niin pitää kysyä aikuiselta. Jos ei aikuinenkaan tiedä, niin sit pitää kysyä lääkäriltä, pohti perheen pienin metsäretkellä. 

Ekaluokkalainen valmistautui koulupäivään.

Tarkistitko, että repussa on kaikki tarvittava?, kysyi äiti.

Tarkistin.
Oliko kaikki?

Joo.

Oliko penaali?

Oli.

Tuus katsomaan mikä täällä sohvalla on. (penaali)

Kuopus uimakoulun jälkeen:

Ei se haittaa, jos roiskuu kasvoille vettä. Mutta se haittaa, jos kuolee.

Ekaluokkalaiselle tuli naapurin tyttö yökylään. 

Äiti kysyi mistä olivat saaneet idean. Lapset kertoivat, että tyttö oli iltapäiväkerhossa pitänyt Junnua kädestä ja sanonut, ettei irrottaisi koskaan. Olivat sitten alkaneet pohtia, että siinä tapauksessa heidän pitäisi viettää yökin samassa paikassa. Siitä se ajatus sitten lähti.  

Kuopuksen kaveri, naapurin 4-vuotias poika, oli kysynyt äidiltään, että missä heillä on silityslauta. Mitä sinä sillä teet?, oli äiti tiedustellut. No kun haluan että mua silitetään, vastasi lapsi. 

Teissä on yksi ero, pohti perheen pienin vanhempiaan. Teillä molemmilla on tumma tukka. 

Ei se ole ero, opasti isoveli ja selvensi yhtäläisyyksien ja erojen merkitystä.

No teissä on se ero, että isillä on parta ja äidillä ei. Ja se, että isillä on enemmän karvoja säärissä.

Siinäkö ne erot oli?, nauroi äiti.

No sit on vielä se, että isin lippiksessä on tekstiä ja äidin ei. 

Äiti oli menossa suihkuun. 

Voit lainata mun uimalaseja, jos et halua, että vettä menee silmiin, tuli kuopus vinkkaamaan äidille.

Junnu halusi ehdottomasti, että isä tulee häntä illalla vastaan pojan kotiutuessa aseman lähellä asuvan kaverinsa luota. 

Moikka, olen tässä ulkona odottelemassa. Tuutkos?, soitti isä kadun varresta. 

Joo, mä tuun, vastasi Junnu puhelimeen.

Lasta ei kuitenkaan kuulunut, joten isä soitti tälle uudelleen 10 minuutin kuluttua ajatellen, että Junnulla tapansa mukaan kestää pukeutuminen:

No missäs olet?

Olen tässä kotitien suojatien kohdalla.

Jaha, tulen perästä kotiin, vastasi hämmentynyt isä. 

Kuopus kopsautti rappusissa jalkansa. 

Mun luuranko meni epäkuntoon polvessa, tuumasi lapsi. 

Äiti ei ehdi tehdä kuin yhtä asiaa kerrallaan, totesi äiti ruoanlaiton lomasta 4-vuotiaan sarjatulittaessa erilaisia toiveita.

Jos ois neljä äitiä, niin yks vois leikkiä mun kans, yksi vois leikkiä Junnun kans, yks vois leikkiä isin kans ja yks vois tehdä töitä, pohti lapsi siihen.

Jokusten Sanomat 7/2020

"Entäs jos ei olisi kirjaimia, puhuttaisko me sit numeroilla?", pohti perheen pienimmäinen.

"Äiti, kun sua rakennettiin, pitikö susta rakentaa ohjeiden mukaan vähän kissaa?", pohti kuopus kissaa silittäessään. 

Äiti tutkaili lapsen ihoa.

"Onkohan se punkki?, kysyi kuopus.

"Ainakin se on tosi tiukasti kiinni", vastasi äiti. 

"Ehkä se on liimattu siihen", pohti kuopus.

Yllättäviä hetkiä iltapalapöydässä:

- Äiti, sä tipuit vauvana pillusta*, tokaisi 3-vuotias.

- Anteeksi, mitä sanoit?, kysyi äiti, sillä oli varma, että oli kuullut väärin. 

Sama kuitenkin toistettiin uudestaan. 

Ekaluokkalainen tiesi kertoa, että hänen koulukaverinsa oli soittanut biisin (Petri Nygårdin Hullu), josta kuopus oli tietopottinsa ammentanut. 

Äiti hämmentyi tilanteesta ja sanavalinnasta niin, ettei tajunnut korjata että syntyi kyllä sektiolla. 

*Tämänkertainen julkaisu ei läpäissyt 7-vuotiaan päätoimittajan tarkkaa syyniä. Hänen mukaansa P-sana pitäisi poistaa tai lukea ääneti.

Ekaluokkalainen kolhaisi autoleikissä sormensa. 

"Ai ai ai, sattuu sattuu", huusi tämä hysteerisenä. 

"Hengitä rauhassa", yritti äiti lohduttaa lähes hyperventiloivaa lastaan.

"No joo joo, enhän mä muuten eläis", vastasi Junnu. 

"Katso, tossa on kuusi", hihkaisi kolmevuotias piirrettyään vastarempatun asunnon seinään.

Junnu oli lähdössä kaverinsa kanssa leikkipuistoon. 

"Älkää sitten menkö mihinkään muualle", muistutteli äiti.

"Niin, mihinkään ravintolaan tai semmoseen", täsmensi kuopus.

"Eihän meillä oo ees S-etukorttia", tuhahti Junnu.

"Voitaisko me taas joskus kuunnella se Salama McQueen -laulu?", kysyi perheen pienin ja täsmensi: "Se Sata salamaa iskee tulta."

Lapset katselivat valokuvia. 

"Voidaanko taas joskus mennä sinne nokkaan?", kysyi Veikka.

"Nokkaan?", ihmetteli äiti.

"Se tarkoittaa varmaan Kotkaa", selvensi isoveli.

Kuopus kompastui ja mätkähti olohuoneen lattialle.

"Musta tuntuu, että mun luuranko meni vähän eri paikkaan kuin pitäisi", tunnusteli lapsi vointiaan lattialla. 

Jokusten Sanomat 6/2020

- Mikä Junnun puhelinnumero on?, kysyi perheen pienin äidiltä.

- En muista sitä vielä ulkoa, vastasi äiti.

- No muistatko sen sisältä? jatkoi lapsi.

- Arvaa isi mitä?, kyseli kuopus.
- No mitä?, vastasi isä.
- Kun menin HopLoppiin, niin mua puraisi kuutiomeduusa ja mun henki meni pois. Mutta se maistui niin pahalta että se sylkäisi sen pois, tarinoi lapsi.


- Ihme narinaa, huokasi äiti.

- Ei oo ihme narinaa, vastasi 3-vuotias.

- No mitäs toi sit on?

- Narinaa, ei ihme narinaa, vastasi lapsi.

Mä en käytä ollenkaan vessapaperia, kun sit eläimet säästyy, pohti Junnu vessasta tullessaan.

Junnu kertoi aamulla herätessään, että oli nähnyt hitsin hauskaa unta. "Halusin taekwondo-ottelun ja vastaan tuli Tiuhti ja Viuhti. Tiuhtilla oli aseena lelunukke ja Viuhtilla pehmobumerangi. Ne luuli, että se on joku ninjaottelu", nauroi Junnu.

- Voit poistua ruokapöydästä, jos et osaa olla nätisti, torui äiti kuopusta, joka pelleili ja keksi milloin mitäkin muuta puuhaa kuin syömistä.
- Mähän olin nätisti.
- Ei se ole nätisti, että lähtee pois ja käy piilottamassa herneitä isin paitaan.
- Ei ne ollut herneitä, ne oli niitä lötköjä (palkoja).


Äiti kyseli 3-vuotiaalta kuulumisia, kun kotiutuivat isän kanssa ulkoa.
- Missäs kävitte?

- Päiväkodin pihalla.

- Näkyikö tuttuja?

- Naapurin lapset.

- Touhusitteko niiden kanssa?

- Ei, mutta isi touhusi sen äidin kanssa.

- Tiedätkö sä äiti kaikkien tyttöjen nimet?, uteli perheen pienin.
- Enpä taida tietää.
- Kenen sä et tiedä?

- Tehdään yhteistyöllä, ehdotti äiti kuopukselle.
- Siihen mä annan kyllä miljoona peukkua. Tai antaisin, jos mulla olis. Mutta mulla on vain kaksi peukkua, vastasi Veikka.

Jokusten Sanomat 5/2020

”Pam!”, kuuli äiti aamulla unen läpi. Ja sen jälkeen pirteän ”äiti, tiedätkö mihin sä heräsit?”. Kuopus oli päättänyt käyttää järeämpiä konsteja herätykseen ja kajautti isoveljensä synttärilahjaksi saamalla Nerf-pyssyllä panoksen vanhempien makkarin seinään. Oli kuulemma aika herätä.


Mä en halua sitä, kun se on kuollut, totesi perheen pienin kalapuikosta.


Junnu ja äiti pelasivat muistipeliä.
- Mulla ei ole aavistustakaan missä se toinen chili on, sanoi Junnu.
- Kokeile jos löytyisi tuurilla, ehdotti äiti.
- Mutta eihän tämä ole mikään tuuripeli, hymähti Junnu.


- Mähän voisin vähän auttaa Veikkaa, tuumasi Junnu.
- Miten niin auttaa, mähän oon ihan ehjänä ja kunnossa, vastasi pikkuveli.


- Äläs nyt lykkää päätäs siihen eteen, sanoi äiti Junnulle.
- Oot varmaan oppinut tuon lykkää-sanan mummulta, kun se sanoo niin. Esimerkiksi että lykkää ne kottikärryt tänne.


Isä: Hetkonen...

Junnu: Sanoi Mauno Kekkonen.

Äiti ja Junnu lähtivät ulos pelaamaan Mölkkyä. Palikoita pystytellessään he huomasivat yhden puuttuvan.
- Ai niin, mä piilotin sen eilen hiekkaan.
- Voisitko kaivaa sen piilosta, jotta päästään pelaamaan.
- Ei se ollutkaan enää siinä piilossa. Unohdin, että piilotin sen yhteen toiseen kohtaan.
- No haetko sen sieltä.
- Ei se ollut sielläkään. Laitoin sen varmaan vielä johonkin muualle, mutten muista minne.


Äiti, sä oot kyllä tän perheen unikeko. Me muut herättiin jo ennen kuutta, mutta sä vasta puoli seiskalta, pohti Junnu.

Mun pepussa on nahkansirpale, totesi Veikka ja kaivoi peppuaan.


Arvaa miks mua pisti yks kimalainen?, kysyi perheen pienin äidiltä.
No miksi?
No kun dinosaurukset häiritsi sitä ja sit se pistikin mua, eikä niitä dinosauruksia.


Pesin kädet, jopa ihon, kertoi Veikka vessasta tullessaan.


Meillei ollut oikein mitään tekemistä siivotessa, joten alettiin lukemaan, kertoi Junnu äidin hämmästellessä hitaasti etenevää lastenhuoneen siivousprojektia.


Äiti, eiks nii, et mä kasvan tälleen (näyttää pituussuuntaa) ja sä kasvat vaan leveyttä, pohdiskeli 3-vuotias.

Parisuhdetta hiertävät sukat

Istuin eilen kahden ihanan äitikaverini kanssa iltaa läheisillä kallioilla. Ilta-aurinko ja kupliva lämmittivät tunnelmaa. Keskustelimme lapsiperhearjesta ja parisuhteista, monenmoisesta. Juttua, naurua ja juomaa riitti puolilleöin. Sitten aloimme laskeutua kallioilta metsäpolkua pitkin kohti kotiin johtavaa hiekkatietä. Poliisiauto ajeli parahiksi ohi, kun könysimme metsikössä. Kuinkahan monta punkkia ehti löytää apajat puskapissan aikana, kauhistelin talsiessamme kotiin.

Parisuhdekeskustelu ajautui jossain vaiheessa iltaa sukkiin. Kaikkien puolisoille pukineiden kiikuttaminen pyykkikoriin tuntui olevan ylivoimainen haaste. Toinen äitikavereistani kertoi, että heillä tytär oli piirtänyt perheen isälle kartan, jonka avulla sukat löytäisivät oikeaan paikkaan. Nerokasta. Ajattelin vinkata asiasta lapsilleni. 

Mieleeni muistui, kuinka joitain vuosia sitten pohdiskelin asiaa erityisen paljon. Tässä runsaan kolmen vuoden takaisia ajatuksiani aiheesta. 

"Tein taas eräs aamu perinteisen kierroksen: Suljin keittiön kaappien ovet. Noukin sukat sohvan käsinojalta. Kylppärissä laitoin kiinni peilikaapin ovet. Poimin pyykinpesukoneen päältä vessapaperirullan hylsyn, lavuaarin reunalta tyhjän deodoranttipullon. Heitin roskiin tiskipöydällä lojuvan tyhjän karkkipussin. Kirosin rikki revittyä hedelmäpussia.

Ärsytti. Taas kerran. Eikö se nyt hemmetti vieköön ikinä opi. Olin maininnut asioista miehelleni monta monituista kertaa - asiallisesti, lempeästi luritellen, ohimennen vihjaillen, kepeästi vitsaillen, ääntäni korottaen. Ei hitto, ei se ehkä ikinä opi.

Alkoi ärsyttää ärsyyntymiseni. Jotain pitäisi keksiä tilanteen korjaamiseksi. Olisi nuuskittava jotain muuta näkökulmaa. Ehkä ratkaisua olisikin etsittävä ärsyyntyjän suunnalta? Oliko eksynyt sukkapolo harmittelun arvoinen? Ehkä se klassinen parisuhdeneuvo siitä, että toista ei voi muuttaa, vaan ainoastaan itseään, olisi tässäkin kohtaa ainoa vaihtoehto.

Pyörittelin asiaa mielessäni. Tilanne pitäisi veivata päälaelleen. Ärtymys olisi pyrittävä kääntämään riemuksi. Kehittelin ideaa ja päädyin siihen, että vastedes iloitsisin jokaisesta löytämästäni sukasta, tyhjästä purnukasta ja risasta muovipussista. Alkaisin merkitä löydöksiä ylös ja kerätä niitä yhtä innolla kuin Plussapisteitä, S-bonusta tai autopesulan leimoja. Merkinnän edellytyksenä olisi tietenkin myös se, että sivuuttaisin asian kulmia kurtistelematta miehelleni mitään mainitsematta. Kun merkintöjä kertyisi riittävästi, palkitsisin itseni. Ottaisin ylimääräisen vapaaillan kaveritreffejä, leffaa tai vaikka ihan vaan pitkää kävelylenkkiä varten.

Olin innoissani. En malttanut olla kertomatta ajatuksistani miehelleni. Pelkkä periaatepäätös sai minut suhtautumaan asioihin eri tavalla, vaikken mitään kirjanpitoa koskaan alkanutkaan pitää. Hikisukka kirjahyllyssä ei edelleenkään saanut minua hihkumaan riemusta, mutta koin kuitenkin pienimuotoisen ylpeyden tunteen kuljettaessani sukkaa vaivihkaa ilmeenkään värähtämättä kohti kylpyhuonetta.

Havaitsin myös, että idean esittelytilaisuus oli ollut käänteentekevä. Sukat alkoivat useammin löytää tiensä pyykkikoriin, hedelmäpussit säilyivät pääosin ehjinä, eikä tyhjää tuubia, purkkia ja purnukkaa jäänyt enää niin usein pyörimään niille kuulumattomille paikoille. Mies myönsi toimistaan itselleen aviomiehen approbaturin. Hän on sen totisesti ansainnut."

Luin äsken vanhan kirjoitukseni miehelleni.  

"Ehkä olisi sittenkin kannattanut tukea sinua luomalla lisää prosessiasi edistäviä työkaluja, jättää useammin sukkia lojumaan lattioille ja tunkea terapiatarkoituksessa kalsareita sohvatyynyjen väliin. Matkasi mielenmaltin satamaan olisi uskoakseni sujunut huomattavasti sukkelammin."

Hymyilin vastaukseksi ja sujautin vessapaperihylsyn kierrätysroskikseen. 

Jokusten äiti